Näyttäkääpä nyt sitten millaista sen rakentavan kritiikin pitäisi olla.
Tämä tekstin pätkä on suoraa jatkoa aiemmin tänne laittamastani ONKO LUETTAVAA-pätkästä.
__________________________________________________
Kävellessä on helppoa ajatella jos ympäristö on oikea. Rauhallista täytyy olla, autojen ja ihmisten vilinä hermostuttaa minua aina.
Kunpa pääsisin joskus asumaan oikealle maaseudulle. Sellaiselle, jossa asuttiin, kun olin lapsi. Kaupunkeihin pääsee aina halutessaan, eikä niihin kovin usein tulisi ikäväkään. Toinen vaihtoehto olisi kesämökki maalla, riittävän lähellä vakituista asuntoa.
Talvi-asuttava se saisi olla, sähköistettykin, jotta voisi käyttää kaikkia vempaimia halutessaan.
Niinpä niin, keskiluokkainen unelma, johon ei keskiluokkaisella yleensä ole varaa. Siksi kai monille riittää pieni kivikkoinen rantakaistale, aitta ja sauna. Toisinaan riittäisi minullekin, kunhan se olisi tarpeeksi syvällä korvessa.
Kaivoin litistyneen savukkeen melkein tyhjästä askistani. Muutaman röökin heitin jo aiemmin pois, kun olivat katkenneet keskeltä.
Savukkeiden ja sytkärin lisäksi sain asemalla takaisin lompakkoni, avaimeni, takkini, vyöni ja kännykkäni. Kolikoitakin sain melkoisen kasan, lompakosta ei löytynyt yhtään käteistä. Kaikki muu oli onneksi tallella.
Masennukseni alkoi kääntyä jo tavallisen morkkiksen puolelle. Tiesin sen kestävän vielä monta päivää, ehkä viikonkin. Sama kuvio toistui juopottelun jälkeen aina, riippumatta siitä, kuinka rankasti hölmöilin. Raja kulkee tarkalleen siinä, muistanko kaikki tapahtumat, vai en. Jos en muista, olen melkein sata-varmasti tehnyt jotain typerää.
Vain yhden kerran sattui niin, että ryyppäsin yksin kotona ennen baareihin menoa, ja sammuin onnekkaasti sohvatuoliin. Mittarin olin toki ehtinyt jo tilata, ja lasku odotti postilaatikossa. Taksikuski oli varmaankin koputellut aikansa ovea ja kyllästynyt odottamaan.
Taas minua oli lasku odottamassa. Siellä yökerhossa. En vielä voinut tietää, kuinka iso. Kävelin tietysti aiemmin sen paikan ohi ja yritin kurkkia ikkunoista sisään. En nähnyt mitään, eikä paikka ollut muun hotellin tapaan auki. Ulko-oven vieressä oli uuden ja kalliin näköinen lasi, ja toivoin ettei juuri se ollut särkynyt.
Päätin soittaa jollekin vastaavalle heti, kun mahdollista ja yrittää puhua korvauksesta.
Heitin tupakantumpin lumesta sulaneeseen lätäkköön ja kaivoin kännykkäni taskusta. Katsoin vielä kerran puhelutiedot läpi. Neljä vastaamatonta, kaikki samasta, eli vaimoni numerosta. Ja kaikki siltä aamulta kahdeksan ja yhdentoista väliltä. Akku oli jo viittä vaille tyhjä, joten en ollut viitsinyt soittaa takaisin. Täytyisi saada ensin kapula kiinni laturiin.
Mietin kiivaasti, mitä helvettiä oikein sanoisin, kun en ollut vastannut, enkä soittanut koko aamuna.
Onneksi Johanna oli tyttöjen kanssa vanhempiensa luona ja tulisi vasta maanantaina tai tiistaina. En halunnut perheeni näkevän minua silloin.
Pian olisi kuitenkin soitettava, joten miettimisaikaa ei ollut paljon.
Riehuin baarissa kännipäissäni ja päädyin putkaan. Vai: Känny jäi ulkokatokseen, kun levittelin lumia sulamaan pihamaalla. Tiedäthän, nurmikko kuivaa nopeammin.
