Poikani oppi lukemaan neljännellä luokalla

Kun poikani aloitti peruskoulun ei esikoulu vielä ollut pakollinen. Siksi emme laittaneet häntä esikouluun, vaikka miltei kaikki kävivät sen, vaan hän aloitti koulun suoraan ensimmäiseltä luokalta. Tämä osoittautui suureksi virheeksi. Kun piti opetella lukemaan, luki poikani kirjaa takakannesta eteenpäin, hän saattoi tavata kirjaimia ylhäältä alas, eikä hän oppinut asioita. Myöskään laskeminen ei sujunut. Olin ihmeissäni ja koin tilanteen valtavan painostavana. Joululta poikani siirtyi esikoululaisten kanssa samaan ryhmään. Hän kävi puoli vuotta esikoulua ja aloitti sitten taas uudelleen ensimmäisen luokan. Eikä hän oppinut lukemaan. Hän ei oppinut edes lukemisen alkeita.

Pojallani diagnosoitiin hänen ollessaan toisella luokalla vakava, geneettinen lihassairaus, johon ei ollut tiedossa mitään lääkettä. Mietin usein, että poikani on omanlaisensa. Toisaalta niin älykäs ja vilkas meidän sukulaisten läsnäollessa ja toisaalta niin tyhmä, kun hän ei edes oppinut lukemaan.

Tässä kohden antaisin pientä kritiikkiä. Opettiko kukaan häntä koskaan alkeista alkaen perusteellisesti lukemaan? Kaikkien oletettiin oppineen lukutaidon jo apukoulussa ja ensimmäisellä luokalla nopeasti kerrattiin. En ole varma, syventyikö kukaan poikamme opettamiseen. Koulussa tunnuttiin ajateltava, että vastuu on kodin. Minun mielestäni taas koulun tehtävä on opettaa lukemaan.

Asiasta toiseen. Poikani oli kolmen ensimmäisen kouluvuotensa aikana kahdessa eri koulussa. Hän sai toisinaan raivareita. Ja molempien koulujen opettajat soittivat kesken päivän minulle, että tule rauhoittamaan poikasi. Olin äimistynyt. Olen itse työskennellyt yläasteella opettajana ja kaikkien oppilaiden kanssa en todellakaan ole tullut toimeen, muttei minulle ikinä ole juolahtanut mieleenkään, että pyytäisin vanhemmat rauhoittelemaan tilannetta. Lisäksi viimeisimmässä koulussa joku sanoi, että "saatetaanhan sellaista vähän kiusatakin." Siis mitä? Eikö koulussa pitäisi olla nollatoleranssi kiusaamista kohtaan. Ehkä poikani oli tulkinnut, että häntä kiusataan ja raivostunut. Ehkä.

Muutimme paikkakuntaa ja näin ollen myös koulua. Poikamme pääsi erityiskoulun. Hänen raivonpuuskansa loppuivat. Ehkä uudessa koulussa tavoitetaso oli riittävän matalalla.

Vasta neljänneltä luokalta alkaen poikamme alkoi ymmärtää lukemista. Vähin erin hän luki yhä paremmin. Tästä varmaan suurin kiitos kuuluu tarmokkaalle neljännen luokan opettajalle. Seitsemännen luokan poikani opiskeli tietyistä syistä "kotona" ja minun tehtäväkseni jäi opettaa hänelle kirjoitustaitoa ja korjailla hänen tekstejään. Hän pärjäsi koulussa yhä paremmin. Lopulta peruskoulu oli suoritettu!

Tällä hetkellä hän opiskelee erityisammattikoulussa ja pärjää käsittääkseni normaalisti. Hän lukee ja kirjoittaa päivät pitkät.

Halusin kirjoittaa tämän tarinan, rohkaistakseni niitä vanhempia ja opettajia, jotka kamppailevat esimerkiksi lukemaanopettelun kanssa. Oli oikein, ettemme antaneet periksi. Poikani sairauden kuvaan kuuluu hyvin usein dyslexia ja dyscalculalia. Mutta ongelmat eivät ole eteneviä. Päinvastoin: kognitiiviset ongelmat muuttuvat helpommiksi iän myötä. Lisäksi hänellä on ainakin keskivaikea lukihäiriö.

Ei siis kannata leimata lasta, joka ei opi lukemaan, ainakaan heti "tyhmäksi". Lapset ovat kaikki "omanlaisiaan" eikä suorituksia kannata verrata toisten lasten suorituksiin. Toivon poikani opintielle hyvää jatkoa!