Tässä on mun tarinani huonosta itseluottamuksesta :
Viime vuodenvaihteessa pääsin lopullisesti eroon
itsesäälistä ja pakkomielteisistä ajatuksista kuten "olen
huonompi kuin muut". Sitä ennen olin koko siihen astisen
elämäni potenut huonoa itseluottamusta. Ikää mulla on nyt
17 ja puoli vuotta. Kaikki sai alkunsa jännittyneestä
ilmapiiristä kotonani jossa isovanhempanikin vielä kouluun
menoni aikoihin asuivat. Oli paljon erimielisyyksiä esimerkiksi tilanhoidosta , paljon henkistä painetta
vanhemmillani. Se kai sitten heijastui minuunkin jo
esikouluaikoina. Olin arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä hieman
pulleakin , eli toisin sanoen erittäin otollinen kohde
kiusaamiselle. Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen oli pahinta, henkistä kiusaamista. Asiaan kuitenkin puututtiin ja
sen jälkeen minua ei ole koskaan kiusattu. Tietenkin kaikille jaellaan jotakin kummia kommentteja erityisesti ylä-asteella , mutta ei mua todellakaan kukaan enää kiusannut.
Nuo pari ensimmäistä kouluvuotta kuitenkin jättivät alitajuntaan sellaisen ajatuksen , että olen muita huonompi.
Mun pitää miellyttää muita tai jään yksin tässä maailmassa.
Tällä hetkellä tuollaiset ajatukset tuntuvat todellakin kaukaisilta , mutta silloin se oli totisinta totta.
Jokaisesta eleestä tai sanasta mikä mulle sanottiin aloin aina miettimään että mikähän tuon takana oli ja ajatteleekohan toi nyt pahaa minusta. Siis aivan kummia ajatuksia , sillä nyt mä tiedän että ei sitä nyt ole niin "kuuluisa" että kaikki miettis just mua kaiken aikaa.
Mä en todellakaan uskaltanut olla oma itseni esimerkiksi yläasteaikoina. Oli hirveä kompleksi muutamasta finnistä minkä omasin , pelkäsin että joku huomauttaisi mua niistä ja olisin muka sitten jotenkin huono ihminen. Siis mä murehdin aivan turhaa , sillä mä en ainakaan edes ajattele jos jollakin on joku näppy naamassa. Kaikillahan niitä on.
Eikä mun ulkonäössä tosiaankaan ollu mitään vikaa. Mutta mä kuitenkin häpesin itseäni , en uskaltanut vessassa edes peiliin katsoa. Yritin olla mahdollisimman näkymätön kun jokin rääväsuinen poikaporukka osui kohdalle. En halunnut mitään kommenttia finneistäni.
Minä luulin että pinnallisilla asioilla kuten ulkonäkö ja koulumenestys on merkitystä.Luulin että en ihmisenä ole mitään. Ajattelin ettei mua kukaan huoli ku olen tän näköinen. Sit mulle iski hirvittävä kunnianhimo urheilun suhteen .Halusin näyttää kaikille että minusta voisi tulla hyvä lentopalloilija.. olisin jotain suurta ja kaikki voisivat ihailla mun taitojani.Lähinnä se oli kuitenkin todistelua itselleen , että pystyy johonkin. Lähdin sen takia kotoani kauemmas kouluun , toteuttamaan unelmaani. Kun ensimmäisen kerran minulle esiteltiin se asuntolan huone , jossa tulisin asumaan , iski käsittämätön yksinäisyyden tunne. Se tyhjä huone valkeine seinineen kuvasi niin hyvin mun olotilaani.
En koskaan unohda sitä tunnetta. Tunsin olevani niin yksin , oudolla paikkakunnalla josta en tuntenut ketään.
Tuosta yksinäisyyden tunteesta pääsin kuitenkin eroon
purkamalla tuntojani paperille. Ensimmäinen koulupäivä oli vaikea. En tiennyt ollenkaan mitä tehdä ja minne mennä.
Vähitellen kuitenkin aloin juttelemaan ihmisten kanssa ja sain ihania ystäviä. Kai minäkin olin jotenkin arvokas kun joku halusi olla mun ystäväni. Lentisharkoissa olin muita taidollisesti jäljessä kun en ollut pelannut läheskään niin paljon muihin verrattuina. Sielläkin vähättelin aina itseäni.
