Lyhyesti: Voisitteko seurustella ihmisen kanssa,joka on ollut osastolla mielisairaalassa,masentunut,maanis-depressiivinen yms..? Uskoisitteko että suhde onnistuisi noista huolimatta?
Tapasin tytön jonka kanssa olen tällä hetkellä vain ystävä,hän rakastaa minua ja tekisi mieli olla enemmän kuin ystävä joskus..
"ongelmallisen" kanssa seurustelu
Marina
46
10765
Vastaukset
- Mies
Yksi kavereista on pyromaani, oikein taitava harrastuksessaan.
Vähän epäilyttää kutsua sitä kylään, kun asun puutalossa. Vaikka tiedänkin, että kaveri on hoidettu "terveeksi" ja sen lähellä kärähtelee vajoja ja asumattomia rakennuksia.
Kumpikin siis heteromiehiä. - O_o
En tiedä lähtisinkö leikkiin. Tottakai masennus voi tulla kelle tahansa ja sairaushan se on ja lääkkeitä on ja kaikkea mutta aina voi käydä myös hullusti. Kuten että homma uusiutuu kun olet jo niin syvällä suhteessa ettei kevyesti lähteminen noin vain onnistu. Puolison mielenterveysongelmat on raaka peli. Siinä menee oma elämä äkkiä hukkaan. Parempi virtsa väärään kun kusi sukkaan, jokaisella on vaan yksi elämä ja terveitä, tasapainoisia naisiakin luultavasti vielä löytyy.
- masis
ilmeisesti et itse ole koskaan joutunut tekemisiin masennuksen kanssa/et tiedä mitä se on. sinun mielestäsi masennuksesta kärsivä ihminen on hullu, joka pitäisi sulkea johonkin laitokseen ettei vaan olisi muille haitaksi. vain ns. "normaalin" kanssa voi/kannattaa seurustella...hohhoi, kuinkahan moni meistä loppujen lopuksi on mieleltään terve? veikkaisinpa että me masennuksen/muun mielen sairauden kokeneet olemme paljon normaalimpia kuin ne, jotka sen sijaan sairastuvat fyysisesti; meillä on yhteys omiin tunteisiimme. lisäksi osaamme ymmärtää monenlaista erilaisuutta, olemme henkisesti rikkaampia kuin ns. normaalit.
- asiasta
masis kirjoitti:
ilmeisesti et itse ole koskaan joutunut tekemisiin masennuksen kanssa/et tiedä mitä se on. sinun mielestäsi masennuksesta kärsivä ihminen on hullu, joka pitäisi sulkea johonkin laitokseen ettei vaan olisi muille haitaksi. vain ns. "normaalin" kanssa voi/kannattaa seurustella...hohhoi, kuinkahan moni meistä loppujen lopuksi on mieleltään terve? veikkaisinpa että me masennuksen/muun mielen sairauden kokeneet olemme paljon normaalimpia kuin ne, jotka sen sijaan sairastuvat fyysisesti; meillä on yhteys omiin tunteisiimme. lisäksi osaamme ymmärtää monenlaista erilaisuutta, olemme henkisesti rikkaampia kuin ns. normaalit.
kannataa koittaa nostaa ihmisiä hyviksi ja pahoiksi. Tietysti se nyppii jos täällä sanotaan ettei pidä lihavista tai laihoista tai femmeistä tai butcheista tai jne jne.
Jokainen kyllä varmaan tajuaa että masennus on vaikea mutta parannettava tauti, eriasia on se haluaako alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa jolla on pidempi ja syvempi mielensairausongelma kuin pelkkä masennus.
Susta tuntuu että olet paljon normaalimpi kuin moni joka ei ole masista käynyt läpi, ja minä voisin sanoa että miten niin sanotko että minä olen epänormaali.
Koittakaahan nyt muistaa että mielipiteitä nämä on, et sinä voi käskeä jotain pitämään ihan hyvänä vaihtoehtona maanis-depressiivistä ihmistä seurusteluun vaikka sua loukkaisi kuinka mielipide.
Minä henk koht en myöskään alkaisi seurustelemaan masentuneen ihmisen kanssa. Mitä sitten? Sekö tekee sinusta henkisesti rikkaamman kun minä?
Otappa yhteys itseesi kertaalleen ja irroita se sädekehä, ihmisiä tässä ollaan ihan kaikki, sinäkin. - masis
asiasta kirjoitti:
kannataa koittaa nostaa ihmisiä hyviksi ja pahoiksi. Tietysti se nyppii jos täällä sanotaan ettei pidä lihavista tai laihoista tai femmeistä tai butcheista tai jne jne.
