....sijaisperheenä, bio-vanhempain taholta, vaikka onkin jo vuosia kulunut sijoituksesta.
Meille yhden bio-perheen äiti ja isä...plus isovanhemmat...ovat suoraan sanoneet, ettei he tule koskaan hyväksymään, että lapset ovat sijoitettuna.
Lisäsivät kyllä, että he eivät hyväksyisi ketään muitakaan sijaisvanhemmiksi, eli tämän "ajatuksen" kanssa on elettävä.
Tunne on sama, että teet lasten eteen kaikkesi..."myös heidän"...mutta olet syrjitty ja sinulta vaaditaan KAIKKI mitä ihminen voi antaa...silti syrjitään.
Ajattelen nyt jo, vaikka siihen on paljon aikaa, tulevia rippijuhlia ym...miten voi katsoa silmiin sellaisia sukulaisia, joilla on kiukku "sisällä", miten hoitaa lapsia puolueettomasti, ettei he kärsisi, koska aina tulee tilanteita, joissa niskaan "puukotetaan" ja he kyllä ymmärtää sen.
Kasvaako meistä kaikista "sairaita" ihmisiä, siitä, että sossu ei puutu ongelmaan, vaikka tietää sen olemassaolon.
Onko teillä muilla vastaavaa tilannetta?
Minusta sijaisperheelle pitäisi antaa rauha työskennellä, vaikka ollaankin heidän lapsia hoitamassa.
Tätä menoa tulee pian todella sairaaksi, ei paljon auta....ÄLÄ VÄLITÄ!!
Meille yhden bio-perheen äiti ja isä...plus isovanhemmat...ovat suoraan sanoneet, ettei he tule koskaan hyväksymään, että lapset ovat sijoitettuna.
Lisäsivät kyllä, että he eivät hyväksyisi ketään muitakaan sijaisvanhemmiksi, eli tämän "ajatuksen" kanssa on elettävä.
Tunne on sama, että teet lasten eteen kaikkesi..."myös heidän"...mutta olet syrjitty ja sinulta vaaditaan KAIKKI mitä ihminen voi antaa...silti syrjitään.
Ajattelen nyt jo, vaikka siihen on paljon aikaa, tulevia rippijuhlia ym...miten voi katsoa silmiin sellaisia sukulaisia, joilla on kiukku "sisällä", miten hoitaa lapsia puolueettomasti, ettei he kärsisi, koska aina tulee tilanteita, joissa niskaan "puukotetaan" ja he kyllä ymmärtää sen.
Kasvaako meistä kaikista "sairaita" ihmisiä, siitä, että sossu ei puutu ongelmaan, vaikka tietää sen olemassaolon.
Onko teillä muilla vastaavaa tilannetta?
Minusta sijaisperheelle pitäisi antaa rauha työskennellä, vaikka ollaankin heidän lapsia hoitamassa.
Tätä menoa tulee pian todella sairaaksi, ei paljon auta....ÄLÄ VÄLITÄ!!
Vastaukset 34
Vanhimmat
yritän yleensä asettua tuollaisen yläpuolelle. En tunne tarvetta saada hyväksyntää biosuvulta, teen työni niin hyvin kuitenkin kuin osaan. Ajattelen, että olen tässä myös ammatissani ja kohtaan suvun ammatillisesti, vaikka "vain" tavallinen sijaisvanhempi olenkin.
Tuskin kukaan biosukulainen tulee sijoituksia sismmässään hyväksymään, se täytyy vain sietää. Minäkin varmasti käyttäytyisin niin, jos omastani olisi kyse, ymmärtäähän sen. En koe myöskään olevani syrjitty biosuvun taholta, koska en alunperin ole siihen kuulunutkaan, minulla on oma hyväksyvä tuttava ja sukulaispiirini. Yritän kyllä tulla toimeen parhaani mukaan kaikkien kanssa, olla huomioon ottava antamatta kuitenkaan talloa itseäni. Yritän olla työstäni ylpeä mollaamisesta huolimatta.
...sijaisvanhempien ns. "yhteishenki", tämäkin vastaus oli niin "ylimielinen", kuin olla ja voi. Missä muussa tälläisessä yhteisössä, ollaan aina erimieltä, ei kannustavaa sanaa, vaan tälläisiä lunamaisia kommentteja.
asioista ei keskustella, vaan ollaan NIIN ITSEÄ TÄYNNÄ,tänne ei varmaan kannata enää tullakaan, ei täältä VERTAISTUKEA saa, edes "omilta" saatikka sitten muilta.
Kiertelen muissa yhteisöissä näin iltasella ja huomaan kuinka siellä kannustetaan toista ja puretaan sitä pahaa oloa.
Jos sijaisvanhemmista tekisi jonkinlaisen arvion tään palstan perusteella, niin osa on kyllä aika ylimielisiä ja kaikkitietäviä.
Neuovoja annetaan, mutta ei tukea saa.