Luulin että muut pitivät mua jotenkin outona ja jännitin puhumista heidän kanssaan. Mutta itsehän mä omalla vähättelylläni annoin aihetta johonkin ihmettelyyn , jos sellaista edes oli. Kerran mä murehdin yhden illan sitä , että aivan varmasti joku henkilö vihaa mua kun se katsoi mua sillä tavalla. Aivan käsittämätöntä! Sitä on todella vainoharhainen kun rypee itsesäälissä.
Vuosi kului ja kesällä tulin kotiin. Tarkoitus oli kesällä treenata hyvin että voisi päästä jopa pelaamaan seuraavana vuonna. Tuo treenihomma aiheutti minulle paineita , kun en saanut sitä kovin hyvin edes toteutetuksi. Heinäkuussa olin pari viikkoa poissa kotoa töiden takia ja sinä aikana mun pikkuveli oli ollut riparilla. Olin kertonut veljelleni etukäteen että siellä tulee olemaan kivaa , eikä haluaisi lähteä pois. Itse kun olin ollut isosena edellisenä kesänä.
Muistan kun olin juuri kävelemässä portaita mummon asunnolle
( siellä ne pari viikkoa asustin ) ja soitin pikkuveljelleni.
Se sanoi että siellä leirillä oli ollut mahtavia ihmisiä.
Sillä hetkellä mun päähän välähti , että eihän pikkuveli tiennyt että harrastiko ne urheilua tai millaset niitten kouluarvosanat oli. Se vain sanoi siellä olleen mahtavia ihmisiä. Mä aloin miettiä , että enhän mä veljen silmissä sen kummempi olisi vaikka osaisinkin lentistä pelata.
Mietin ja mietin. Seuraavana aamuna mä suorastaan itkin , sillä mä tajusin kuinka käsittämätön ikävä mulla oli kotiin.
Mulla ei koko kesän aikana edes ollut ollut mitään eriyistä halua palata paikkakunnalle missä olin sen vuoden opiskellut.
Tapahtumat alkoivat vyörymään kuin dominopalikat. Pääsin kotipaikkakunnalleni lukioon toiselle luokalle. Jännitin jälleen ensimmäistä päivää. Vähitellen pienillä askeleilla aloin nousta niitä loputtomilta tuntuvia itsetunnon portaita.
Aloin ymmärtää että ihmisille riittää se mikä mä olen.
En ole sen kummempi vaikka kuinka osaisin hakata palloa lattiaan.. Mitä väliä sillä on?
Oli kulunut kolmisen kuukautta koulun alkamisesta. Olin vihainen itselleni , en pitänyt itseäni minään kun en ollut saanut kiitettyä erästä jätkää se reilusta käytöksestä mua kohtaan aiemmin. OLin nimittäin tuohon poikaa ollut vuotta aiemmin ihastunut ja ilmaissut asian hänelle. Oli kuitenkin käynnyt ilmi etten mä arvosta edes itseäni ja se jätkä oli todellakin kohdellut mua reilusti. En ollut edes koskaan kyseisen henkilön kanssa kunnolla jutskannut.. ja asia oli vielä tuollainen! Enkä nähnyt sitä ihmistä kuin ohimennen jollakin välitunnilla sillä hän oli eri koulussa ja välitunnilla kävi aina hillitön kuhina. Oli kyllä niin vaikea tilanne , onneksi en silloin vielä tiennyt että ihan oikeasti tykkäsin siitä ihmisestä sillä luulin että olin keksinyt koko jutun aiemmin. Kuukauden mietin asiaa.. ja lopulta tein sen.
Mitään niin vaikeaa en koskaan elämässäni tehnyt. En koskaan.
Ei se mikään erityisen mahtava esitys ollut , mutta mitä sitten? Mä olen luonnostaankin vähän ujo , enkä osaa vieraille ihmisille kovin rennosti puhua. Mä olin voittanut itseni! Mä olin tehnyt sen mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Eikä mua hävettänyt yhtään , mä vain tuijotin kyseistä ihmistä silmiin.
Tuo itseni voittaminen oli se ratkaisevin harppaus ylöspäin.