Jokainen kyllä varmaan tajuaa että masennus on vaikea mutta parannettava tauti, eriasia on se haluaako alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa jolla on pidempi ja syvempi mielensairausongelma kuin pelkkä masennus.
Susta tuntuu että olet paljon normaalimpi kuin moni joka ei ole masista käynyt läpi, ja minä voisin sanoa että miten niin sanotko että minä olen epänormaali.
Koittakaahan nyt muistaa että mielipiteitä nämä on, et sinä voi käskeä jotain pitämään ihan hyvänä vaihtoehtona maanis-depressiivistä ihmistä seurusteluun vaikka sua loukkaisi kuinka mielipide.
Minä henk koht en myöskään alkaisi seurustelemaan masentuneen ihmisen kanssa. Mitä sitten? Sekö tekee sinusta henkisesti rikkaamman kun minä?
Otappa yhteys itseesi kertaalleen ja irroita se sädekehä, ihmisiä tässä ollaan ihan kaikki, sinäkin.alkaisitko seurustelemaan ihmisen kanssa, jolla on diabetes? et varmaan, sinullehan pitää olla täydellinen ihminen ilman sairauksia. mielen sairaudet eivät ole sen kummempia kuin fyysisetkään! onneksi täällä näkyi järkeviäkin kommentteja, ei näköjään kaikki lesbot ole pinnallisia. sädekehää ei minulla ole, mutta suututtaa tuollaiset kommentit ja ihmiset.
- mutta eihän
masis kirjoitti:
alkaisitko seurustelemaan ihmisen kanssa, jolla on diabetes? et varmaan, sinullehan pitää olla täydellinen ihminen ilman sairauksia. mielen sairaudet eivät ole sen kummempia kuin fyysisetkään! onneksi täällä näkyi järkeviäkin kommentteja, ei näköjään kaikki lesbot ole pinnallisia. sädekehää ei minulla ole, mutta suututtaa tuollaiset kommentit ja ihmiset.
se sun ymmärrys erilaisuutta kohtaan nyt nouse mitenkään esille jos alat itse tuomitsemaan toisten mielipiteitä?
Itse sä nyt vedät noita johtopäätöksiä täydellisestä ihmisestä joka vain kelpaa mulle.
Mä voin kertoa että olen kyllä ollut mielisairaan ihmisen kanssa tekemisissä, hyvinkin läheisiä on kokemukset.
Ja kun tämän ketjun kysyjä kysyi mielipidettä niin sanoin että ilman todella suurta sitoutumistahtoa ja rakkautta ja pitkäjännitteisyyttä tarvitaan siinä.
Kysymys on kuitenkin asiasta joka ei ole mikään jalanmurtuma tai diabetes.
Luulisi sinun sen tietävän mitä se vaatii myös kanssaihmisiltä.
Kukaan ei ole tuomitsemassa vaan sanomassa omia mielipiteitään ja kokemuksiaan asiasta.
On eriasia löytää rakas ihminen viiltelemästä verilammikosta itseään kuin löytää rakas ihminen jalka murtuneena.
Sä voit pitää mua pinnallisena, se tuskin minua hetkauttaa, itse sinä olet asenteellisempi kuin minä. - masis
mutta eihän kirjoitti:
se sun ymmärrys erilaisuutta kohtaan nyt nouse mitenkään esille jos alat itse tuomitsemaan toisten mielipiteitä?
Itse sä nyt vedät noita johtopäätöksiä täydellisestä ihmisestä joka vain kelpaa mulle.
Mä voin kertoa että olen kyllä ollut mielisairaan ihmisen kanssa tekemisissä, hyvinkin läheisiä on kokemukset.
Ja kun tämän ketjun kysyjä kysyi mielipidettä niin sanoin että ilman todella suurta sitoutumistahtoa ja rakkautta ja pitkäjännitteisyyttä tarvitaan siinä.
Kysymys on kuitenkin asiasta joka ei ole mikään jalanmurtuma tai diabetes.
Luulisi sinun sen tietävän mitä se vaatii myös kanssaihmisiltä.
Kukaan ei ole tuomitsemassa vaan sanomassa omia mielipiteitään ja kokemuksiaan asiasta.
On eriasia löytää rakas ihminen viiltelemästä verilammikosta itseään kuin löytää rakas ihminen jalka murtuneena.
Sä voit pitää mua pinnallisena, se tuskin minua hetkauttaa, itse sinä olet asenteellisempi kuin minä.voi kuule, ei läheskään kaikki masentuneet viiltele itseään. jos hoito on asiallista, niin sitä pystyy elämään normaalisti. eri asia on ihmiset, jotka jättävät masennuksensa hoitamatta. ja ajattele minusta mitä haluat, myönnän että turhan terävästi tuli kommentoitua, on vaan huonoa kokemusta ihmisistä jotka syrjivät sen takia että on mielenterveysongelmia.
