Olen hiljattain joutunut mukaan tähän uusperhehässäkkään -tahtomattanikin. Tapasin viime syksynä miehen, jonka kanssa suhde on täydellinen. Olemme parhaat kaverit ja ymmärrämme toisiamme täysin. Rakastamme toisiamme yli kaiken.
Historiamme eroavat siinä toisistaan, että hänellä on 3 lasta, kun minä puolestani olen ainut lapsi ja pienen sukuni takia en ole oikeastaan koskaan ollut tekemisissä lasten kanssa. Miesystäväni lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu, tuleva viikonloppu on lajissaan kolmas.
Lapsia kohtaan minulla ei ole mitään "hampaankolossa", tuntuvat ihan mukavilta (6 ja 10 v. etenkin; murkkuikäinen tytär vaimon edellisestä suhteesta on asia erikseen, hän ei juuri mitään puhu enkä siis osaa sanoa yhtään miten hänen kanssaan tulen tulevaisuudessa toimeen).
Mutta ongelma on siinä, etten osaa yksinkertaisesti puhua lapsille mitään. Tunnen olevani vankina omassa kodissani; minulla ei ole mitään tekemistä kun he ovat paikalla, sillä he joko katsovat telkkarista omia ohjelmiaan, jotka minua eivät kiinnosta, tai sitten pelaavat koneella, joten en pääse siihenkään. Istun sitten sohvalla (mikäli siellä on minulle edes tilaa) hiljaa eteeni tuijottaen ja odotan, että viikonloppu olisi ohi. Tai sitten lähden ajelemaan päämäärättömästi ympäriinsä autolla -mistä kyllä sinänsä pidän paljonkin- mutta siinä on vaikeaa ja kallista saada koko päivää kulumaan.
Onko kenelläkään kokemuksia kyseisestä tilanteesta? En pysty yhtäkkiä keskittymään esim. lukemiseen, ellen ole sillä tuulella -eikä kukaan jaksa lukea koko päivää. Kun alussa ehdotin, että menisin makuuhuoneeseen yläkertaan lukemaan kun haluan olla rauhassa, mieheni kysyi, miksen voi lukea olohuoneessa. Ei siitä tulisi mitään, kun koko ajan sekä koirat että lapset pyörivät ympäriinsä. Minulla ei ole kanttia sanoa heille, että antaisivat minun olla tietokoneella vuorostani -ensinnäkään heillä ei ole pienessä kämpässä juurikaan tekemistä. En puutu millään lailla heidän tekemisiinsä, en edes osaisi. Olen aivan avuton lasten kanssa, ja minulla on niin huono itsetunto, että mietin jatkuvasti mitä he minusta ajattelevat -johtuen 10 vuotta kestäneestä vakavasta koulukiusaamisesta, mikä sai minut näkemään lasten pimeän puolen jo pienestä saakka.
Toivoisin vain, että lapset saisivat kavereita meiltä päin, jotta voisivat viettää enemmän aikaa ulkona. Mutta eivät vielä ole olleet ulkona lainkaan, ja mistä esim. 14-v. löytäisi kavereita omien piiriensä ulkopuolelta?? Mieheni tiedostaa ongelman, muttei varmaan täysin ymmärrä, miltä minusta tuntuu koska pystyy itse keskittymään omiin tekemisiinsä lasten läsnäollessa, ymmärrettävästi.
Jos joku haluaa kirjoittaa, niin erittäin mielelläni vaihtaisin mielipiteitä sähköpostitse!
Historiamme eroavat siinä toisistaan, että hänellä on 3 lasta, kun minä puolestani olen ainut lapsi ja pienen sukuni takia en ole oikeastaan koskaan ollut tekemisissä lasten kanssa. Miesystäväni lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu, tuleva viikonloppu on lajissaan kolmas.
Lapsia kohtaan minulla ei ole mitään "hampaankolossa", tuntuvat ihan mukavilta (6 ja 10 v. etenkin; murkkuikäinen tytär vaimon edellisestä suhteesta on asia erikseen, hän ei juuri mitään puhu enkä siis osaa sanoa yhtään miten hänen kanssaan tulen tulevaisuudessa toimeen).