Voi vittu, ajattelin, se nainen tietää tasan tarkkaan, että olen lätrännyt. Olenhan sen sille todistanut jo riittävän monta kertaa.
Nappasin laatikosta sen päivän lehden ja painelin nopeasti sisälle taloomme. Ostimme sen hieman vajaa viisi vuotta aikaisemmin, kaupunkiin muuttaessamme. Alue oli tyypillinen omakotilähiö, parin kilometrin päässä keskustasta. Kaavoitus oli noin 25 vuotta vanhaa, ja sille ajalle ominaista, eli aika ahdasta.
Suurin osa naapureistamme oli alkuperäisiä asukkaita, joiden omat lapset olivat meidän ikäisiämme. Pieniä lapsia ei meidän kadulla ollut kuin yhdessä naapurissa, joten rauhaa riitti. Ja siksi kaikkien naapureiden liikkeet tuli tarkasti rekisteröidyiksi.
Mietin, kuinka moni naapuri näki ikkunastaan minun lampsivan kotiin puolilta päivin. Parempi sekin oli kuin taksikyyti pihaan asti.
Naapureiden keskinäiset puheet eivät minua koskaan häirinneet, mutta kuulin usein Johannan puivan muiden asioita toisten rouvien kanssa. Minä olen sen kaltaisista jutteluista yrittänyt pysyä syrjässä.
Heitin lehden keittiön työtasolle, varoen kaatamasta sillä lojuvia tyhjiä olutpulloja. Ne muistuttivat minua edellisestä illasta.
Laitoin kännykän kiinni laturiin makuuhuoneessa ja valitsin Johannan numeron.
”Maiju”, pirteä pikkutytön ääni sanoi.
Johanna antoi aina tyttöjen vastata, kun halusi osoittaa minulle, ettei odottanut puheluani.
”Isi tässä, moi. Mitäs kuuluu? Onko siellä vielä lunta?”
Tyttäreni selosti minulle kaikki omasta mielestään tärkeät asiat. Epäjohdonmukaisesti, niin kuin nelivuotiailla on tapana.
Sain puhetulvan lopetettua ja pyysin antamaan puhelimen Johannalle.
”Niin”, Johanna vastasi.
”Terve. Ja anteeksi kun en ole vastannut sun puheluihin. Jätin illalla kännyn autoon, enkä huomannut, ennen kuin kaipasin sitä äsken.” Selitys kuulosti tosi surkealta ääneen sanottuna.
Parin sekunnin hiljaisuus, ennen kuin Johanna vastasi;
”Jaa. Tollaista tuntuu sattuvan aina kun ollaan poissa.”
”No, en minä nyt tiedä. Minulta unohtuu kaikki mikä ei koko ajan kulje taskussa. Meinaatteko olla vielä pitkään siellä?”
Vähän kireällä äänellä; ”En tiedä vielä, ehkä ollaan koko viikko, niin ei häiritä sun touhujas.”
Keskustelun kulku alkoi mennä samaa tietä, kuin monesti aiemminkin. Johanna antoi ymmärtää ettei kotiin ollut kiire ja minä yritin hienovaraisesti suostutella Johannaa palaamaan.
Suostuttelemalla yritin sanoa, että kaipasin perhettäni. Se oli totta, mutta totuus oli myös, että viihdyin erinomaisesti yksin. Enkä tarkoita pelkästään juomista, vaan kaikkea sitä rauhaa, jonka yksinolo takaa. Pelkäsin loukkaavani Johannaa sanomalla sen ääneen.
Huomasin jo vuosia aiemmin, etten pystyisi selittämään Johannalle kovin monimutkaisia tuntoja. Johannalla oli taipumus ajatella hyvin mustavalkoisesti, enkä minä toisaalta kyennyt ilmaisemaan ajatuksiani koskaan riittävän tarkasti. Aikaa myöten, suhteen kylmetessä koko ajan, keskustelut kävivät lyhyemmiksi ja entistä pinnallisemmiksi.