Ps....mutta eihän tänne todellakaan ole pakko tulla, taitaa tääkin hiljentyä kokonaan.....
Käsitinköhän TAAS jotain väärin, kun en havainnut ylimielisyyttä? Sen sijaan sinun viestissäsi sen kyllä havaitsen, Sijaisäiti(alkuperäinen).
Ehkä en ole yhtä tarkkasilmäinen, kun en kokenut viittaamasi viestin kirjoittajan olevan NIIN ITSEÄ TÄYNNÄ. En siis kokenut minkäänlaista negatiivista asennetta muita sijaisvanhempia kohtaan. Mielestäni vastaaja kirjoitti OMISTA tuntemuksistaan. Käsitin kirjoituksen niin, että kirjoittaja ei halua olla mukana missään "syyttelyssä" eikä halua ottaa sitä henkilökohtaisesti, vaan yrittää suunnata ajatuksensa muille elämänalueille, ja on siinä ehkä onnistunutkin. Itsekin haluaisin pystyä samaan.
Sitten vielä vastaus alkuperäiseen kysymykseesi :)
Minuakin haukutaan, minusta puhutaan perättömiä sekä lapsen sukulaisille että sosiaalityöntekijöille, ja eihän se mukavaa ole, pakko myöntää, vaikka ainakin meidän sosiaalityöntekijät kuvittelevat, että se on meille aivan ok ja hyväksyttävää. Ajoittain suututtaa kovastikin, etenkin silloin, kun sosiaalityöntekijät uskovat biovanhemmilta vaikka mitä omituisuuksia. Siitä huolimatta en erityisesti välittäsi olla tekemisissä näiden hankalien biovanhempien kanssa tämän enempää, koska he eivät ole vuosiin kyenneet minkäänlaiseen yhteistyöhön eikä heillä näytä olevan haluakaan lapsensa edun ajattelemiseen (teot puhuvat puolestaan). Enemmän kuin suhtautuminen meihin, suututtaa lapsen saama kohtelu. Kun tässä tilanteessa on oltu jo kauan, ei tule oikeastaan enää mieleenkään, että biovanhemmat voisivat antaa jotakin "hyväksyntää" meille, vaan heidän syvä vihansa on jo itsestäänselvyys. En juuri mieti enää asiaa, mutta se tulee mieleen, jos "tapahtuu jotain". Muun ajan keskityn muuhun elämään: perheeseen, työhön, harrastuksiin, kaikkeen kivaan ym. vaikka taustalla onkin välillä ikäviä juttuja. On vaan jotenkin yritettävä välttää niihin hukkumista.
Siis tavallaan kai "hyväksyn sen ettei minua hyväksytä", vaikken hyväksymistä kaipaakaan, ennemminkin edes kohtuullisia käytöstapoja (huudon, kiroilun, haukkumisen, valehtelun loppuminen). Se olisi paljon se, mutta ilmeisesti se unelma ei toteudu.
Olet oikeassa, tässä voi tulla sairaaksi. On tuntunut siltä välillä, että hulluksi tulee. Sosiaalityöntekijöille tästä ei voi puhua. Onneksi välillä on parempia jaksoja, ja kaikki ikävä unohtuu. Ja onneksi on vertaisryhmää ja koulutuksia silloin tällöin, niissä saa parhaan "hyväksynnän". Oon myös käynyt psykologin kanssa juttelemassa, kun oma ymmärrys ei ole riittänyt. Tähän joku voisi taas sanoa, että mitäs ryhdyin tähän hommaan. En kuitenkaan kadu; tämä on sellaista työtä että pakostakin joutuu käymään asioita läpi, ja ehkä tässä kasvaa itsekin vahvemmaksi (ainakin uusia voimavaroja löytyy). Enää en kuitenkaan suosittele sijaisvanhemmuutta kenellekään, ainakaan lapsiperheille. Joskus jotkut sanovat, että jospa hekin ryhtyisivät. Voin suoraan sanoa heille, että jos et halua ottaa sitä suurentunutta riskiä, että tulet hulluksi, lapsesi alkavat oireilla ja parisuhteesi saattaa hajota, niin älä ryhdy tähän.
Onko asia niin, että sinun viesteistäsi pitäisi osata lukea jotenkin rivien välistä miten haluaisit, että sinun kirjoitukseesi suhtaudutaan? nimittäin, jos jonkun henkilön tapa kirjoittaa poikkeaa kovasti sinun tavastasi, tulet päälle kuin yleinen syyttäjä. Minulla on oma tapani kertoa asioistani, en yleistä vaan puhun itsestäni, huomasitko sanamuotoa - minun mielestäni, viestistäni ollenkaan? Tunnut kärkevältä ihmiseltä ja kovin subjektiiviselta. Annatko muille ihmisille tilaa ympärilläsi ollenkaan?
Rehellisesti täytyy sanoa, että onneksi en tunne kaltaisiasi sijaisvanhempia.