Mutta ongelma on siinä, etten osaa yksinkertaisesti puhua lapsille mitään. Tunnen olevani vankina omassa kodissani; minulla ei ole mitään tekemistä kun he ovat paikalla, sillä he joko katsovat telkkarista omia ohjelmiaan, jotka minua eivät kiinnosta, tai sitten pelaavat koneella, joten en pääse siihenkään. Istun sitten sohvalla (mikäli siellä on minulle edes tilaa) hiljaa eteeni tuijottaen ja odotan, että viikonloppu olisi ohi. Tai sitten lähden ajelemaan päämäärättömästi ympäriinsä autolla -mistä kyllä sinänsä pidän paljonkin- mutta siinä on vaikeaa ja kallista saada koko päivää kulumaan.
Onko kenelläkään kokemuksia kyseisestä tilanteesta? En pysty yhtäkkiä keskittymään esim. lukemiseen, ellen ole sillä tuulella -eikä kukaan jaksa lukea koko päivää. Kun alussa ehdotin, että menisin makuuhuoneeseen yläkertaan lukemaan kun haluan olla rauhassa, mieheni kysyi, miksen voi lukea olohuoneessa. Ei siitä tulisi mitään, kun koko ajan sekä koirat että lapset pyörivät ympäriinsä. Minulla ei ole kanttia sanoa heille, että antaisivat minun olla tietokoneella vuorostani -ensinnäkään heillä ei ole pienessä kämpässä juurikaan tekemistä. En puutu millään lailla heidän tekemisiinsä, en edes osaisi. Olen aivan avuton lasten kanssa, ja minulla on niin huono itsetunto, että mietin jatkuvasti mitä he minusta ajattelevat -johtuen 10 vuotta kestäneestä vakavasta koulukiusaamisesta, mikä sai minut näkemään lasten pimeän puolen jo pienestä saakka.
Toivoisin vain, että lapset saisivat kavereita meiltä päin, jotta voisivat viettää enemmän aikaa ulkona. Mutta eivät vielä ole olleet ulkona lainkaan, ja mistä esim. 14-v. löytäisi kavereita omien piiriensä ulkopuolelta?? Mieheni tiedostaa ongelman, muttei varmaan täysin ymmärrä, miltä minusta tuntuu koska pystyy itse keskittymään omiin tekemisiinsä lasten läsnäollessa, ymmärrettävästi.
Jos joku haluaa kirjoittaa, niin erittäin mielelläni vaihtaisin mielipiteitä sähköpostitse!
Vastaukset 12
Vanhimmat
koska tiedostaa ongelman ja itsekkin olet fiksu kun ajattelet asioita! Tsemppiä teille kaikille! Kyllä se siitä ajan oloon rupeaa sujumaan. Kaikki uusi vaatii oman aikansa.
Kyllä ne lapset vielä "vaativatkin" sinun aikaasi ja aivan itse pyytävät tekemään jotain. Heillekin pitää antaa aikaa tutustua.
Aloita vaikka siitä, että investoit pariin halpaan termospulloon ja keität toiseen kahvit ja toiseen kaakaot, pientä evästä mukaan ja retkelle, ulkonahan tuon ikäisten pitäisi olla.
Retkijuttu tepsii aina, eikä siellä tarvitse puhua paljon, potkii vaikka kiviä ja ihmettelee niitä. Nyt on niin hienot ilmatkin, ulos siitä koko porukka, tuollainen nyhjääminen käy jo kaikkien hermoille.
Hyvä idea tuo retkihomma -muuten, paitsi ettei se ole hyvä idea :D
Juuri tuollainen asioiden järjestäminen on minulle aina ollut ylivoimaisen vaikeaa. Olen tottunut tekemään kaiken vain itselleni, johtuen siitä että olen ainoa lapsi. Isäni ei paljon ollut kotona, joten lähinnä olin äitini kanssa kahdestaan.
Tästä johtuen työelämän aloittaessani minulle oli ylivoimaista jopa keittää kahvia ja tarjoilla sitä. En osaa small talkia lainkaan, en osaa olla emäntä enkä ottaa tilanteita haltuuni. Lasten kanssa retkelle lähteminen on sellaista, mihin en ikimaailmassa pystyisi. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta näin vain on. En ole muutenkaan mitenkään sosiaalinen tyyppi ja viihdyn omissa oloissani parhaiten. Lasten kanssa minun pitäisi vielä esittää aikuista, vaikka tiedän nyt, ettei sellaista ole olemassakaan. Sisältäni olen edelleen sama ihminen, lapsi ja nuori, joka olin 10-20 vuotta sitten. He luulevat että olen todella vanha ja aikuinen, vaikka itse tunnen olevani samalla viivalla heidän kanssaan.