Johannan kaikki tarmo keskittyi lasten hyvinvointiin, eikä suhteen hoitamiselle jäänyt mitään. Itse syyllistyin samaan, mutta eri tavalla. Sain enemmän tarvitsemaani tyydytystä työelämästä ja antauduin sen viemäksi. Keksin hoitaakseni mahdollisimman paljon töitä, joita pystyin tekemään iltaisin ja viikonloppuisin. Lapsille ja kodille jäi hyvin vähän aikaa, mutta se tuntui minusta hyvälle. Vuosilomilla tai pyhinä olimme aina menossa jonnekin sukulaisiin tai Johannan tuttavien luokse. Niin Johanna halusi, koska oli väsynyt pysyttelemään kotona. Minulle taas kyläily oli aina hirveän tuskastuttavaa. Mieluummin olisin pysytellyt kotona ja antanut muiden käydä kylässä meillä.
Sen asian Johanna alkoi ymmärtää muutamia vuosia aiemmin, eikä enää pyytänytkään minua lähtemään, ilmoitti vain menevänsä tyttöjen kanssa.
Koska sain yhä enemmän mahdollisuuksia olla yksin, aloin perua viikonlopputöitäni ja hakeuduin useammin juomaan.
Tilaisuus tuli ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa ja aluksi odotin sitä innolla.
Aika usein juodessani minulle sattui täydellisiä muistikatkoksia, mutta en välittänyt niistä. Ajattelin vain juoda ensi kerralla vähemmän tai hitaammin. Joskus sain myöhemmin kuulla tapelleeni tai hölmöilleeni jotenkin muuten. Selittelin niitä tapauksia itselleni stressin laukeamisena. Aina seurasi muutaman päivän mittainen morkkis. Mutta vain muutaman, viikon päästä odotin jo seuraavaa kertaa.
Juomakertojen välillä tunsin olevani täynnä tarmoa ja tein töitäni kovalla innolla.
Innostuin myös harrastamaan lenkkeilyä. Se tarjosi erinomaisen tavan tehdä jotain tuntuvaa ja ajatella samalla kaikkea muuta.
Lopetin puhelun. Johanna ja lapset olisivat vielä muutaman päivän Johannan vanhempien luona ja tulisivat tiistaina kotiin.
Oli sunnuntai ja minulla oli vielä aika heikko olo, joten kävin nukkumaan. Lenkillä voisin käydä seuraavanakin iltana.
Tämä tekstin pätkä on suoraa jatkoa aiemmin tänne laittamastani ONKO LUETTAVAA-pätkästä.
__________________________________________________
Kävellessä on helppoa ajatella jos ympäristö on oikea. Rauhallista täytyy olla, autojen ja ihmisten vilinä hermostuttaa minua aina.
Kunpa pääsisin joskus asumaan oikealle maaseudulle. Sellaiselle, jossa asuttiin, kun olin lapsi. Kaupunkeihin pääsee aina halutessaan, eikä niihin kovin usein tulisi ikäväkään. Toinen vaihtoehto olisi kesämökki maalla, riittävän lähellä vakituista asuntoa.
Talvi-asuttava se saisi olla, sähköistettykin, jotta voisi käyttää kaikkia vempaimia halutessaan.
Niinpä niin, keskiluokkainen unelma, johon ei keskiluokkaisella yleensä ole varaa. Siksi kai monille riittää pieni kivikkoinen rantakaistale, aitta ja sauna. Toisinaan riittäisi minullekin, kunhan se olisi tarpeeksi syvällä korvessa.
Kaivoin litistyneen savukkeen melkein tyhjästä askistani. Muutaman röökin heitin jo aiemmin pois, kun olivat katkenneet keskeltä.
Savukkeiden ja sytkärin lisäksi sain asemalla takaisin lompakkoni, avaimeni, takkini, vyöni ja kännykkäni. Kolikoitakin sain melkoisen kasan, lompakosta ei löytynyt yhtään käteistä. Kaikki muu oli onneksi tallella.