Yhteishenki tuskin tarkoittaa sitä, ettei asioista voi olla eri mieltä. Joukkohenki voisi kuulostaa paremmalta jos haluaa, ettei kuule eriäviä katsantokantoja...
Tulevina sijaisvanhempina mua ja mun miestä kyllä mietityttää että minkälaiset "kauhut"saadaan bioiksi.Ja onhan se RAIVOSTUTTAVAA jos biot ei sitä ymmärrä että parhaamme teemme heidän lastensa hyväksi HEIDÄN mahdollisten mokien vuoksi!Ja jos järjellä ajattelee meillähän se syrjimisreaktio pitäisi tulla bioja kohtaan!Älkää nyt vain tarttuko tohon,koska ammatillisesti ajateltuna taas meidän pitää olla niin-ammatillisesti ajattelevia ja ymmärtäväisiä!Olen kyllä paljon tätä miettinyt ja kauhukertomuksia täältä lukenut,hui!Mutta luultavasti koskaan en opi itseäni niin kovettamaan ettei tollanen hyväksymättömyys vaikuttaisi millään tavoin,se on vain sitten opittava elämään sen kanssa!
suoraan kysymykseen suora vastaus.
en hyväksy sitä, että minua, meitä mollataan bioperheen omista virheistä.
en hyväksy, että he siirtävät omaa tuskaansa ja kyvyttömyyttään minun syykseni.
en hyväksy lapsen hyväksikäyttöä ja oman huononolon kieltämistä, joka johtaa siihen, että he tietoisesti ja tarkoituksella sabotoivat kaikki lapselle haetut hoidot "tarpeettomina".
en hyväksy, enkä tule hyväksymään.
ymmärtää voin syitä ja seurauksia. voin nähdä sen sukupolvien ketjun, joka on johtanut nyky tilanteeseen, mutta en hyväksy sitä enkä tule edesauttamaan, että sama valheellinen ja kiero elämäntapa saisi jatkua.
miksi minun edes tulisi hyväksyä? valheellinen mielistely saa kohdaltani jo riittää. se kun ei ole mitään hyvää tai edistyksellistä lapselle tuonut.
Hei!
Miten tuot esille tuon, ettet hyväksy? Itse tuolla kirjoitin, että tavallaan hyväksyn, ja näkökulmani on siis se, että biovanhemmat ovat hulluja (anteeksi ilmaus, mutta totta se on) ja siksi käyttäytyvät kuten käyttäytyvät, enkä kaipaa heiltä yhtään mitään.
En minäkään hyväksy sitä mitä lapselle on tehty, ja sitä mitä lapselle tehdään edelleen sosiaalityöntekijöiden avustuksella.
Niin, siis miten käytännössä suhtaudut biovanhempiin? Itseäni kiinnostaa näkemyksesi, sillä täällähän nimenomaan toitotetaan tuota "ammatillista suhtautumista" ja tavallaan "hyväksymisilmapiiriä" ja sos. työntekijät edellyttävät valheellista mielistelyä (olen valehdellut biovanhemmille ja sosiaalityöntekijöille päin naamaa, että minulla ei ole mitään biovanhempia vastaan, kun minulta tätä kysyttiin - mitä muuta olisin voinut vastata, vaikka mieleni olisi tehnyt suoraan sanottuna vetää turpiin).
En minäkään hyväksy ihankaikkia,eli meillä alku oli ihan hirvee jouduimme ottamaan jopa poliisiin yhteyttä.Onneksi sossu oli samoilla linjoilla meidän kanssa ja sanoi ettei meidänkään tarvitse kaikkia kestää.Otimme kylmän linjan ja sanoimme jos tilanne ei muutu niin meidän kotiin ei ole asiaa,eli sit tapaamiset hoidetaan muualla.Nyt tilanne on rauhottunut ja tapamiset menee hyvin.Yöllä emmevastaa puhelimeen koska tiedämme että kännisstä tilanne taas kärjistys ja saisimme kuulla kunniamme.Mun mielestä jos ei pystytä oleen asailinjalla on sossun puututtava asiaan.Onneksi meillä on hyvä sossu.Lapsiahan meidän täytyy ajatella.
Myöskään sossujen valehteluun perustuva huostaanotto ei tuo lapselle mitään hyvää.
Heti alussa, toimeksiantosopimusta tehtäessä, pitää kirjata asiat siihen. Me vaadittiin ettei biovanhemmilla ole mitään asiaa kotiimme, tapaamiset valvotusti muualla, tapaamiset korkeintaan 2 kuukauden välein ja jos häirintäsoittoja tulee, haetaan lähestymiskieltoa.
Sossulle ei tarvitse kaunistella asioita. Olemme sanoneet sossulle että biovanhemmat ovat sellaisia ettei heillä ole kykyä ja mahdollisuutta normaaliin kanssakäymiseen, joten sellaista ei tule tapahtumaan.
