paljon kavereita ja matkoja kavereiden kanssa? Paljon sukulaisia ja tapaamisia heidän kanssaan?
Minulla ei montaa kaveria ole. Läheisimmät lapsuuskaverit ovat kuolleet. Sukulaisia on suhteellisen paljon. Emme vain ole tekemisissä toistemme kanssa.
Mistä johtuu?
Minulla ei montaa kaveria ole. Läheisimmät lapsuuskaverit ovat kuolleet. Sukulaisia on suhteellisen paljon. Emme vain ole tekemisissä toistemme kanssa.
Mistä johtuu?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aika paljonhan se omasta käyttäytymisestä johtuu onko kavereita vai ei, eikä sukulaistenkaan kanssa yhteys säily jos ei itse yhtään vaivaudu. Olen huomannut, että toiset suvut ovat paljon kiinteämmin yhteydessä toisiinsa kuin sitten taas jotkut toiset suvut, lienee perimällä ja luonteella vaikutusta asiaan.
On se niin myös, jos kaikki odottavat sinun aloitetta, niin ei jaksa olla aloitteentekijä.
Kukapa tuohon osaisi vastata. Ainakin itselleni kävi niin,
että kun jouduin varhaisnuoruudessani vanhempieni mukana
pois synnyinpaikkakunnaltani, jossa ensimmäiset ystäväni olivat ja sukulaiset,
ei ollut edes välineitä pitää yhteyttä niinkuin nyt.
Kaikilla ei ollut edes puhelinta.
Olin vanhempieni armoilla.
En yksin päässyt monensadan kilometrin päähän tapaamaan ystäviäni
ja etäännyimme toisistamme.
Vanhempieni mukana pääsin 2-3 kertaa vuodessa sukulaisiin.
Uudella paikkakunnalla ei syntynyt niin helposti ystävyyssuhteita,
kaikilla oli jo kaverinsa.
Minullakaan ei ole ollut paljon kavereita.
Enimmät tuli työn kautta, mutta vain pari tuli ystävyydeksi.
He ovat jo kuolleet.
Serkkujeni kanssa olen nyt joskus yhteydessä.
Vanhemmiten hekin ovat kai huomanneet,
että olemme seuraava hautaan menevä sukupolvi ja
he ovat alkaneet pitää yhteyttä viimein.
Minä olen muistanut heitä usein vuosikymmenien varrella vanhanaikaisesti korteilla pitääkseni yhteyksiä yllä. Olen ilmoittanut osoitteenmuutoksenikin.
Eipä juuri ole otettu yhteyttä minuun päin
ennenkuin ihan parina-kolmena viime vuotena.
Ilahduttaahan se myöhäänkin minua.
Otaksun, että heillä on ollut luulo,
että minulla on suurikin ystäväkaarti,
koska asun suuremmassa kaupungissa.
Elämä on semmosta. Huokaus :)
Tee alotteita, ota yhteys sukulaisiin !
Ehkäpä se johtuu minullakin lapsuudesta. Naispuolinen vanhempani oli sairaudestaan johtuen kavereideni mukaan pelottava ja käytökseltään agressiivinen ja väkivaltainen. Harva ystävistäni uskalsi tulla käymään ja aika usea ajatteli sairauden tarttuvan myös minuun.
Sukulaisten kanssa emme olleet missään tekemisissä samaisista syistä.
Ehkä on jäänyt vähän sisältä kylmä ja jatkuva varpaillaan olo tiedostamattomaksi käytösmalliksi itselleni läpi elämäni.
Epäilen että kaukana asuvat sisarukset soittavat harvahkoon, koska heillä on puhelimessa rajoitus, jonka yli menevät puhelut maksavat erikseen. Ovat pienieläkkeisiä. Itsekin soitan vain kohtuullisin välein ja jutellaan piristäviä. Ovat minulle hyvin tärkeitä, joskus pelottaa jos heidät menetän, kuopus olen.
Tuttaville/harrastuskavereille soitan useammin kuin he minulle. Yleensä jokin aihe, terveydentilan kysely, jos on ollut jotain erikoista tai mennäänkö elokuviin tai lähdetään porukkareissulle tai tapahtumaan. Harvoin ilman mitään aihetta. Kyllä sen heti huomaa jos toinen ei halua jutella, yleensä haluavat. Luulen että jos en itse soittaisi, eivät hekään.
Ei ole ystävien saanti itsestäänselvää. Joka ikinen lapsuuden ja nuoruudentuttu on tietymättömissä muuttojen myötä. Uusien saaminen ei ole helppoa, harvinaista on. Ei ole monta, viimeisen sain kolme vuotta sitten, tapaamme vain yhden harrastuksen merkeissä. Viime viikolla minua pyysi ystäväkseen 91 vuotias, en usko että alan, kun on jo kaksi osittain hoitosuhdetta.
Suhteet vaativat vaalimista, eivät pysy itsestään.
Sukulaisiin ei ole ollut koskaan kovinkaan paljon yhteyttä pitkistä välimatkoista johtuen ja kun ei autoakaan omista niin vierailut hankalia, tosin eipä ne sukulaisetkaan yhteyttä pidä, yhteydenpito on ollut aina minun varassani . Sama koskee niitä harvoja kavereitakin, kovin on yksipuolista ollut yhteydenpito enkä enää ole viitsinyt kysellä tapaamisiakaan kun ei kerran heitä kiinnosta.
Reissuilla viihdyn hyvin yksinkin ja juttuseuraa on aina löytynyt vaikka vain täällä kotomaassa reissaankin.
Miksi enää näkisin vaivaa kun tyhjän saa pyytämättäkin.
Kateeksi käy jos pärjäät reissuilla yksin etkä ketään tarvitse. Minä joudun ulkomaan matkoille aina pyytää kaverin. Siellä kun on niitä vapaatunteja, jolloin kierrellään paikoissa omin päin. En pystyisi, kun en vieraassa paikassa osaa ja hätäännyn. Kielitaito ei ole hyvä. Yleensä ihmisillä on valmiina joku huone- ja yhdessäolokaveri, eivät tykkää jos vieras lyöttäytyy mukaan.
Olen jonkun lahjan ostanut tai johonkin maksanut pääsylipun myös tälle kaverille pelkästä kiitollisuudesta. Huomaan että hekin ovat iloisia kun saavat olla avuksi.
Kotimaan ryhmä-bussimatkoille lähden vain hyppäämällä yksin kyytiin ja juttuseuraa löytyy.
Nuorempana matkustelin aina mieluimmin yksin, mutta nyt viime vuosina olen havainnut että miehestä on apua matkalukkujen kantamiseen ja etenkin niiden vahtimiseen kun joutuu käymään lentokentällä vessassa ja matkatavaroiden sullominen pieniin vessankoppeihin ei ole kovinkaan helppoa.
Vieraassa porukassa tai jakaa huonetta ventovieraan kanssa...en ole harrastanut sen tyypin matkailua. Omatoimimatkoja, perheen tai sukulaisten kanssa, partnerin kanssa, ystävättärien kanssa, mutta ryhmämatkoista en perusta.
Ystävyys on kuin puutarha; jokaista kukkaa ja kasvia on vaalittava yksilöllisesti jos haluaa pitää ystävyyssidettä elossa. Jotkut tarvitsee enemmän huomiota, joillekin riittää ihan vain kevyt kontakti.