- ei kaikki ole
masis kirjoitti:
voi kuule, ei läheskään kaikki masentuneet viiltele itseään. jos hoito on asiallista, niin sitä pystyy elämään normaalisti. eri asia on ihmiset, jotka jättävät masennuksensa hoitamatta. ja ajattele minusta mitä haluat, myönnän että turhan terävästi tuli kommentoitua, on vaan huonoa kokemusta ihmisistä jotka syrjivät sen takia että on mielenterveysongelmia.
kultaa mikä kiiltää.
Ihmisiä me ollaan kaikki, jotkut kestää toisia asioita paremmin kuin toiset.
Ei tässä ollut sen kummemasta asiasta kyse. - ytteli
masis kirjoitti:
ilmeisesti et itse ole koskaan joutunut tekemisiin masennuksen kanssa/et tiedä mitä se on. sinun mielestäsi masennuksesta kärsivä ihminen on hullu, joka pitäisi sulkea johonkin laitokseen ettei vaan olisi muille haitaksi. vain ns. "normaalin" kanssa voi/kannattaa seurustella...hohhoi, kuinkahan moni meistä loppujen lopuksi on mieleltään terve? veikkaisinpa että me masennuksen/muun mielen sairauden kokeneet olemme paljon normaalimpia kuin ne, jotka sen sijaan sairastuvat fyysisesti; meillä on yhteys omiin tunteisiimme. lisäksi osaamme ymmärtää monenlaista erilaisuutta, olemme henkisesti rikkaampia kuin ns. normaalit.
tunnen paljon maanis-depressiivisyydestä kärsiviä ihmisiä, enkä kuvailis niiden elämää mitenkään yksioikeiseksi tai ongelmattomaksi. Jos tällaisen kanssa seurustelusuhteeseen päättyy on se enemmän tai vähemmän toisen tukikeppinä olemista kaiken aikaa.
No joo... Se on vähän mitä suhteelta sitten kaipaa... - tytteli
masis kirjoitti:
voi kuule, ei läheskään kaikki masentuneet viiltele itseään. jos hoito on asiallista, niin sitä pystyy elämään normaalisti. eri asia on ihmiset, jotka jättävät masennuksensa hoitamatta. ja ajattele minusta mitä haluat, myönnän että turhan terävästi tuli kommentoitua, on vaan huonoa kokemusta ihmisistä jotka syrjivät sen takia että on mielenterveysongelmia.
puhutaan nyt kroonisesti sairaasta maanis-depressiivisestä ihmisestä, jolla tämä kysyjä on jo huomannut erinäisiä ongelmia. Ei siis puhuta huomaamattomasta pikku syysmasennuksesta.
- LaikaQ
masis kirjoitti:
alkaisitko seurustelemaan ihmisen kanssa, jolla on diabetes? et varmaan, sinullehan pitää olla täydellinen ihminen ilman sairauksia. mielen sairaudet eivät ole sen kummempia kuin fyysisetkään! onneksi täällä näkyi järkeviäkin kommentteja, ei näköjään kaikki lesbot ole pinnallisia. sädekehää ei minulla ole, mutta suututtaa tuollaiset kommentit ja ihmiset.
Olen joutunut pohtimaan suhdettani mielen sairauksista kärsiviin ihmisiin läheiseni kautta ja myös hyvän ystäväni kautta. Toinen on pahasti päihderiippuvainen persoonallisuushäiriöinen, toinen sairastaa vakavaa, kroonista masennusta.
Tämä on vaikea aihe.
Olen läheltä nähnyt millainen on suhde mielenterveysongelmaisen kanssa. Läheiseni on löytänyt rakkauden mutta se merkitsee mieletöntä venymistä ja omien asioiden uhraamista hänen kumppanilleen. Mielen sairaus eroaa fyysisestä sairaudesta siinä, että se vaikuttaa lähes aina ja välittömästi ihmisen persoonaan. Se taas on erittäin iso asia ihmissuhteessa. Läheiseni kohdalla tilanne on pahimmillaan se, että hän on täysin ja totaalisesti toinen ihminen. En voisi tuomita hänen elämänkumppaniaan, jollei hän jaksaisi enää. Aiempi ei jaksanut vuosia yritettyään ja lähti, mikä hänen kohdallaan johti elämänlaadun kokonaisvaltaiseen paranemiseen.