Olemme vanhempien osalta saaneet olla näin rauhassa. Hoitoa antavan organisaation kanssa onkin sitten ollut ne suurimmat ongelmat.
Voi että...
Minua oikeasti ottaa päähän se, että meidän sosiaalityöntekijät eivät usko, ettei näistä "meidänkään" biovanhemmista ole normaaliin kanssakäymiseen. Sen sijaan he ajoittain uskovat biovanhempia, että me olemme se syypää yhteistyöongelmiin (me olemme esimerkiksi muka sanoneet tai tehneet jotain, toki asia oikaistaan sosiaalityöntekijöille). Kun me sanomme sosiaalityöntekijöille miten asiat todellisuudessa ovat, ja mitä mieltä me olemme siitä, miten asiat pitäisi hoitaa, meille höpötetään kaiken maailman tunteista ja lapsen oikeuksista ja muusta! Vaikka olemme aina käyttäytyneet asiallisesti, hoitaneet kaiken hyvin ym. emmekä todellakaan ole tuoneet tunteitamme esille. Emmekä ole koskaan kieltäneet/estäneet tapaamisia, ainoastaan ehdottaneet, jospa joskus selvinpäin.
Jos me olemme sitä mieltä, että lapsen ei ole hyvä tavata humalaisia vanhempiaan usein (koska ovat humalassa aina, eikä tätä mitenkään kontrolloida sosiaalityöntekijöiden taholta), sosiaalityöntekijät ovat sitä mieltä, että me suhtaudumme tilanteeseen liikaa tunteella. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja biovanhempien tilanne ei ole yhtään parempi. Siitä huolimatta aina tuetaan ja tuetaan ja tuetaan, ja meidän (myös lapsen) pitää jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Mikään puhe ei auta, sillä biovanhemmat ovat ihan "pihalla" ja sosiaalityöntekijät lukeneet ilmeisesti jonkun tunteita käsittelevän kirjan.
Siis mitä ihmettä?
Niin, siis tämä avautumiseni johtui siitä, että aloin ihmetellä sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon ja ymmärryksen eroavaisuuksia eri paikkakunnilla. Tavallaan on ollut pakko kaunistella omia ajatuksiaan. Ja toimeksiantosopimukseen ei meidän sosiaalityöntekijöiden mukaan kirjata mitään tapaamisjuttuja ym. käytännön asioita, kun sitä vaadimme. Tapaamiset sovitaan silloin tällöin "palavereissa". Ja ne voivat muuttua yhtäkkiä suuntaan tai toiseen riippuen ilmeisesti sosiaalityöntekijän senhetkisestä kannasta ja biovanhempien aktiivisuudesta. Meillä ei ole sanomista, koska mehän suhtaudumme asiaan tunteella.
Kyllä sossulle on syytä joskus kaunistella ja puhua vastoin omaa oikeaa näkemystään. Sattui osumaan kohdalle sellainen sossu jolle oli tärkeää pysyä " hyvissä väleissä" biovanhempien kanssa. Kun kieltäydyin päästämästä kotiini "huumehörhöjä" minut leimattiin joustamattomaksi ja yhteistyökyvyttömäksi. En omannut kuulemma riittävän ammatillista otetta asioihin ja niin minulta loppuivat "työt".
Meillä tapaamiset sovitaan huoltosuunnitelman tarkistuksen yhteydessä puolen vuoden - vuoden välein. Sen allekirjoittavat biot, sossu ja me sekä nuori jos ikää on jo tarpeeksi. Kaikki ovat läsnä tuossa palaverissa. Käytännössä tapaamisia on joko sovittu määrä tai biovanhemman tilanteesta riippuen vähemmän.
mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Tiedän, etteivät vanhemmat hyväksyisi ketään muutakaan sijaisvanhempaa. Eniten koski alkuaikoina se, kun asianajajan välityksellä ilmoitettiin lapsen huonosta hoidosta; lapsen hidas kehitys ei voi johtua mistään muusta.
Vuosien myötä olen oppinut neutraaliin kanssakäymiseen, samoin ovat oppineet biovanhemmat ja muu suku. Yhteistyö sujuu ulospäin hyvin, mutta takana kiehuu oikeusprosessit yms. Lapsi voi kuitenkin hyvin, tästä "sekasopasta" huolimatta, tapaamiset onnistuvat ja olemme jopa puheväleissä.
Onko minun biovanhempana sallittava sijaisvanhemman suhtautuminen, mikä on minua kohtaan jotakuinkin samanlaista kuin KK tässä ketjussa kirjoittaa. Nimimerkki kirjoittaa näkökulmansa biovanhempiin olevan se, että biovanhemmat ovat hulluja. Kuitenkin KK käy oman ilmoituksensa mukaan itse psykologilla. Sitten hän pinnistää itsensä sanomaan sosiaalityöntekijöille, ettei hänellä ole mitään biovanhempia vastaan, vaikka todellisuudessa hänen tekisi mieli vetää biovanhempia turpaan.