Masennukseni alkoi kääntyä jo tavallisen morkkiksen puolelle. Tiesin sen kestävän vielä monta päivää, ehkä viikonkin. Sama kuvio toistui juopottelun jälkeen aina, riippumatta siitä, kuinka rankasti hölmöilin. Raja kulkee tarkalleen siinä, muistanko kaikki tapahtumat, vai en. Jos en muista, olen melkein sata-varmasti tehnyt jotain typerää.
Vain yhden kerran sattui niin, että ryyppäsin yksin kotona ennen baareihin menoa, ja sammuin onnekkaasti sohvatuoliin. Mittarin olin toki ehtinyt jo tilata, ja lasku odotti postilaatikossa. Taksikuski oli varmaankin koputellut aikansa ovea ja kyllästynyt odottamaan.
Taas minua oli lasku odottamassa. Siellä yökerhossa. En vielä voinut tietää, kuinka iso. Kävelin tietysti aiemmin sen paikan ohi ja yritin kurkkia ikkunoista sisään. En nähnyt mitään, eikä paikka ollut muun hotellin tapaan auki. Ulko-oven vieressä oli uuden ja kalliin näköinen lasi, ja toivoin ettei juuri se ollut särkynyt.
Päätin soittaa jollekin vastaavalle heti, kun mahdollista ja yrittää puhua korvauksesta.
Heitin tupakantumpin lumesta sulaneeseen lätäkköön ja kaivoin kännykkäni taskusta. Katsoin vielä kerran puhelutiedot läpi. Neljä vastaamatonta, kaikki samasta, eli vaimoni numerosta. Ja kaikki siltä aamulta kahdeksan ja yhdentoista väliltä. Akku oli jo viittä vaille tyhjä, joten en ollut viitsinyt soittaa takaisin. Täytyisi saada ensin kapula kiinni laturiin.
Mietin kiivaasti, mitä helvettiä oikein sanoisin, kun en ollut vastannut, enkä soittanut koko aamuna.
Onneksi Johanna oli tyttöjen kanssa vanhempiensa luona ja tulisi vasta maanantaina tai tiistaina. En halunnut perheeni näkevän minua silloin.
Pian olisi kuitenkin soitettava, joten miettimisaikaa ei ollut paljon.
Riehuin baarissa kännipäissäni ja päädyin putkaan. Vai: Känny jäi ulkokatokseen, kun levittelin lumia sulamaan pihamaalla. Tiedäthän, nurmikko kuivaa nopeammin.
Voi vittu, ajattelin, se nainen tietää tasan tarkkaan, että olen lätrännyt. Olenhan sen sille todistanut jo riittävän monta kertaa.
Nappasin laatikosta sen päivän lehden ja painelin nopeasti sisälle taloomme. Ostimme sen hieman vajaa viisi vuotta aikaisemmin, kaupunkiin muuttaessamme. Alue oli tyypillinen omakotilähiö, parin kilometrin päässä keskustasta. Kaavoitus oli noin 25 vuotta vanhaa, ja sille ajalle ominaista, eli aika ahdasta.
Suurin osa naapureistamme oli alkuperäisiä asukkaita, joiden omat lapset olivat meidän ikäisiämme. Pieniä lapsia ei meidän kadulla ollut kuin yhdessä naapurissa, joten rauhaa riitti. Ja siksi kaikkien naapureiden liikkeet tuli tarkasti rekisteröidyiksi.
Mietin, kuinka moni naapuri näki ikkunastaan minun lampsivan kotiin puolilta päivin. Parempi sekin oli kuin taksikyyti pihaan asti.
Naapureiden keskinäiset puheet eivät minua koskaan häirinneet, mutta kuulin usein Johannan puivan muiden asioita toisten rouvien kanssa. Minä olen sen kaltaisista jutteluista yrittänyt pysyä syrjässä.
Heitin lehden keittiön työtasolle, varoen kaatamasta sillä lojuvia tyhjiä olutpulloja. Ne muistuttivat minua edellisestä illasta.
Laitoin kännykän kiinni laturiin makuuhuoneessa ja valitsin Johannan numeron.