Masentuneen ystäväni kanssa pohdimme tunteja ja taas tunteja lähinnä hänen elämäänsä ja tuskaansa. Tämä on minusta se syy, miksi suhde pahasti masentuneen ihmisen kanssa on vaikea. Se pyörii hänen sairautensa, hänen kipujensa ja hänen pahan olonsa ympärillä. Suhteesta muodostuu helposti yksisuuntainen. Terveen osapuolen tarpeet ja tunteet jäävät taka-alalle. Ne ovat vähäpätöisiä sairastuneen ongelmien rinnalla. On raskasta tulla toistuvasti syyllistetyksi siitä, että oma elämä on kunnossa, että on iloinen asioista, että ei aina jaksa kantaa toisen lyijynpainavia murheita.
On myös vaara, että sairastava ihminen hakee suhteesta pelastavaa oljenkortta. Sitä lääkettä, joka korjaisi asiat. Tästä ystävänikin haaveilee. Hän on varma, että rakkaus muuttaisi hänen elämänsä aivan toiseksi. Se on hyvin vaativa odotus tulevalle kumppanille! Ystäväni on ystävyydessäänkin hyvin ripustautuva, vaativa, mustasukkainen ja - mistä kaikki ilmeisesti johtuukin - hyvin epävarma ja kykenemätön luottamaan ihmisiin. Miten tuolta pohjalta voisi rakentaa tasapainoista suhdetta?
Näitä asioita läpi käytyäni ja todella paljon (vereslihaa myöten) pohtimaan jouduttuani on pakko sanoa, että en aloittaisi suhdetta mielenterveysongelmaisen kanssa. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokaiselle kuuluu rakkaus ja läheisyys ja on erittäin surullista, että on olemassa asioita, jotka tekevät sen vaikeaksi. Luulen silti, että monelle mielen ongelmista kärsiville keskittyminen omaan paranemiseen on tärkeämpää kuin isot tunnekuohut rakkaudessa. Senkin olen nähnyt, että moni löytää rakkauden, kun on ensin jaksanut hoitaa itseään ja saada elämänsä balanssiin. Siskoni tekee työtä näiden asioiden parissa päivittäin.
En todellakaan vaadi ihmiseltä täydellisyyttä tai sitä, että hän olisi 100 pros. kunnossa ja tasapainossa (onko kukaan?). Minä vain haluan tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa voin tosissaan jakaa tämän arjen ja tuntea vastavuoroisuutta elämässä ja näissä fiiliksissä. Haluan antaa ja saada ilman jatkuvaa puristusta, todistelua, syyllistämistä, epävakautta. Jos se on itsekkyyttä, niin sitten se on. - masis
LaikaQ kirjoitti:
Olen joutunut pohtimaan suhdettani mielen sairauksista kärsiviin ihmisiin läheiseni kautta ja myös hyvän ystäväni kautta. Toinen on pahasti päihderiippuvainen persoonallisuushäiriöinen, toinen sairastaa vakavaa, kroonista masennusta.
Tämä on vaikea aihe.
Olen läheltä nähnyt millainen on suhde mielenterveysongelmaisen kanssa. Läheiseni on löytänyt rakkauden mutta se merkitsee mieletöntä venymistä ja omien asioiden uhraamista hänen kumppanilleen. Mielen sairaus eroaa fyysisestä sairaudesta siinä, että se vaikuttaa lähes aina ja välittömästi ihmisen persoonaan. Se taas on erittäin iso asia ihmissuhteessa. Läheiseni kohdalla tilanne on pahimmillaan se, että hän on täysin ja totaalisesti toinen ihminen. En voisi tuomita hänen elämänkumppaniaan, jollei hän jaksaisi enää. Aiempi ei jaksanut vuosia yritettyään ja lähti, mikä hänen kohdallaan johti elämänlaadun kokonaisvaltaiseen paranemiseen.
Masentuneen ystäväni kanssa pohdimme tunteja ja taas tunteja lähinnä hänen elämäänsä ja tuskaansa. Tämä on minusta se syy, miksi suhde pahasti masentuneen ihmisen kanssa on vaikea. Se pyörii hänen sairautensa, hänen kipujensa ja hänen pahan olonsa ympärillä. Suhteesta muodostuu helposti yksisuuntainen. Terveen osapuolen tarpeet ja tunteet jäävät taka-alalle. Ne ovat vähäpätöisiä sairastuneen ongelmien rinnalla. On raskasta tulla toistuvasti syyllistetyksi siitä, että oma elämä on kunnossa, että on iloinen asioista, että ei aina jaksa kantaa toisen lyijynpainavia murheita.