Olin oikeasti ylpeä itsestäni , sain rauhan. Uskoin että minustakin on johonkin. Vielä oli pientä epävarmuutta ilmaista oma mielipiteensä joistakin tietyistä asioista , mutta kun aloin vain puhumaan ihmisille niin sain sitä varmuutta. Kun avautuu ihmisille , se on luottamuksen osoitus ja hekin katsovat voivansa luottaa suhun. Aluksi se puhuminen toisillekin oli vaikeaa.. ajatteli että jos joku tyrmää mun mielipiteen. Mutta kun mä aloin puhua avoimesti asioistani ,
ensimmäisen kerran tein sen mailin kautta kaverilleni , huomasin että se oli aina vain helpompaa.
Nyt voin sanoa omaavani täysin ok: n itseluottamuksen.
En edelleenkään tykkää esiintyä missään ihmisten edessä , mutta miksi siitä pitäisi tykätä? Ihmiset ovat erilaisia.
Teen asiat niin kuin itse tahdon , eí ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Koulussa pystyn olemaan vaikka minkänäköisenä kun toisten mielipiteet minusta eivät kiinnosta sillä kaverini ja ystäväni hyväksyvät mut tälläisena ja niin minäkin heidät. Miksi pitäisi miellyttää kaikkia ? Sitä ei kuitenkaan pysty tekemään.
Minä en todellakaan haluaisi olla kukaan muu kuin se kuka minä olen. Rakastan itseäni , sen voin häpeilemättä sanoa.
Toista ihmistä voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Mä rakastan tuota jätkää joka auttoi mua silloin kerran , koko sielustani. Niin kuin mä rakastan itseänikin.
Vaikka tämä juttu oli pitkä , toivon että joku jaksoi lukea loppuun asti. Halusin antaa toivon kipinää samasta ongelmasta kärsiville.. Itsesääli on pohjaton suo , josta on TODELLA vaikea nousta. Aina jos ajattelet itsestäsi joskus positiivisesti niin joku nykäisee sut taas syvemmälle.
Mutta se ei ole mahdotonta. Sun täytyy vain tosissasi yrittää.. helppoa se ei tule olemaan , ei todellakaan.
Mutta älkää antako periksi , jos pääsette pinnalle huomaatte saapuneenne kuin toiseen maailmaan. Tsemiä kaikille :)
Viime vuodenvaihteessa pääsin lopullisesti eroon
itsesäälistä ja pakkomielteisistä ajatuksista kuten "olen
huonompi kuin muut". Sitä ennen olin koko siihen astisen
elämäni potenut huonoa itseluottamusta. Ikää mulla on nyt
17 ja puoli vuotta. Kaikki sai alkunsa jännittyneestä
ilmapiiristä kotonani jossa isovanhempanikin vielä kouluun
menoni aikoihin asuivat. Oli paljon erimielisyyksiä esimerkiksi tilanhoidosta , paljon henkistä painetta
vanhemmillani. Se kai sitten heijastui minuunkin jo
esikouluaikoina. Olin arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä hieman
pulleakin , eli toisin sanoen erittäin otollinen kohde
kiusaamiselle. Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen oli pahinta, henkistä kiusaamista. Asiaan kuitenkin puututtiin ja
sen jälkeen minua ei ole koskaan kiusattu. Tietenkin kaikille jaellaan jotakin kummia kommentteja erityisesti ylä-asteella , mutta ei mua todellakaan kukaan enää kiusannut.
Nuo pari ensimmäistä kouluvuotta kuitenkin jättivät alitajuntaan sellaisen ajatuksen , että olen muita huonompi.
Mun pitää miellyttää muita tai jään yksin tässä maailmassa.
Tällä hetkellä tuollaiset ajatukset tuntuvat todellakin kaukaisilta , mutta silloin se oli totisinta totta.
Jokaisesta eleestä tai sanasta mikä mulle sanottiin aloin aina miettimään että mikähän tuon takana oli ja ajatteleekohan toi nyt pahaa minusta. Siis aivan kummia ajatuksia , sillä nyt mä tiedän että ei sitä nyt ole niin "kuuluisa" että kaikki miettis just mua kaiken aikaa.
Mä en todellakaan uskaltanut olla oma itseni esimerkiksi yläasteaikoina. Oli hirveä kompleksi muutamasta finnistä minkä omasin , pelkäsin että joku huomauttaisi mua niistä ja olisin muka sitten jotenkin huono ihminen. Siis mä murehdin aivan turhaa , sillä mä en ainakaan edes ajattele jos jollakin on joku näppy naamassa. Kaikillahan niitä on.