Huoh. Että osaa elämä heittää tilanteisiin yllättäen. Ajattelin jo alussa, etten missään tapauksessa ryhdy tämän miehen kanssa mihinkään, koska hänellä on lapsia (tutustuimme kirjoittelemalla). Mutta jotenkin vain tilanne ajautui siihen kuin väkisin, ja nyt meillä on vaikeuksia olla päivääkään erossa toisistamme. Ehkä tämä on minulle opetus, jotta tottuisin lapsiin, mutta helppoa se ei ole!
Mistä päättelet ettet ole sosiaalinen ihminen? Omissa oloissaan viihtyvä voi olla paljon sosiaalisempi kuin itseään joka paikkaan tyrkyttävä puhekone!
Ehkä luoja kuule tyrkkäisi sinulle aivan tarkoituksella tuon ihanan miehen lapsikatraineen. Se voikin tehdä sinulle hyvää!
Ole vaan ihan oma itsesi ja hyväksy "sisäinen lapsesi", niin eihän sinun silloin tarvitse mitään esittääkkään. Olet ehkä hieman erakoitunut mutta ei sen tarvi silti tarkoittaa ettet muka olisi sosiaalinen. Koko elämä on oppimista. Eikä kukaan ole ikinä valmis mihinkään. Älä sano mitään ettet ikimaailmassa johonkin pystyisi. Sinä pystyt mihin vaan jos haluat!
Esitä idea miehellesi ja pyydä häntä apuun järjestämisessä. Laita lapsetkin tekemään töitä, niin sinuahan kohta viedään kuin litran mittaa! Sinä vaan vikiset ja miehesi ja lapset kyllä hoitavat järjestelyt. Jos ne niin sinusta tykkäävät niin helppoohan se on mennä vaan mukaan!
Miehelläsi on aina lapset elämässään ja sen jälkeen tulee lapsenlapsia, joten et pääse ikinä eroon miehesi lapsista.
Hienoo jos miehesi lapset ottavat sinut ystäväkseen ja hyväksyvät sinut. Sinä olet vaan turhan epävarma. Ja hommatkaa kaksi tietokonetta ja teeveetä. Niin on meilläkin. Telkkareita on kolmekkin, yksi keittiössä.
Sama juttu muuten minullakin. En osannut suhtautua ollenkaan lapsiin vasta kunnes sisareni teki lapsia ja sisareni työnsi niitä puoliväkisin minun hoidettavakseni. Murkkuikäisillä nyt on niitä vaiheita, ettei ne vapaaehtoisesti puhua pukahda. Puhu sinä hänenkin edestä. Murkkuikäiset luottaa sinuun jos olet vain rento oma itsesi.
Älä ajattele sitä mitä sinusta ajatellaan. Olet varmaankin kiltti mukava ihminen jos miehesi lapset viihtyvät ympärilläsi. Siitä voit jo jotain päätellä, ettet ole ainakaan paha ihminen.
Itseluottamusta nyt vaan lisää niin kyllä se siitä suttaantuu ajan kanssa. Ei kukaan ole "seppä syntyessään". Kaikki vaatii aina totuttelemista. Ei sitä tarvikkaan olla mikään ihmeellinen "puhekone" lasten kanssa. Lapset voivat tykätäkkin sinusta kun et ole koko ajan äänessä ja ärhentelemässä niitä!
Kyllä ne lapset menee ulos kun tottuvat ympäristöön. Arkoja voivat olla niin kuin sinäkin. Menkää miehesi kanssa yhdessä ulkoileen lasten kanssa. Ja eväät mukaan.
Voi kun ihan turhaan sukeudut itseesi. Sinne vaan lasten sekaan istuun ja ota rennosti. Ei ne lapset enään sinua kiusaa, olet jo aikuinen. Ei se elämä ole kenellekkään helppoo ja vastoinkäymisistä voi ottaa opikseen ja kääntää ne edukseen. Jos lapsia kiusataan olet herkempi näkemään sen kun olet omakohtaisesti sitä kokenut. Kyllä sinulle vielä iän myötä rohkeutta kertyy ja osaat käyttää sitä oikeisiin asioihin. Kiusaajilla taas tulee menemään aina vaan heikommin ja edestään löytävät sen minkä taakseen jättävät, usko pois vaan. sinä selviydyt vahvoilla tästä elämästä loppujen lopuksi!
onnea tuoreelle suhteellenne!