On myös vaara, että sairastava ihminen hakee suhteesta pelastavaa oljenkortta. Sitä lääkettä, joka korjaisi asiat. Tästä ystävänikin haaveilee. Hän on varma, että rakkaus muuttaisi hänen elämänsä aivan toiseksi. Se on hyvin vaativa odotus tulevalle kumppanille! Ystäväni on ystävyydessäänkin hyvin ripustautuva, vaativa, mustasukkainen ja - mistä kaikki ilmeisesti johtuukin - hyvin epävarma ja kykenemätön luottamaan ihmisiin. Miten tuolta pohjalta voisi rakentaa tasapainoista suhdetta?
Näitä asioita läpi käytyäni ja todella paljon (vereslihaa myöten) pohtimaan jouduttuani on pakko sanoa, että en aloittaisi suhdetta mielenterveysongelmaisen kanssa. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokaiselle kuuluu rakkaus ja läheisyys ja on erittäin surullista, että on olemassa asioita, jotka tekevät sen vaikeaksi. Luulen silti, että monelle mielen ongelmista kärsiville keskittyminen omaan paranemiseen on tärkeämpää kuin isot tunnekuohut rakkaudessa. Senkin olen nähnyt, että moni löytää rakkauden, kun on ensin jaksanut hoitaa itseään ja saada elämänsä balanssiin. Siskoni tekee työtä näiden asioiden parissa päivittäin.
En todellakaan vaadi ihmiseltä täydellisyyttä tai sitä, että hän olisi 100 pros. kunnossa ja tasapainossa (onko kukaan?). Minä vain haluan tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa voin tosissaan jakaa tämän arjen ja tuntea vastavuoroisuutta elämässä ja näissä fiiliksissä. Haluan antaa ja saada ilman jatkuvaa puristusta, todistelua, syyllistämistä, epävakautta. Jos se on itsekkyyttä, niin sitten se on.viisaita puhut. täytyisi kuitenkin muistaa tässäkin, että masennusta esimerkiksi on hyvin eriasteista. on vaikeaa, keskivaikeaa ja lievää masennusta. sama pätee muihin mielenterveysongelmiin. esim. itselläni on diagnosoitu keskivaikea masennus ja add (sama kuin adhd mutta ilman ylivilkkautta) olen kuitenkin työelämässä, elän normaalia elämää ja minut erottaa keskivertoihmisestä vain se, että käytän satunnaisesti tarvittaessa lääkkeitä ja käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa. elän parisuhteessa enkä todellakaan ole ihan autettava. tiedostan myös ettei tyttöystäväni ole terapeuttini, en kaada ongelmiani hänen niskaansa, sitä varten minulla on ammatti-ihminen. meillä on molemmilla oma elämä ja omat kaverit ja harrastukset. minä olen yrittänyt näillä viesteilläni sanoa, että ei kannata heti suoralta kädeltä torjua ihmistä jos hänellä on joku mt-ongelma. koska kaikki mt-ongelmaiset eivät ole sellaisia kuin mitä tähänkin keskusteluun lähetetyt muutamat esimerkit. kehottaisin ottamaan ihmisen yksilönä ja tutustumaan häneen ennenkuin tekee mitään päätöstä.
- Malviina
LaikaQ kirjoitti:
Olen joutunut pohtimaan suhdettani mielen sairauksista kärsiviin ihmisiin läheiseni kautta ja myös hyvän ystäväni kautta. Toinen on pahasti päihderiippuvainen persoonallisuushäiriöinen, toinen sairastaa vakavaa, kroonista masennusta.
Tämä on vaikea aihe.
Olen läheltä nähnyt millainen on suhde mielenterveysongelmaisen kanssa. Läheiseni on löytänyt rakkauden mutta se merkitsee mieletöntä venymistä ja omien asioiden uhraamista hänen kumppanilleen. Mielen sairaus eroaa fyysisestä sairaudesta siinä, että se vaikuttaa lähes aina ja välittömästi ihmisen persoonaan. Se taas on erittäin iso asia ihmissuhteessa. Läheiseni kohdalla tilanne on pahimmillaan se, että hän on täysin ja totaalisesti toinen ihminen. En voisi tuomita hänen elämänkumppaniaan, jollei hän jaksaisi enää. Aiempi ei jaksanut vuosia yritettyään ja lähti, mikä hänen kohdallaan johti elämänlaadun kokonaisvaltaiseen paranemiseen.