Eikä mun ulkonäössä tosiaankaan ollu mitään vikaa. Mutta mä kuitenkin häpesin itseäni , en uskaltanut vessassa edes peiliin katsoa. Yritin olla mahdollisimman näkymätön kun jokin rääväsuinen poikaporukka osui kohdalle. En halunnut mitään kommenttia finneistäni.
Minä luulin että pinnallisilla asioilla kuten ulkonäkö ja koulumenestys on merkitystä.Luulin että en ihmisenä ole mitään. Ajattelin ettei mua kukaan huoli ku olen tän näköinen. Sit mulle iski hirvittävä kunnianhimo urheilun suhteen .Halusin näyttää kaikille että minusta voisi tulla hyvä lentopalloilija.. olisin jotain suurta ja kaikki voisivat ihailla mun taitojani.Lähinnä se oli kuitenkin todistelua itselleen , että pystyy johonkin. Lähdin sen takia kotoani kauemmas kouluun , toteuttamaan unelmaani. Kun ensimmäisen kerran minulle esiteltiin se asuntolan huone , jossa tulisin asumaan , iski käsittämätön yksinäisyyden tunne. Se tyhjä huone valkeine seinineen kuvasi niin hyvin mun olotilaani.
En koskaan unohda sitä tunnetta. Tunsin olevani niin yksin , oudolla paikkakunnalla josta en tuntenut ketään.
Tuosta yksinäisyyden tunteesta pääsin kuitenkin eroon
purkamalla tuntojani paperille. Ensimmäinen koulupäivä oli vaikea. En tiennyt ollenkaan mitä tehdä ja minne mennä.
Vähitellen kuitenkin aloin juttelemaan ihmisten kanssa ja sain ihania ystäviä. Kai minäkin olin jotenkin arvokas kun joku halusi olla mun ystäväni. Lentisharkoissa olin muita taidollisesti jäljessä kun en ollut pelannut läheskään niin paljon muihin verrattuina. Sielläkin vähättelin aina itseäni.
Luulin että muut pitivät mua jotenkin outona ja jännitin puhumista heidän kanssaan. Mutta itsehän mä omalla vähättelylläni annoin aihetta johonkin ihmettelyyn , jos sellaista edes oli. Kerran mä murehdin yhden illan sitä , että aivan varmasti joku henkilö vihaa mua kun se katsoi mua sillä tavalla. Aivan käsittämätöntä! Sitä on todella vainoharhainen kun rypee itsesäälissä.
Vuosi kului ja kesällä tulin kotiin. Tarkoitus oli kesällä treenata hyvin että voisi päästä jopa pelaamaan seuraavana vuonna. Tuo treenihomma aiheutti minulle paineita , kun en saanut sitä kovin hyvin edes toteutetuksi. Heinäkuussa olin pari viikkoa poissa kotoa töiden takia ja sinä aikana mun pikkuveli oli ollut riparilla. Olin kertonut veljelleni etukäteen että siellä tulee olemaan kivaa , eikä haluaisi lähteä pois. Itse kun olin ollut isosena edellisenä kesänä.
Muistan kun olin juuri kävelemässä portaita mummon asunnolle
( siellä ne pari viikkoa asustin ) ja soitin pikkuveljelleni.
Se sanoi että siellä leirillä oli ollut mahtavia ihmisiä.
Sillä hetkellä mun päähän välähti , että eihän pikkuveli tiennyt että harrastiko ne urheilua tai millaset niitten kouluarvosanat oli. Se vain sanoi siellä olleen mahtavia ihmisiä. Mä aloin miettiä , että enhän mä veljen silmissä sen kummempi olisi vaikka osaisinkin lentistä pelata.
Mietin ja mietin. Seuraavana aamuna mä suorastaan itkin , sillä mä tajusin kuinka käsittämätön ikävä mulla oli kotiin.
Mulla ei koko kesän aikana edes ollut ollut mitään eriyistä halua palata paikkakunnalle missä olin sen vuoden opiskellut.
Tapahtumat alkoivat vyörymään kuin dominopalikat. Pääsin kotipaikkakunnalleni lukioon toiselle luokalle. Jännitin jälleen ensimmäistä päivää. Vähitellen pienillä askeleilla aloin nousta niitä loputtomilta tuntuvia itsetunnon portaita.