Oletko miehesi kanssa puhunut tilanteesta? Minunkin mielestäni se retki-idea on ihan hyvä, mutta voisitteko sopia miehesi kanssa etukäteen, että hän hoitaa "järjestelyt ja puhumisen" ja sinä olet sitten hengessä mukana. Näin lapset tuntevat, että hyväksyt heidät kun "haluat" viettää aikaa myös heidän kanssaan.
Et osaa puhua lapsille mitään...hmm..No, lapsille voi puhua ihan samoin kuin puhuisit aikuisellekkin. Aikuiselta kenties kysyisit työelämänasioita yms. Lapsilta voi kysellä miten koulussa menee, millaisia harrastuksia heillä on, millaisia kavereita heillä on. Kokeile! Pääasia, että jotenkin osoitat kiinnostusta heitä kohtaan, näin lapset saavat luottamusta sinua kohtaan ja tuntevat sinut kaveriksi. Sitten voit kertoa mitä itse teet työksesi,harrastat, mistä ruuista tykkäät/inhoat yms. lapset ovat uteliaita. Eikä ole tärkeintä, että sinulla olisi jotain suurta ja ihmeellista kerrottavaa (ihmeellisiä harrastuksia, hieno ammatti yms), kunhan juttelet ja kyselet ihan tavallisia juttuja. Lapset ovat uteliaita.
Koska tilanteenne on vielä niin uusi, niin voihan olla, että lapset eivät välttämättä niin paljoa "vieraalle" puhukkaan, mutta ei siitä kannata loukkaantua/lannistua. Voi olla, että heistä tuntuu hieman oudolle/pelottavalle... samalle kuin sinustakin.
Ymmärrän, että ei ole helppoa varsinkaan jos ei ole ollut lasten kanssa missään tekemisissä. Koita kuitenkin lähestyä heitä, saatat huomata, että jonain päivänä sinulla on muutama ystävä lisää. Ei sinun tarvitse äitiä leikkiä.
Tämäkin oli jo hyvä alku, että tänne kirjoitit ja kyselit neuvoja :-) Kuulostaa, että ihan mukavan naisen lasten isä on valinnut itselleen
Ps. Niin ja entäs sitten jokin seurapeli, jos et itse sitä tohdi ehdottaa, niin laita miehesi asialle.Juttele ihmeessä muutenkin miehesi kanssa tästä asiasta, kenties parhaimmat neuvot ja avun saat häneltä.Hän omat lapsensa tuntee.
Lasten kanssa voi jutustelun aihetta keksiä vaikka ruuista ja kysellä mistä ne tykkää. Kysellä koulussa viihtymisestä ja tyttölapset varmaankin tykkää keskustelusta vaikkapa vaatemuodista. Murkkuikäiset ovat varsinkin kiinnostuneita vaatteista ja meikeistä.
Jos lapset katselee teeveetä voi vaikka keskustella heitä kiinnostavista ohjelmista. Aivan samaa mieltä olen että lapsille voi puhua niin kuin aikuisillekkin. Ei nyt tietenkään aivan kaikkee aikuisten välisiä juttuja. Mutta keskustella niin ikään kuin aikuisetkin keskustelee asioista. Lapset arvostaa sinua kun kohtelet heitä niin kun haluaisit itseesikin kohdeltavan.
Itsekkin olin vähän pulassa kun en ollut tottunut lapsiin mutta äkkiä huomasin kuinka fiksuja lapset oikein ovatkaan ja niitä oli todella helppo miellyttää. Jos itse antoi niin sai moninkertaisesti takaisin palkitsevana sen mitä itsestään antoi.
Taustaa poikapuoli 10 vuotta, asuu meidän kanssamme ja tapaa äitiään säännöllisesti.
Meillä "äitipuoli" poikapuoli suhde otti harppauksen käyntiin siitä, kun pojan isä yksi ilta lähti viemään kaveriian jonnekkin ja jäimme kaksin.
Pelasin pojan kanssa pleikkaria ja samalla keskusteltiin kaikenlaista. Olin pojan kanssa ja puuhastelin, samalla tutustuimme toisiimme.
Nyt on neljä ja puoli vuotta takana. Luottamus on molemminpuolista ja teemme paljon asioita yhdessä. Missään nimessä en eristäydy perheestä, olenhan sen itse valinnut.
Äitipuolena olo on parhaimmillaan tosi palkitsevaa, vaikkei se aina todellakaan ole helppoa.. mutta eihän se ole aina helppoa viologisilla vanhemmillakaan tai muillakaan..