”Maiju”, pirteä pikkutytön ääni sanoi.
Johanna antoi aina tyttöjen vastata, kun halusi osoittaa minulle, ettei odottanut puheluani.
”Isi tässä, moi. Mitäs kuuluu? Onko siellä vielä lunta?”
Tyttäreni selosti minulle kaikki omasta mielestään tärkeät asiat. Epäjohdonmukaisesti, niin kuin nelivuotiailla on tapana.
Sain puhetulvan lopetettua ja pyysin antamaan puhelimen Johannalle.
”Niin”, Johanna vastasi.
”Terve. Ja anteeksi kun en ole vastannut sun puheluihin. Jätin illalla kännyn autoon, enkä huomannut, ennen kuin kaipasin sitä äsken.” Selitys kuulosti tosi surkealta ääneen sanottuna.
Parin sekunnin hiljaisuus, ennen kuin Johanna vastasi;
”Jaa. Tollaista tuntuu sattuvan aina kun ollaan poissa.”
”No, en minä nyt tiedä. Minulta unohtuu kaikki mikä ei koko ajan kulje taskussa. Meinaatteko olla vielä pitkään siellä?”
Vähän kireällä äänellä; ”En tiedä vielä, ehkä ollaan koko viikko, niin ei häiritä sun touhujas.”
Keskustelun kulku alkoi mennä samaa tietä, kuin monesti aiemminkin. Johanna antoi ymmärtää ettei kotiin ollut kiire ja minä yritin hienovaraisesti suostutella Johannaa palaamaan.
Suostuttelemalla yritin sanoa, että kaipasin perhettäni. Se oli totta, mutta totuus oli myös, että viihdyin erinomaisesti yksin. Enkä tarkoita pelkästään juomista, vaan kaikkea sitä rauhaa, jonka yksinolo takaa. Pelkäsin loukkaavani Johannaa sanomalla sen ääneen.
Huomasin jo vuosia aiemmin, etten pystyisi selittämään Johannalle kovin monimutkaisia tuntoja. Johannalla oli taipumus ajatella hyvin mustavalkoisesti, enkä minä toisaalta kyennyt ilmaisemaan ajatuksiani koskaan riittävän tarkasti. Aikaa myöten, suhteen kylmetessä koko ajan, keskustelut kävivät lyhyemmiksi ja entistä pinnallisemmiksi.
Johannan kaikki tarmo keskittyi lasten hyvinvointiin, eikä suhteen hoitamiselle jäänyt mitään. Itse syyllistyin samaan, mutta eri tavalla. Sain enemmän tarvitsemaani tyydytystä työelämästä ja antauduin sen viemäksi. Keksin hoitaakseni mahdollisimman paljon töitä, joita pystyin tekemään iltaisin ja viikonloppuisin. Lapsille ja kodille jäi hyvin vähän aikaa, mutta se tuntui minusta hyvälle. Vuosilomilla tai pyhinä olimme aina menossa jonnekin sukulaisiin tai Johannan tuttavien luokse. Niin Johanna halusi, koska oli väsynyt pysyttelemään kotona. Minulle taas kyläily oli aina hirveän tuskastuttavaa. Mieluummin olisin pysytellyt kotona ja antanut muiden käydä kylässä meillä.
Sen asian Johanna alkoi ymmärtää muutamia vuosia aiemmin, eikä enää pyytänytkään minua lähtemään, ilmoitti vain menevänsä tyttöjen kanssa.
Koska sain yhä enemmän mahdollisuuksia olla yksin, aloin perua viikonlopputöitäni ja hakeuduin useammin juomaan.
Tilaisuus tuli ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa ja aluksi odotin sitä innolla.
Aika usein juodessani minulle sattui täydellisiä muistikatkoksia, mutta en välittänyt niistä. Ajattelin vain juoda ensi kerralla vähemmän tai hitaammin. Joskus sain myöhemmin kuulla tapelleeni tai hölmöilleeni jotenkin muuten. Selittelin niitä tapauksia itselleni stressin laukeamisena. Aina seurasi muutaman päivän mittainen morkkis. Mutta vain muutaman, viikon päästä odotin jo seuraavaa kertaa.