Minun on ollut hyvin vaikea suhtautua mitenkään sijaisvanhempiin heidän puoleltaan tulevan vihamielisyyden ja agressiivisuuden takia. Olinkin päätynyt mietteissäni tuohon samaan, että kyseiset sijaisvanhemmat ovat mielenterveydeltään häilyviä. Oivallukseni jälkeen olen pystynyt luovimaan heidän kanssaan jonkinverran, heidänkin mielestään tilanne on seesteisempi nyt. Kuitenkin lasten takia, myös muiden kuin omani, olen tehnyt heistä useita kanteluja ja toimin sitä silmälläpitäen, että heiltä päättyisi toiminta.
Mielestäni kk:n kaltaisia agressivisia sijaisvanhempia ei vain voi olla. Mitään takeita ei ole, etteikö hän toteuttaisi uhkaustaan ja vetäisi biovanhemman lasta turpaan, varsinkin silloin kun kukaan ei ole valvomassa.
Hei bioäiti, olen pahoillani että koet kaikki sijaisvanhemmat aggressiivisiksi ja väkivaltaisiksi sen takia, että minä en hyväksy esimerkiksi lasten pahoinpitelyä. Näkemyksiä on monia. Jotkut pitävät sitäkin asiaankuuluvana ja hyväksyttävänä, ja kaikkea muutakin ikävää, jota monet sijoitetut lapset ovat joutuneet kohtaamaan.
On eri asia tunnistaa itsessään "negatiivisetkin" tunteet (viha, suru, pelko tms. jotka eivät sinänsä ole negatiivisia) itsessään kuin purkaa niitä toisiin ihmisiin, esimerkiksi lapsiin tai sijaisvanhempiin. Mielestäni sijaisvanhempikin saa tuoda esille asioita tai tuntemuksia, jotka eivät ole yksinomaan mukavia. Joskus on raskasta olla vain hiljaa, kun humalaisen biovanhemman suusta tulee pelkkää huutoa, haukkua ja kiroilua vuodesta toiseen. Kerron vielä tässä, jos et aikaisemmista viesteistäni ymmärtänyt/halunnut ymmärtää, että minkäänlaisia vihamielisiä tai aggressiivisia tekoja tai puheita en ole suunnannut yhteenkään biovanhempaan tai lapseen. Et varmaan myöskään huomannut, että en ole missään vaiheessa uhannut ketään väkivallalla. Ymmärrän kyllä tuon näkökantasi; tuntemillani biovanhemmilla on myös tapana "laittaa sanoja toisten suuhun".
Ymmärrän siis sinuakin bioäiti, sillä tässä työssä on saanut tavata paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät kykene hallitsemaan tunteitaan, vaan purkavat kaiken esimerkiksi lapseen. Siksihän huostaanotto usein tehdään, kuten varmaan sinunkin tapauksessasi (tiedän, että väität vastaan, mutta olen nähnyt kirjoitteluasi aiemminkin, etkä ole koskaan vastannut kysymykseen, miksi lapsesi on huostaanotettu; olet vain kertonut, että kaikki on ollut hyvin, ja sijaisvanhemmat ovat traumatisoineet lapsesi tms.).
Psykologilla käynnistä vielä: samalla kun käytän lastani terapiassa perheneuvolassa käsittelemässä sitä, mitä biovanhemmat ovat hänelle tehneet, juttelen silloin tällöin muutaman minuutin psykologin kanssa. En usko että tämä tekee mielenterveydestäni häilyvää.
Se, että sanoin anteeksipyytäen että tuntemani biovanhemmat ovat "hulluja", oli ehkä liioiteltua. Heillähän on vain alkoholi- ja väkivaltaongelmia ja persoonallisuushäiriö. Täytynee pitäytyä näissä asiallisissa termeissä, olisiko oikea sitten "mielenterveydeltään häilyvä", kuten sinun lapsesi sijaisvanhemmat kertomasi mukaan ovat. Tosin olen kyllä myös todennut, että tässähän saattaa itsekin tulla hulluksi, mutta jos niin ei saa sanoa, niin tullaan sitten vaikka mielenterveydeltään häilyväksi. Ilmoittelen sitten jos niin käy.
muuta kirjoitustyyliäsi jonkun bioäidin mielipiteiden mukaan. On hienoa kun joku kirjoittaa asioista juuri niin kuin ne on. Itsekin kirjoittaisin jos osaisin.
Et jaksanut lukea minun etkä myöskään omaa kirjoitustasi. Ilmoitit nimenomaan itse käyväsi psykologin luona. Myöskin kerroit halustasi vetää biovanhempaa turpaan, siitä on lyhyt matka biovanhemman lapsen pahoinpitelemiseen vihapäissäsi. Itsehillintäsi on koetuksella sosiaalityöntekijöiden jutustellessa kanssasi. Minun syyttely ei myöskään poista vastuutasi käytöksestäsi. Lastani ei tarvitse käyttää psykologilla ellet ole häntä toimillasi taraumatisoinut. Minulla ei myöskään ole mainitsemiasi alkoholi- tai väkivaltaongelmia eikä persoonallisuushäiriötä. Kysyt miksi lapseni on huostaanotettu, sitä olen itsekin kysynyt.