Elämästä selviää postiivisella asenteella ja huumorilla. Mitä sitä aina murehtimaan :)
Aurinkoista kevättä kaikille !
Kutsukaa sopivanikäisiä lapsia lähipiiristä kutsuille! Näin lapset saavat uusia kavereita teidän naapureista ja alkavat viihtymään ulkonakin.
Heippa lucyfer! Minä olen tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä; miehellä 2 kouluikäistä lasta edellisestä liitostaan.He käyvät meillä joka toinen viikonloppu, ja nuorempi ( poika ) useamminkin. Saattaa soittaa milloin vaan, että haluaa tulla tänne eikä isällä ole "sydäntä" kieltäytyä, vaikka meillä olisi ollut jotain suunnitelmiakin jotka niinollen hylätään täysin ( p¤#%"/%&#r/kele!!! )
Tosin olemme olleet yhdessä jo reilut 4v, joten elämä on alkanut lutviutua jotenkuten.Mutta ei edelleenkään ole missään nimessä yksinkertaista.
Homman nimi on pitkälti sama; he katsovat telkkaria tai videoita, ovat tietsikalla... enkä minä tiedä mitä tekisin. Onneksi olen usein myös töissä viikonloppuisin.
Olen myös koulukiusattu. ei siitä enempää.
Tunnen olevani ( tai tunsin aiemmin, nyt olen koittanut pitää puoleni ja saada arvostusta ja oikeuksia myös silloin kun he ovat paikalla, esim. vuorottelu tietokoneella ) paha, ilkeä äitipuoli jos kiellän tai komennan heitä.
He pitävät minua lähinnä taloudenhoitajana tms, joten pidä alusta alkaen puolesi aikuisena ja asunnon vastuullisena vanhempana, ettet putoa samaan kuoppaan kuin minä, täältä on aina vaikeampi koittaa saada ääntään kuuluville!
On minulla sentään koira, jonka kanssa käydä lenkillä kun sisätilanne alkaa ahdistaa.
Isän mukaan kun lapset eivät saa tehdä juuri mitään äitinsä luona, hän haluaa antaa heille enemmän vapautta. Joten ellen kehota heitä siivoamaan jälkiään jne. saan itse juosta koko ajan sitä tekemässä. Isä säälii lapsiaan ja tuntee huonoa omaatuntoa, kun nämä ovat avioerolapsia, joten ei yleensä kiellä tai vaadi heiltä mitään. Minulle taas se on hankalampaa, koska mielestäni sen ikäiset saisivat jo tehdä jotain pientä, kuten laittaa astiansa koneeseen, roskat roskikseen...
Tyttö, kymmenen vanha, on sosiaalisempi ja hänen kanssaan puhumme vaatteista, katselemme postimyyntikuvastoja, puhumme eläimistä ja hän kertoilee hannapakarisista ja anttituiskuista... Riittää kun kommentoin jotain väliin, nyökkään ja hymyilen ellen osaa asiaan kommentoida. Silloin kun hän on sillä tuulella. Välillä käyttäytyy kuin minua ei olisikaan.
Nuorempi, poika, on tyly ja vastustaa kaikkea sanomaani, käyttää kaiken negatiivisen mitä voi minua vastaan sanoa.( Eräänä vknlppuna olin tullut töistä kotiin ja makkarissa päikkäreillä. Miehet olivat keittiössä ja poika totesi; "ompa tämä pöytä sotkuinen, tämä on aina näin likainen. Missä xxx on, miksei ole siivoamassa sitä?" Mies vaan totesi että "En tiedä, xxx on päikkäreillä". Niinkuin ei olisi iso mies voinut pöytää lastensa jäljiltä siivota ja näyttää näille mallia että joku muukin kuin minä, juuri töistä tulleena ja väsyneenä, voi sen tehdä. Olin niin ärsyyntynyt etten pystynyt edes älähtämään. Harva tekemäni ruoka kelpaa pojalle, hän saattaa syödä 4-5 jäätelöä ruuan sijasta. ( Olen joskus maininnut siitäkin, minulle on lapsena opetettu että ruuan jälkeen saa jälkkärin,( yhden, ei koko pakettia kerralla! ) mutta mies ei välitä mitä lapset syö )Hän on myös hyvin omistushaluinen isästään vaikka jo koulussa onkin. Joten saan tehdä töitä että saan pienen hetken aikaa mieheltäkään viikonlopun aikana. Jos halaamme,tai istumme sohvalla vierekkäin, poika tunkee väliin. Jos syvennymme keskenämme keskustelemaan jostain, alkaa heti kuulua " isi, isi, tuu kattoon", tai "isi, muistatko kun sillon tehtiin niin ja näin...". Olen koittanut puhua asiasta miehelle, ja hänkin yrittää ymmärtää...?! Antaa toki, silloin tällöin, tukea mainitsevansa olevansa samaa mieltä, jos esimerkiksi sanon että nuo autot voisi viedä keskeltä keittiön lattiaa huoneeseesi, kun sellainen sitä varten on että siellä leikit.