Masentuneen ystäväni kanssa pohdimme tunteja ja taas tunteja lähinnä hänen elämäänsä ja tuskaansa. Tämä on minusta se syy, miksi suhde pahasti masentuneen ihmisen kanssa on vaikea. Se pyörii hänen sairautensa, hänen kipujensa ja hänen pahan olonsa ympärillä. Suhteesta muodostuu helposti yksisuuntainen. Terveen osapuolen tarpeet ja tunteet jäävät taka-alalle. Ne ovat vähäpätöisiä sairastuneen ongelmien rinnalla. On raskasta tulla toistuvasti syyllistetyksi siitä, että oma elämä on kunnossa, että on iloinen asioista, että ei aina jaksa kantaa toisen lyijynpainavia murheita.
On myös vaara, että sairastava ihminen hakee suhteesta pelastavaa oljenkortta. Sitä lääkettä, joka korjaisi asiat. Tästä ystävänikin haaveilee. Hän on varma, että rakkaus muuttaisi hänen elämänsä aivan toiseksi. Se on hyvin vaativa odotus tulevalle kumppanille! Ystäväni on ystävyydessäänkin hyvin ripustautuva, vaativa, mustasukkainen ja - mistä kaikki ilmeisesti johtuukin - hyvin epävarma ja kykenemätön luottamaan ihmisiin. Miten tuolta pohjalta voisi rakentaa tasapainoista suhdetta?
Näitä asioita läpi käytyäni ja todella paljon (vereslihaa myöten) pohtimaan jouduttuani on pakko sanoa, että en aloittaisi suhdetta mielenterveysongelmaisen kanssa. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokaiselle kuuluu rakkaus ja läheisyys ja on erittäin surullista, että on olemassa asioita, jotka tekevät sen vaikeaksi. Luulen silti, että monelle mielen ongelmista kärsiville keskittyminen omaan paranemiseen on tärkeämpää kuin isot tunnekuohut rakkaudessa. Senkin olen nähnyt, että moni löytää rakkauden, kun on ensin jaksanut hoitaa itseään ja saada elämänsä balanssiin. Siskoni tekee työtä näiden asioiden parissa päivittäin.
En todellakaan vaadi ihmiseltä täydellisyyttä tai sitä, että hän olisi 100 pros. kunnossa ja tasapainossa (onko kukaan?). Minä vain haluan tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa voin tosissaan jakaa tämän arjen ja tuntea vastavuoroisuutta elämässä ja näissä fiiliksissä. Haluan antaa ja saada ilman jatkuvaa puristusta, todistelua, syyllistämistä, epävakautta. Jos se on itsekkyyttä, niin sitten se on.Erittäin hyvin kirjoitettu ja todellisuutta kokonaisvaltaisesti kuvaava näkökulma.
- Inkeri
tytteli kirjoitti:
puhutaan nyt kroonisesti sairaasta maanis-depressiivisestä ihmisestä, jolla tämä kysyjä on jo huomannut erinäisiä ongelmia. Ei siis puhuta huomaamattomasta pikku syysmasennuksesta.
Joo, on henkisesti raskasta seurustella mielisairaan ihmisen kanssa. Kuitenkin, on henkisesti myös raskasta seurustella diabeetikon kanssa, tai sydänvaivaisen kanssa, jos joutuu koko ajan huolehtimaan toisen hyvinvoinnista. Masentuneilla ja maanisdepressiivisillä ja psykoosissa olevilla ja vaikka skitsofreenikoilla voi olla aivan normaaleja, terveitä parisuhteita, joissa molemmat osapuolet ovat onnellisia, vaikka toinen olisi jopa suisidaalinen. Totta kai mielisairaus heijastuu parisuhteeseen, mutta kaikissa parisuhteissa on ongelmia, ja parisuhteessa on aina kyse siitä, että jää plussan puolelle. Jos parisuhteen suurin ongelma on toisen haisevat sukat, niin varmasti on helpompi pysyä parisuhteessa, mutta isompienkin ongelmien kanssa pärjää.
Nimimerkki poikaystäväni on joutunut siivoamaan itsemurhayrityksieni jälkeen, eikä lainkaan pidä siitä, enkä minäkään sitä pidä terveen parisuhteen merkkinä, mutta koska muilla saroilla menee niin hyvin, ei ole ollut järkeä erota. Onnellinen suhde kompensoi monia ongelmia.
- Jussi
Tilanne on kinkkinen. Tunteet on alue jossa järki useasti jää toiseksi. Kehottaisin ottamaan selvää mitä tämä sairaus on ja miten sen esioireet tunnistaa. Kun toinen sairastuu niin siihen mene ympäristönkin aika 24 tuntia vuorokaudessa (olen kokenut) Sitä ei pitkään jaksa. Sinun on se ratkaisu tehtävä itse joten en neuvo muuta kuin selvitä mahdollisimman tarkkaan mitä se käytännössä merkitsee jos huonosti menee. Apua saa silloin vain terveysvirannomaisilta muualta sitä on turha odottaa. Siinä pakoilevat kaikki tutut ja ns. ystävätkin. Toivo parasta mutta varaudu pahimpaan.