Minua kauhistuttaa se, että sijaisvanhemmissa on seassa ihan reppanoita henkilöitä, jotka tarvitsisivat itse ohjausta selvitäkseen arkisista tehtävistä, muunmuassa päihderiippuvuutensa takia. Päihteiden käyttönsä nämä kuitenkin kokevat itse normaaliin perhe-elämään kuuluvaksi ja suuttuivat kun sitä otettiin puheeksi. Kerroin tuossa aiemmin kokemustani lapseni kohtelusta, en suinkaan kirjoittanut, että kaikki sijaisvanhemmat, en edes että pääsääntöisesti sijaisvanhemmat.
Et tiedä miksi lapsesi on huostaanotettu????
...tarkemmin ajateltuna, mitä sinulle vastattiin, kun kysyit, miksi lapsesi on huostaanotettu? Mitä soskut ovat sanoneet, ja mitä lukee papereissa? Vai etkö ymmärrä niitäkään???
Minulle on vastattu että huostaanoton perusteet on. Papereissa on sosiaalityöntekijän kirjoituksia, minulle täysin vieraita tapahtumia. Mitään kotikäyntiä ei ole koskaan tehty, lastani vietiin psykologisiin tutkimuksiin, lastenpsykiatrin lausunto on että terve lapsi, siitä huolimatta hänet huostaanotettiin. Siirron hetkelläkin sairaalassa ilmoitettiin, että kyseessä on heidän näkemyksensä mukaan terve lapsi. Mikään ei kuitenkaan pidätellyt sosiaalityöntekijöitä.
Todellisia syitä voin vain arvailla, sosiaalityöntekijän lapsettomuusongelma, mielenterveyden häiriö, sadistinen luonne, oman työpaikkansa lunastaminen koska oli sijainen tapahtumahetkellä, miellyttämispyrkimykset johonkin suuntaan, jonkinlainen suhde tuleviin sijaisvanhempiin, oman mahdollisen lapsuudenaikaisen laiminlyönnin siirtäminen itseltään minun lapseeni, erilaisten pelien pelaamisen tarve jne. tai kaikkia yhdessä. Olen päättänyt kuitenkin saattaa sosiaaliviraston vastuuseen. Tilanteen edetessä olen saanut lukea kaikenlaisia väittämiä itsestäni sellaisten henkilöiden taholta joita en ole koskaan tavannut, muunmuassa sijaisvanhemman. Edelliset sijaiset lopettivat kokonaan sijaisvanhemmuuden ja lapselle tuli uudet vanhemmat.
minäkin jo alan ymmärtämään. Tämä kirjoituksesi puhui todella paljon ainakin mnulle.
Ei mene nuo selitykset läpi. Kyllä papereissa varmasti on yksilöidyt syyt huostaanotolle ja sijoitukselle. Lapsesi on voinut hyvinkin olla sijoitushetkellä terve, mutta jokin on uhannut hänen kasvuaan ja kehitystään sinun hoidossasi. Eikä kukaan sosiaalityöntekijä tee yksin huostaanotto päätöksiä, nehän alistetaan vielä koko sosiaali-tai peruspalvelulautakunnan käsiteltäviksi. Kuulemis ja valitusoikeuksia biovanhemmille löytyy ja näissä tapauksissa saa myös maksuttoman oikeudenkäynnin ja avustajan. Joten puheet "turhista" huostaanotoista on kyllä ihan puppua.
Vastaan sinulle "Kotiemo", nyt vasta, en joka päivä muulta normaalilta elämiseltä käy täällä. Tässäpä kuitenkin kommentia. Ei ole tuotu esiin missään mitään sellaista, että hänen kasvunsa ja kehityksensä olisi vaarantunut minun hoidossani. Toistan nyt tämän vielä, sellaista dokumenttia ei siis ole. On vain sosiaalityöntekijän omia kirjoituksia, siinä kaikki. Se, että peruspalvelulautakunta on ne hyväksynyt, tuo heille kylläkin vastuun sosiaalityöntekijän tekosista, heidänhän olisi pitänyt selvittää noiden kirjoitusten todenmukaisuus. Eli kyllä puheet turhista huostanotoista näin bioäidin kannalta ovat totta.
Minulla on kyllä konstit miten etenen, enkä tee sitä ihan ilmaiseksi. Täältä olen saanut myös arvokasta vihjettä, kuinka suhtautua "aina vain hyvää tarkoittaviin sijaisvanhempiin".
