Kuolemantuomio olisi armeliaampi

Tässä olen vuosia sivusta seurannut erään vankilasta vapautuneen kolmekymppisen sopeutumista yhteiskuntaan pitkän tuomion jälkeen.

Hymyilevä nuorimies, oli ensivaikutelma. Hän suoritti koulutentit ja alkoi työnhakuun. Meidän työyhteisö auttaa hänenlaisiaan vapautuneita jaloilleen. Kahvipöydässä sitten joku pamautti että se on istunut viimeisimmän 15-vuotiaan kanssa sekstailusta.

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttunut, ilmapiiri ko henkilön auttamiseksi muuttui. Varsinkin naistyöntekijät eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, eivät hoida hänen asioita eteenpäin, eräs suorastaan jarruttaa niitä. Hän menetti hyvän asunnon kun yllättäen hän ei saanutkaan jo luvattua tukea jne.

Kuntoutusasioita hoitavien miesten kesken puhuttiin asiasta ja päätelmä oli että vaikka hän on ns virallisen rangaistuksen suorittanut, jatkuu hänen rangaistuksensa, varsinkin naiset lyövät kapuloita rattaisiin monella eri tavalla. Tähän näyttävät syyllistyvän niin vapaaehtoistyössä kuin virkamiehenäkin erityisesti naiset.

Mietin eilen työkaverin kanssa asiaa ja mietimme että olisiko kuolemantuomio vankeuden päätteeksi armollisempi kuin vapauttaminen. Vapautuneella itsellään on "elämännälkä", mutta aikamoiseen muuriin hän törmää vapauduttuaan. Virkamiehet vielä näkevät historian, pitäisikö koko identiteetti, nimineen sotuineen ja asuinkuntineen vaihtaa vapautumispäivänä.