Aloin ymmärtää että ihmisille riittää se mikä mä olen.
En ole sen kummempi vaikka kuinka osaisin hakata palloa lattiaan.. Mitä väliä sillä on?
Oli kulunut kolmisen kuukautta koulun alkamisesta. Olin vihainen itselleni , en pitänyt itseäni minään kun en ollut saanut kiitettyä erästä jätkää se reilusta käytöksestä mua kohtaan aiemmin. OLin nimittäin tuohon poikaa ollut vuotta aiemmin ihastunut ja ilmaissut asian hänelle. Oli kuitenkin käynnyt ilmi etten mä arvosta edes itseäni ja se jätkä oli todellakin kohdellut mua reilusti. En ollut edes koskaan kyseisen henkilön kanssa kunnolla jutskannut.. ja asia oli vielä tuollainen! Enkä nähnyt sitä ihmistä kuin ohimennen jollakin välitunnilla sillä hän oli eri koulussa ja välitunnilla kävi aina hillitön kuhina. Oli kyllä niin vaikea tilanne , onneksi en silloin vielä tiennyt että ihan oikeasti tykkäsin siitä ihmisestä sillä luulin että olin keksinyt koko jutun aiemmin. Kuukauden mietin asiaa.. ja lopulta tein sen.
Mitään niin vaikeaa en koskaan elämässäni tehnyt. En koskaan.
Ei se mikään erityisen mahtava esitys ollut , mutta mitä sitten? Mä olen luonnostaankin vähän ujo , enkä osaa vieraille ihmisille kovin rennosti puhua. Mä olin voittanut itseni! Mä olin tehnyt sen mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Eikä mua hävettänyt yhtään , mä vain tuijotin kyseistä ihmistä silmiin.
Tuo itseni voittaminen oli se ratkaisevin harppaus ylöspäin.
Olin oikeasti ylpeä itsestäni , sain rauhan. Uskoin että minustakin on johonkin. Vielä oli pientä epävarmuutta ilmaista oma mielipiteensä joistakin tietyistä asioista , mutta kun aloin vain puhumaan ihmisille niin sain sitä varmuutta. Kun avautuu ihmisille , se on luottamuksen osoitus ja hekin katsovat voivansa luottaa suhun. Aluksi se puhuminen toisillekin oli vaikeaa.. ajatteli että jos joku tyrmää mun mielipiteen. Mutta kun mä aloin puhua avoimesti asioistani ,
ensimmäisen kerran tein sen mailin kautta kaverilleni , huomasin että se oli aina vain helpompaa.
Nyt voin sanoa omaavani täysin ok: n itseluottamuksen.
En edelleenkään tykkää esiintyä missään ihmisten edessä , mutta miksi siitä pitäisi tykätä? Ihmiset ovat erilaisia.
Teen asiat niin kuin itse tahdon , eí ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Koulussa pystyn olemaan vaikka minkänäköisenä kun toisten mielipiteet minusta eivät kiinnosta sillä kaverini ja ystäväni hyväksyvät mut tälläisena ja niin minäkin heidät. Miksi pitäisi miellyttää kaikkia ? Sitä ei kuitenkaan pysty tekemään.
Minä en todellakaan haluaisi olla kukaan muu kuin se kuka minä olen. Rakastan itseäni , sen voin häpeilemättä sanoa.
Toista ihmistä voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Mä rakastan tuota jätkää joka auttoi mua silloin kerran , koko sielustani. Niin kuin mä rakastan itseänikin.
Vaikka tämä juttu oli pitkä , toivon että joku jaksoi lukea loppuun asti. Halusin antaa toivon kipinää samasta ongelmasta kärsiville.. Itsesääli on pohjaton suo , josta on TODELLA vaikea nousta. Aina jos ajattelet itsestäsi joskus positiivisesti niin joku nykäisee sut taas syvemmälle.
Mutta se ei ole mahdotonta. Sun täytyy vain tosissasi yrittää.. helppoa se ei tule olemaan , ei todellakaan.