Olen myös sitä mieltä, että lapsen huostaanottoon ja sijoitukseen on AINA jokin selvä syy. Se on ensinnäkin niin kallis prosessi, että nykyiset rahavaikeuksissa kamppailevat kunnat eivät tee turhia sijoituksia.
Mistä sossut edes osaisivat mennä lasta hakemaan, jos joku taho (naapuri, päivähoitaja, opettaja, sukulainen tms.) ei olisi kertonut kaltoinkohdellusta lapsesta. Kaappasiko sossu lapsesi kadulta bioäiti?
Mielestäni huostaanotto tehdään AINA lapsen edun vuoksi. Ehkä se ei aina onnistu niin hyvin kuin voisi, mutta se on lähtötilanne. Ei kukaan sijaisvanhempi odota missään kulman takana kaapattua lasta. Uskon, että sijaisvanhemmat haluavat nimenomaan auttaa ja antaa kodin lapselle, jolla on jostain syystä paha elää biosuvun kanssa.
Olen pahoillani siitä bioäiti, että koet oikeutesi loukatuksi, mutta koeta nähdä asiat lapsesi silmin. Onko hänellä hyvä vai paha olla nyt sijaiskodissa? Kun lapsesi sijoitettiin, oliko sinulla sellainen vaihe elämässäsi, että et muista niitä tapahtumia, mitkä johtivat lapsen huostaanottoon?
Älä ole katkera. Onhan sinulla aina mahdollisuus saada lapsesi takaisin luoksesi jos pystyt osoittamaan, että sinulla on nyt elämä järjestyksessä ja pystyt huolehtimaan lapsesta.
vaikka se onkin ihan turhaa, sillä olet päättänyt , että sinua on kohdeltu väärin ja niputtanut kaikki asiassa mukana olevat (myös sijaisvanhemmat) "vihollisiksesi". En ole mikään innokas sosiaalityöntekijöiden puolustaja ja tiedän, että joukossa on tosi "kettumaisia" tyyppejä, mutta sen tiedän ettei huostaanottoja tehdä yhden tai edes kahden henkilön mielipiteiden vuoksi. Kyllä siinä on aina mukana myös joukko terveydenhuolto henkilöstöä yms. ammatti-ihmistä lausuntoineen. Huostaanotto on se viimeinen yritys lapsen edun turvaamiseksi. Sitä ennen on pitänyt koittaa kaikki mahdolliset avohuollon tukitoimenpiteet.
Turhat huostaanotot ovat bioäidin totuus jos ei halua nähdä omaa osuttaan tapahtumien kulkuun. Minua myös vähän huvitta tuo näille bioäideille tyypillinen uhoaminen "minä vielä näytän" "joku maksaa tästä vielä kalliisti", " tämä vielä kostetaan", " minulta ei lasta viedä kuin jätesäkissä" jne. Näitä uhoamisia kuuntelin vuosia bioäidiltä joka ei myöskään nähnyt mitään syytä lapsensa huostaanotolle, sillä kaikelle lapseen kohdistuneille laiminlyönneille hänellä oli mielestään hyvä selitys. Jos mielestäsi sinua on kohdeltu väärin, niin koeta uhoamisen sijasta selvitellä asiaa asiallisesti ja asettaa lapsesi etu oman mielipahasi edelle.
Jos ei muuta keksi, niin bioäiti voisi haastaa ko sosiaalityöntekjät oikeuteen virkavirheestä.
Eiköhän se siitä oikene, niin ei tarvitse täällä urputtaa. Tääältä se apu ei löydy.
Nyt puhut sijaisisä2 asiaa. Juuri noin se menee. Tutkintaa vaadin perättömistä lausumista ja siitä se lähtee.
Sosiaalityöntekijöitä on tuomittukin virkavirheistä. Niissä on vain ongelmana päätösten valmistumiseen kuluva pitkä aika.
Joskus lapsi todella otetaan huostaan kadulta eikä se johdu huonoista vanhemmista vaan lapsen omasta käytöksestä. Tähän ei liity mitenkään juovia tai mielenterveysongelmaisia vanhempia eikä muitakaan ongelmaisia sukulaisia. Tällaista tilannetta ei paranna pätkääkään lapsen siirtäminen satojen kilometrien päähän vieraiden ihmisten luo, koska hän karkaa sieltä kotiin aikansa jurputettuaan.
olemme ottaneet vastaan kaiken mitä vain voi saada, mutta yleisasenne on että: olemme epäsopiva sijaisperhe heidän lapselleen, koska me joskus kiroilemme ja annamme lapsen katsoa meidän kanssa yhdessä esim. salatut elämät, manipuloimme lasta ja opetamme vääriä asioita jne jnee.... kenties kaikesta tästä vielä vastaamme tuomarin edessä...huh huh uskon että jatkuva solvaaminen ja muu asiaton käytös nyppii ja sitä miettii joskus että kestääkö selväpäisenä, mutta jostain kummasta sitä noista voimia vaan aina saa.Rehellisesti tunnustan että uskoin jo aloittaessamme tätä touhua ettei arvostusta ja kiitosta kannata odottaa antaa sen yllättää jos näin sattuu käymään.Se tuntuu ikävältä mutta sen kanssa on pakko oppia elämään.