- Henna.,.
Masennus yms. muut mielenterveysongelmat eivät ole sen kummempia juttuja kuin muutkaan sairaudet. Voisit kysyä itseltäsi ihan hyvin, voisitko seurustella ihmisen kanssa jolle on tehty sydänleikkaus tai jolla on sokeritauti tai joku muu "ongelmallinen tapaus"... Homouskin on joidenkin mielestä niin suuri "mielenterveysongelma", että se on ystävyyden este!
Jos hän on noin avoimesti itsestään kertonut niin hän on ongelmiensa yläpuolella.
ps: pinnalliset ja tyhmät ihmiset eivät edes kykene masentumaan.- tytteli
... käytännön elämän kannalta kuin maanis-depressiivisyys... Maanis-depressiivisyys imee voimia myös sairastavan kanssa elävältä ja paljon...
Olet kyllä siinä oikeassa että jotkut pitävät homoseksuaalisuuttakin sairautena ja vielä 80-luvulla se olikin ihan oikea diagnoosi. Mielisairaudeksi laskettiin siis. Kai se on jotain vanhoja jäänteitä. Jotkut uskoo joulupukkiinkin.
- ei ole
tuon kovempaa hinkua kuin että hän sattuu sua rakastamaan ja säkin voisit haluta olla ehkä yhdessä häneen kanssaan.
Eihän tuollaiseen voi neuvoa antaa kun ei tunne, oletko itse tuntenut kauan?
Kuinka hyvin tiedät millaisessa kunnossa hän nyt on, oletko kuinka paljon tekemisissä hänen kanssaan että osaat varautua mistä ongelmia voisi syntyä?
Mä henkilökohtaisesti en alkaisi seurustelemaan, varsinkin jos kyseessä ei ole Suuri Rakkauden Tunne. Asenteella "voihan sitä kokeilla" saattaa aiheuttaa hänelle enemmän vaikeuksia kuin sillä että pysyt ystävänä ja teet asian hänelle myös selväksi ettei enempään ole paukkuja.
En siis vedättäisi edes vähäänkään että joskus jne.
Maanis-depressiivinen luonteenpiirre ei häviä noin vain ja se tuo mukanaan todellisia ongelmia ja jos et pysty sitoutumaan todella koko sydämestäsi niin anna olla. - pimpelipomm
miksi ei?
olen itse sairastanut masennusta monta vuotta. meni monta vuotta, että tunnistin ja hyväksyin sairauteni, puhumattakaan siitä, että uskalsin miettiä (terapiasta huolimatta) mistä sairaus edes johtuu.
itsensä tunnustamista ja kaapista tuloa tarvitaan tässäkin...
rakkaus on mahtava voima. sen avulla jaksaa ja sen jaksamisen avulla on mahdollista autta itseään ja toista "parantumaan" tai ainakin elämään normaalia elämää. ei mielenterveyspotilaat ole sen ihmeellisempiä kuin kukaan muukaan. jokaisella omat ongelmansa, ihan totta.
tietenkin jotkut ongelmat voivat muuttua ylitsepääsemättömiksi, mutta ne ovat yleensä ihan muita kuin niitä, jotka selvimmin päälle päin ihmisestä näkyvät.
täällä on monta kertaa mietitty mitä kukin unelma-tyttöystävältään haluaa... se on minusta vähän ihmeellistä. elämä on todella arvaamatonta, eikä sitä voi hallita.
masennuksestani huolimatta olen onnellinen. sen tekee rakkaus. - sanoa
että en ryhtysi mihinkään seurustelusuhteeseen... jo se, että on ystävä tällaisen ihmisen kanssa, on jo tarpeeksi raskasta. ja vaikeaa. puhun nyt siis ihan omasta kokemuksesta. mutta sun asiahan se on. toiset paranee(?), pääsevät taas elämään kiinni, mutta toiset eivät ikinä saa asioitaan kuntoon.