Juomakertojen välillä tunsin olevani täynnä tarmoa ja tein töitäni kovalla innolla.
Innostuin myös harrastamaan lenkkeilyä. Se tarjosi erinomaisen tavan tehdä jotain tuntuvaa ja ajatella samalla kaikkea muuta.
Lopetin puhelun. Johanna ja lapset olisivat vielä muutaman päivän Johannan vanhempien luona ja tulisivat tiistaina kotiin.
Oli sunnuntai ja minulla oli vielä aika heikko olo, joten kävin nukkumaan. Lenkillä voisin käydä seuraavanakin iltana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rakentavasta en tiedä sanoa. Yleensä kirjoittaja päättää lukemastaan, onko se rakentavaa, vai ei.
Asiaan.
"Raja kulkee tarkalleen siinä, muistanko kaikki tapahtumat, vai en. Jos en muista, olen melkein sata-varmasti tehnyt jotain typerää."
Tämä on kyllä harvinaisen totta.
Kerronta kyllä kulkee, tosin jotain yllättävää odottelen kaiken aikaa.(Sitä ei vaan ilmeisesti tule?).
Loppupuolella puhelinkeskustelun tiimoilla huomasin loikkivani rivien yli. Olisko sinne paikattava jotain, jotta lukija pysyy otteessa?
Samoilla linjoilla kuin edellisenkin tekstisi kanssa. Jotain yllätyksellistä, niin pisteet nousisivat vielä.
Arvosana 1-10
Tästä 7
t. Sherlokki
mutta sitä odotan lähinnä niiltä, jotka arvostelevat sinua rakentavan kritiikin puutteesta.
Palautetta näköjään vaivaudut laittamaan aina ja siitä saisivat muutkin olla kiitollisia.
Yllätyksiä tulee vuorenvarmasti, sillä tuollaista tekstiä en itsekään jaksaisi lukea kovin montaa kymmentä sivua.
Jos olisi lukemastani kirjasta kysymys, eikä mitään tapahtuisi vielä sivulla 50, se lentäisi armotta sivuun ja uusi tilalle.
Haluatko kuulla munkin mielipiteeni? Sherlokki näytti jo antaneen sulle "rakentavaa palautetta", jota en kyllä vielä ehtinyt lukea, mutta jospa haluat kuulla munkin mielipiteeni.
Mähän kävin ainakin lukemassa sen tuon tekstin alkuosan, muistaakseni kirjoitinkin siitä jotakin sulle päin. Mä siis tosiaan tykkäsin siitä alkuosasta, mutta mun mielestä tästä pätkästä puuttui ns. draivia. Jotenkin se tuntui junnaavan enemmän paikallaan. Eihän tuo paikallaan junnaus tietenkään sinänsä ole aina ja joka tilanteessa paha asia, eihän teksti voi koko ajan olla tasaisen ylevää ja vyöryä eteenpäin, mutta MUN mielestä tuo pätkä oli vähän turhaa kelailua.
Dialogeissa tulee muuten kaksoispiste ennen replaa, ei puolipiste(: siis niinku tyyliin > Ofelia: "En voinut välttää tarttumasta kielivirheeseen."
En mä muuten tiedä mitään rakentavasta kritiikistä, kirjoitan näitä MIELIPITEITÄ ihan vaan fiilispohjalta...
Rehellisesti aika puuduttava tekstiä. Liian ennalta arvattavaa ja tavanomaista. Joku yllättävä räväytys tai kauniit kielikuvat piristäisivät kummasti :)
Mutta jos tämä on kerta KIRJAN alku niin ehkä ei kannata sanoa lopullista tuomiota vielä. Kirjanhan voi lähteä hitaasti käyntiin. :)
Oikeistaan tämä viritteli aika hyvin tunnelmaa ja herätti sympatiaa.
Voi meitä ihmisiä ja meidän pieniä ongelmia!
Okei myönnetään, olen liian elämänhaluinen henkilö lukemaan mustalla sävytetystä elämästä ;)