Mutta älkää antako periksi , jos pääsette pinnalle huomaatte saapuneenne kuin toiseen maailmaan. Tsemiä kaikille :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä oon sun kanssas aivan samaa miletä...kenties kohtalontoveri :) mä olen saanut paljon lisää itseluottamusta...se johtuu kenties siitä että asun yksin uudessa kaupungissa ja on pakko luottaa itsensä, muihin on vaikeampi...olen silti tavannut ihania ja erilaisia ihmisiä ja osaan ajatella elämää positiivisemmin! jos haluut vaihtaa ajatuksia niin ilmoittele! =)
se olisi hienoa :) Mun mailiosoite on [email protected] jos haluat kirjoitella..
Myös muut jotka haluavat ottaa yhteyttä , mailatkaa!
kuulostaa harvinaisen tutulta.
Onneksi olen kai jo menossa parempaan suuntaan. Pienikin takaisku vie kyllä vieläkin kauheasti taaksepäin. Silti mä olen vain päättänyt selvitä. Päätin sen jo ala-asteella, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jonain päivänä mä haluan viä näyttää kaikille, niin huomaan että mä oon vasta tossa ajatuksessa, no ehkä mä joskus oon sujut itteni kanssa. Siihen voi mennä viä monta vuotta. Mutta mä oon päättänyt uskoa siihen, et se on mahdollista. Ja sun selviytymisesi todistaa et se on! Jee
mahdollista.. mutta todellakin vaikeaa.
Mutta älä koskaan luovuta. Kun pääset alkuun sun pitää vain tehdä jotain sellaista mihin et koskaan uskoisi pystyväsi.. vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Mutta voin sanoa että tämä nykyinen olotila on todellakin sen vaikeuden arvoista , ymmärtää elämää todella paljon :)
Nii...Että on siis mahollista päästä näist tosi kurjist ajatuksist.. Mul on nyt ollu näit samoi tunteit ja ajatuksii jo muutaman vuoden ajan....
Oon ollu jo itsarinki partaalla.... mä oon ihan tosi ruma ja lihava ja kaikkee muutakii... "eihän musta kukaan välitä" tyylisii juttui pyörii päässä... Sit mun masennus on ilmeentyny just et mä riitelen kaikkien mulle tärkeitten ihmisten kans... Ja sit sen jälkee tulee aina viiltely... mä en jaksais enää...
Jos joku haluu ni voi mailata mulle...
[email protected]
on hienoa että on hyvä itseluottamus... mua ei koskaan oo kiusattu, enkä ole koskaan ketään kiusannut.... en oo suosittu koulussa (eikä sillä väliäkään) enkä myöskään ole se ainut syrjitty joka joka koulusta löytyy... vaan olen tällainen keskiverto immeinen... en kuulu mihinkään kastiin enkä haluaisikaan... aina tosin olen ollut ujo...ja jotenkin hiljainen muutenkin koulussa...en ole ilmaissut mielipiteitäni muuta kuin lähimmille ystävilleni... nyt olen lukion ekalla... ya:lla oli hankalaa kun ei osannut olla oma itsensä... mutta 9:n ja lukion välinen kesä muutti kaiken... vetäydyin miettimään itseäni ja päätin että on aika olla "rohkea" ja olla oma itsensä... se kesä minulta itseluottamuksen löytämiseen meni ja helppoakin se oli koska lähdin ihan eri lukioon kuin muut... eri kaupunkiin... joten minun oli helppoa astua ulos kuorestani koska kukaan ei ennestään mua tuntenut...sain siis olla sellainen kuin halusin eikä kukaan huomannut eroa entisessä minässäni ja nykyisessä minässäni... olen saanut paljon uusia ystäviä ja pitänyt vanhat kaverini lähelläni...ja nykyään olen paljon avoimempi...puhun paljon ja pidän koulun käynnistä koska siellä odottaa aina joku tuttu jonka kanssa pitää hauskaa... voin siis sanoa että omaan nykyään hyvän itseluottamuksen ja olen todella ylpeä siitä että uskalsin tulla kuorestani ja luottaa itseeni... olen sujut itseni kanssa kun taas ennen vihansin kroppaani...nykyään voin sanoa rakastavani itseäni sellaisena kuin olen...ja myöskin hyväksyn muut sellaisena kuin he ovat...toivottavasti jokainen omaa joskus hyvän itseluottamuksen koska se on sen arvoista.... elämää ei voi elää jos ei luota itseensä...