Muuten miehen kanssa menee tosi hyvin, rakastamme toisiamme aina vaan enemmän ja on aina ihana herätä toistemme vierestä aamulla.intohimokaan ei ole hiipunut useiden vuosien yhdessäolosta huolimatta. Nämä lasten vierailut vaan ovat sellaisia " mustia aukkoja" suhteessamme,koskaan ei tiedä millainen viikonloppu on edessä, mutta onhan niitä toki hyviäkin välillä. Ja kyllä ne huonotkin kestää jos toisena vaihtoehtona olisi kokonaan ilman häntä eläminen. miestä en pois vaihtaisi!
Kyllä ne jutustelun aiheet teillekin vielä ilmaantuvat, kun tiedätte toisistanne vähän enemmän. Ei kannata olla kovin hyökkäävä, tyrkyttää ystävyyttään tai neuvojaan. Voisi vaikka tunnustella kepillä jäätä välillä pienillä keveillä heitoilla, vaikka bändistä josta tiedät heidän pitävän. ei mitään liian maireaa, mutta vaikka vaan mainitset pitäväsi jostain biisistä. Kunhan oikeastikin pidät! ei haittaa, vaikkei heti tulisi vastausta, kunhan kuin ohimennen alat kertoilla itsestäsi niin vastapuoltenkin kielenkannat saattaat löystyä. älä ota asiasta stressiä, minusta ei ole mikään pakko puhua pulputtaa, ellei mitään asiaa ole.
Voithan vaikka kysyä mitä ruokaa tänään laitettaisiin, ja pyytää heitä avuksi tai leipokaa jotain.
Kyllä se siitä lutviutuu.
saas nähdä kuinka meillä, kun alkaa tässä allekirjottaneella pukata hieman vauvakuumetta...
...kommenteistanne!
Oma tilanteeni on (onneksi..) paljon parempi sikäli, että nuorimmat lapset ovat hyvin kohteliaita ja mukavia. Eivät odota minulta mitään ja siivoavat omat jälkensä.
Olimme viime viikonloppuna yhdessä syömässä, ja siellä tuli tutustuttua heihin hieman paremmin. En usko, että mitään ongelmia heidän kanssaan tulee olemaan. Ainoa ongelma on se, ettei minulla ole mitään tekemistä jos en pääse koneelle kun 14-v chattailee aamut illat. Kun tietenkään emme voi miesystäväni kanssa olla yhdessä samalla lailla kuin silloin, kun olemme kahdestaan, emmekä voi jutella kuin rajallisista aiheista.
Murkkuikäisen kanssa saattaa tulla vielä vaikeuksia. Taisi varastaa viinapullon pöydältä lähtiessään takaisin kotiin. On kuulemma varastanut myös äitinsä lompakosta. Se ei tiedä hyvää. Vaikuttaa kotona ollessaan ihan mukavalta, pienimmille tiuskimista ja sohvalla makaamista lukuunottamatta :D Tiedän, että hän hakee käytöksellään huomiota, mutta eihän siitäkään tule mitään, että aina saa pelätä, mitä seuraavaksi on hävinnyt kun hän on ollut täällä yksin... :(
Meilläkin on kaksi koiraa, joista toinen on minun. Olen sitä lenkkihommaa jo kokeillut kerran, mutta se ei paljon auta kun en jaksa kävellä 5-6 tuntia putkeen :D Mutta on silti kiva tietää, että on myös jotain ihan omaa -rakas autoni mukaanlukien!
Eiköhän tämä tästä ajan kanssa selkiydy tämä tilanne. Lapsille puhuminen on edelleen vaikeaa, mutta sitä täytyy vain harjoitella. Eikä kai minun ole pakko puhua jos ei huvita. En osaa aikuistenkaan kanssa mitään small talkia.
Aurinkoista kevättä kaikille!