Heräsin aamulla lokkien kinaan,
– räikeään nauruun
kirkuvaan ivaan.
Olen sukuni lapsi.
– heimoni jälkeläinen,
en ole ainut,
meitä on monta.
Jokaisella rannoilla jokaisen meren
– pienimmän vuonon,
kaukaisimman karin,
– joku lokkien huudon,
niiden metelin tuntee...
Rakastan merta.
Enemmän sitä
rakastan vain kynää,
sen hiljaista ääntä,
Sanojen makua
– mausteiden kieltä.
Olen sukuni lapsi.
Laulajan poika.
Satojen vuosien,
– merien takaa.
Rakastan kynää
sen hiljaista ääntä.
– ja kaikkea sitä,
mitä se kertoo.
Olen merenkansan eksynyt lapsi,
– korpeen,
kuivuvaan metsään kariutunut.
Ei merta,
– saarta.
Ei luotoa pientä.
Ei purjetta,
tuulta...
– Ei elävää venettä vetten päällä,
vain kuivaa,
tomuista tietä jalkojen alla.
Tuulispäät,
– aallot..
kuolivat kerran,
ennen ne nostivat veneeni kokkaa,
monien,
– monien metrien verran.
Jo nuorena hullaannuin kuohuvaan mereen.
– ja sinuun rannalla,
myrskyssä sen...
Olin kanssasi jokeni valkeissa öissä.
– mutta eksyin rannalta suolaisuuden.
Olet hatara kuva,
iltanuotion sinertävä sauhu,
– hauras,
häilyvän kaukainen varjo.
Seurasit minua nuoruuden teiltä.
Olet savuna,
– syvällä minussa...
Olet huulteni villi vadelman maku,
punainen marja.
– meriheinän,
tuulen kantama kahaus,
– huokuva,
hiljainen yö.
– matalan meren rantahiekalle,
meriruohon,
– kaislojen lomiin,
jäi meistä askelten jäljet.
– ja meri armahti jälkemme aaltojen alle...
Mutta tänäänkin vielä mieltäni kalvat,
varjona riipaiset sydäntäin.
Siellä jossain on valkea kevät,
hiipivä ilta,
– utuinen yö
Joki katoaa nousevaan sumuun.
Ikuinen meri kiipeää hetkeksi maalle.
– se hiipii varjoihin illan,
kuin uninen utu.
Se kietoo syliinsä vajojen taakat,
– notkuvat katot,
– riippuvat ovet
verkkovajojen kapeat olat...
Veneiden vyöt se itseensä punoo...
Ei se otettaan veneistä koskaan päästä.
Litistääkö sumu tervatut veneet rannan hiekkaan,
sikiääkö ne udussa raskaaksi maalle?
Sitooko sumu laiturin köysillä veneisiin kiinni?
– vai irtoaako rannasta iltaisin venheet?
– soivatko vielä airojen veisut
yön uupuviin,
sinisiin hetkiin...
– ja poimiiko jostakin neitonen vielä
uinuvan laineen hohtavan lumpeen...
Katselin veneeni tuhdolta sinuun.
– viilsit haavoja laineiden rintaan.
Veneeni vanaan kättesi painui,
– ja nukahdit hetkeksi katseilta yön...
Nukuit airojen vetoon,
soudun rytmiin,
– hiljaiseen aallokon lauluun.
Jokisuu,
meri minulle kerran kantoi...
– sinut,
kuin merenneidon...
Nyt se erottaa soutajan soudettavasta.
Olet utuinen,
sininen varjo,
meriheinän kahina,
– hiljaa huokuva tyyni yö.
Tänään on allani kuollutta maata.
– kuivaa katua,
asvaltti tietä...
Kaukana minusta on Kiimingin joki,
– Perämeri.
Itämeri,
– ja kaukainen hyökyaalto...
Ystäviäni ovat ne nostaneet aina,
– ja heitä ne myös ovat kantaneet pois...
Ihmisten taika,
– heidän lämmin lumous,
elämän itsensä luoma runo.
Jossakin virtaa hiljaisten sanojen uoma,
– ja kuolema muistoihin elämää valaa.
Meri ottaa ja antaa.
– yksi vain hallitsee
ja ihminen...
hän alistuu...
Tänään on allani kuollutta maata.
– kuivaa katua,
asvaltti tietä...