....kun aloimme tekemään, olimme "liian kilttejä", tosin meidän tapauksissa se kiltteys kyllä kannattikin, tai pidimme heitä jopa "omaan ryhmäämme" kuuluvina ja paljon saimmekin aikaan hyvää.
Lapset olivat tosi vaikeista oloista ja vaikeita, mutta silloin meitä ei painostanut kenenkään suku ja saimme olla rauhassa, keskittyen lastenhoitoon, jota niin monet ihmettelivät ja luulivat, että tahallamme "kehumme" hyvää yhteishenkeä sukujen kanssa.
Meistä tuli niin hyviä ystäviä sukujen kanssa, että vieläkin pidetään yhteyksiä, vaikka lapset ovat jo maailmalla.On ollut hautajaisia, häitä ym. muita juhlia ja meidät on myös hyväksytty, osana "sukua" niihin tilaisuuksiin.
Yritän tällä sanoa, meen tapauksista, kun yrittää olla nöyrä ja ei lyö enää lyötyä, niin helpomalla pääsee.
Tään hetken sijaislapset ovat yhtä perhettä lukuunottamatta myös hyvissä väleissä kanssamme, mutta olemme jatkaneet samalla linjalla, MITÄ METSÄÄN HUUTAA, SEN KAIKU VASTAA, mutta näköjään se ei toimikkaan kaikkien kanssa, koska tämä suku on niin häikäilemätön ja vielä koko suku ja vieläpä molemmin puolin.
Ajattelen ja saan voimaa jatkaa näiden lasten kanssa, ajatuksella, että viha tukahduttaa joskus ihmisen ja on pakko "nöyrtyä" sen edessä, ei turha pahuus ihmistä kohtaan voi jatkua loputtomiin, edes meidän kohdalla.
Tai...tämä perhe sai jo yhden "rangaistuksen", mutta näköjään eivät siltikään lannistuneet, meitä kohtaan.
Yritämme tehdä työtämme niin, että joskus pysähdyn ja vaihdan osia niin, että minä olisinkin se bio-äiti ja mietin miltä se minusta tuntuisi.
Tuskin yksikään bio-vanhempi on tahallaan päästänyt asiansa sellaiseen malliin, että lapsi viedään pois, meidän kohdalla olen ottanut selvää ja melkein jokaisen kohdalla, heidän vanhemmat ovat eläneet lähestulkoon samanlaisen elämän, siis joutuneet elämään.
Olisikin hyvä, kun tämä kierre pysähtyisi näihin lapsiin.
Olen tällä hetkellä sijoitettuna olevan pojan äitipuoli, poika asui isänsä ja minun kanssani 1,5 vuotiaasta liki seitsen vuotiaaksi. Äidillä oli hirveät määrät kaikenlaisia ongelmia ja sossun tukitoimista huolimatta hän meni kokoajan pahempaan suuntaan. Hirveiden oikeuden käyntien jälkeen saimme pojan meille asumaan ja kuvittelimme, että asiat menisivätkin sitten paremmin.
Poika sijoitettiin perhekotiin, koska emme pystyneet turvaamaan hänen kehitystään lukuisten ongelmien tähden. Poika oli pitkät ajat lastenpsykiatrisella, mutta mitään varsinaista edistystä ei tapahtunut.Monelle teistäkin on varmaan selvää kuinka uuvuttavia ne osasto jaksot ovat, lopulta meidät jyrättiin täysin sairaalahenkilökunnan ja sossun taholta. Tuntui kuin meillä ei enää olisi ollut mitään sanomista mihinkään. Kyselimme mahdollisista tuista ja tukitoimista, millä olisimme voineet pojan pitää ja häntä auttaa, mutta mitään ei luvattu. Perhekoti kun tuli kuvioihin kaikkea järjestyi liki automaattisesti.
Nyt kun aikaa on kulunut puolitoista vuotta olen alkanut pikkuhiljaa hyväksyä sen, että näin oli parempi. Aikaisemmin oli todella vaikea hyväksyä se, että oli itse epäonnistunut lapsen kanssa niin pahasti, että hänet oli vietävä pois.
Perhekodin vanhemmat ovat alusta saakka olleet todella hyvässä yhteistyössä kanssamme ja kuuntelivat huoliamme sen suhteen, että pojassa voisi olla muutakin "vikaa" kuin mitä psykiatrisella todettiin ja asiat ovat edistyneet valtavasti.
Olemme siis siitäkin huolimatta, että huostaanotto ja sijoitus ovat erityisen kipeitä asioita meille, myös äärettömän kiitollisia sijaisvanhemmille, koska poika on vihdoin saanut juuri sitä apua kuin tarvitseekin.