– räikeään nauruun
kirkuvaan ivaan.
Olen sukuni lapsi.
– heimoni jälkeläinen,
en ole ainut,
meitä on monta.
Jokaisella rannoilla jokaisen meren
– pienimmän vuonon,
kaukaisimman karin,
– joku lokkien huudon,
niiden metelin tuntee...
Rakastan merta.
Enemmän sitä
rakastan vain kynää,
sen hiljaista ääntä,
Sanojen makua
– mausteiden kieltä.
Olen sukuni lapsi.
Laulajan poika.
Satojen vuosien,
– merien takaa.
Rakastan kynää
sen hiljaista ääntä.
– ja kaikkea sitä,
mitä se kertoo.
Olen merenkansan eksynyt lapsi,
– korpeen,
kuivuvaan metsään kariutunut.
Ei merta,
– saarta.
Ei luotoa pientä.
Ei purjetta,
tuulta...
– Ei elävää venettä vetten päällä,
vain kuivaa,
tomuista tietä jalkojen alla.
Tuulispäät,
– aallot..
kuolivat kerran,
ennen ne nostivat veneeni kokkaa,
monien,
– monien metrien verran.
Jo nuorena hullaannuin kuohuvaan mereen.
– ja sinuun rannalla,
myrskyssä sen...
Olin kanssasi jokeni valkeissa öissä.
– mutta eksyin rannalta suolaisuuden.
Olet hatara kuva,
iltanuotion sinertävä sauhu,
– hauras,
häilyvän kaukainen varjo.
Seurasit minua nuoruuden teiltä.
Olet savuna,
– syvällä minussa...
Olet huulteni villi vadelman maku,
punainen marja.
– meriheinän,
tuulen kantama kahaus,
– huokuva,
hiljainen yö.
– matalan meren rantahiekalle,
meriruohon,
– kaislojen lomiin,
jäi meistä askelten jäljet.
– ja meri armahti jälkemme aaltojen alle...
Mutta tänäänkin vielä mieltäni kalvat,
varjona riipaiset sydäntäin.
Siellä jossain on valkea kevät,
hiipivä ilta,
– utuinen yö
Joki katoaa nousevaan sumuun.
Ikuinen meri kiipeää hetkeksi maalle.
– se hiipii varjoihin illan,
kuin uninen utu.
Se kietoo syliinsä vajojen taakat,
– notkuvat katot,
– riippuvat ovet
verkkovajojen kapeat olat...
Veneiden vyöt se itseensä punoo...
Ei se otettaan veneistä koskaan päästä.
Litistääkö sumu tervatut veneet rannan hiekkaan,
sikiääkö ne udussa raskaaksi maalle?
Sitooko sumu laiturin köysillä veneisiin kiinni?
– vai irtoaako rannasta iltaisin venheet?
– soivatko vielä airojen veisut
yön uupuviin,
sinisiin hetkiin...
– ja poimiiko jostakin neitonen vielä
uinuvan laineen hohtavan lumpeen...
Katselin veneeni tuhdolta sinuun.
– viilsit haavoja laineiden rintaan.
Veneeni vanaan kättesi painui,
– ja nukahdit hetkeksi katseilta yön...
Nukuit airojen vetoon,
soudun rytmiin,
– hiljaiseen aallokon lauluun.
Jokisuu,
meri minulle kerran kantoi...
– sinut,
kuin merenneidon...
Nyt se erottaa soutajan soudettavasta.
Olet utuinen,
sininen varjo,
meriheinän kahina,
– hiljaa huokuva tyyni yö.
Tänään on allani kuollutta maata.
– kuivaa katua,
asvaltti tietä...
Kaukana minusta on Kiimingin joki,
– Perämeri.
Itämeri,
– ja kaukainen hyökyaalto...
Ystäviäni ovat ne nostaneet aina,
– ja heitä ne myös ovat kantaneet pois...
Ihmisten taika,
– heidän lämmin lumous,
elämän itsensä luoma runo.
Jossakin virtaa hiljaisten sanojen uoma,
– ja kuolema muistoihin elämää valaa.
Meri ottaa ja antaa.
– yksi vain hallitsee
ja ihminen...
hän alistuu...
Tänään on allani kuollutta maata.
– kuivaa katua,
asvaltti tietä...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.