- nikkiii
ongelmaisen.. kaikillahan meillä on ongelmia. ja kaikkilla on oma historiansa ja omat luurangot kaapissaan. tuskin ketään ns. täydellistä (vaikka minun mielestä täydellisyyttä ei ole olemassa) ihmistä löydät.
ja jos hän uskaltaa olla avoin asiasta niin sehän kertoo että hän on itse sinut asian kanssa.
ja voi suhde toimia. minulla on muutamia ystäviä joilla on sekä jonkinmoisia mielenterveysongelmia että toimiva suhde.
itse olen ollut avo-osastolla ja siellä potilaat olivat ulospäin aivan tavallisilta näyttäviä ihmisiä joilla on ihan tavallinen elämä. perhe, työ, poikaystävä, opiskelu. eivät he mitään hulluja ole jotka hakkaavat itseään ja hyppivät päin seiniä. ihan vain selvennykseksi jos sinulla ei ole muuta kuvaa osastoista kuin se mitä elokuvat ja muut antavat.
ja kuinka paljon tiedät hänen ongelmistaan. voithan kysyä häneltä tämän hetkisestä tilastaan. se että hän on ollut osastolla, ei tarkoita että hän olisi koko ikänsä ainakaan yhtä kriittisesti sairas jos sitten ollenkaan.
itsehän valintasi teet. jos susta tuo on syy olla edes kokeilematta hänen kanssaan niin ehkä sinä et sitten ole oikea hänelle. - Malviina
Kysymys oli mielestäni aivan oikeutettu ja osoittaa alkuperäisen kirjoittajan ottavan toisen ihmisen tosissaan ja kokonaan.
Seurustelin parin vuoden ajan ns. maanis-depressiivisen, tai hypomaanikon, ihanaisen naisen kanssa. Hän kertoi melko alussa sairaudestaan ja asia oli puoleltani aivan ok, luulin. Ihanat ajat olivat niin unohtumattomia, etten koskaan varmaan tule kokemaan sellaista.
Mutta.
Sairaus kaikessa arvaamattomuudessaan löi vastapariinkin merkkinsä; koskaan ei voinut olla varma miltä kolkalta tuulee, ei mitään varmuutta, vaikka henkilönä hän onkin mitä luotettavin. Olen niin pahoillani yhä edelleen, vaikka erosta on 6 kk, että näin kävi välillämme. En syytä pelkästään hänen sairauttaan välirikostamme, mutta en voinut koskaan olla varma, tulivatko kriisit oikeasti välillä hiertävistä asioista vai puhuiko hänen suullaan neurologinen häiriö. Eikä hän voinut sille mitään, vaikka kaikkensa yritti ja haki apua niin kuin pitikin.
Omana vastuunani kannan suhteen loppumisessa sen, että lakkasin jaksamasta ja uskomasta suhteeseen.
En tiedä saako alkuperäinen kirjoittaja tästä mitään irti vai pelästyttääkö kokemukseni häntä. Kehottaisin häntä etenemään rauhallisesti. - Marjut
Seurustelin n.1 vuoden upean naisen kanssa, jolla
oli mielenterveysongelmia. Masennus oli vaivannut häntä jo muutaman vuoden. Hänen elämänsä oli yhtä vuoristorataa. Koskaan ei voinut tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Hänen elämänsä oli yhtä kriisiä kriisin perään ja varsinkin silloin kun hän ei ottanut säännöllisesti lääkkeitään arvaamaton käytös oli todella raskasta katseltavaa.
Emme onneksi asuneet yhdessä, joten minulla oli aina välillä pieniä lepohetkiäkin. Kun hän oli huonommassa kunnossa, hän vaati kaiken mahdollisen aikani itselleen ja uhkaili jopa itsemurhallakin.
Suhteemme päättyi siihen, että muutin toiseen kaupunkiin töihin. Minun on pitänyt vaihtaa kännykkänumeroni jo parikin kertaa, sillä hän saattaa soittaa keskellä yötä joko purkaakseen huoliaan tai haukkuakseen minut taas kerran lyttyyn.
Mielenterveysongelmainen henkilö vaatii todella paljon parisuhteeltaan eikä siihen suhteeseen kannata tarkoin harkitsematta lähteä mukaan!- masis
kaikki eivät TODELLAKAAN ole tuollaisia!
- kaikki näköjään
masis kirjoitti:
kaikki eivät TODELLAKAAN ole tuollaisia!
henkilökohtaisesti.
Tuossahan kertoi omasta kokemuksestaan ja siitä mitä hänen suhteessaan oli.
Sä alat olla rasittava.
Ja miksi sä luulet että ketjun aloittaja on kysynyt asiaa? SIKSI JOS jollain on kokemusta asiasta.
Lopeta toi ittees ottaminen ja mene lukemaan aku ankkaa. Ja todella, KUKAAN muu ei ole yleistämässä kuin sinä. - E.R.G
Minulla on samantyyppisiä kokemuksia.
Erona kuitenkin se, että asuimme yhdessä. Kun naisystävälläni oli unirytmikin välillä todella sekaisin, hän nukkui päivät ja valvoi yöt. Kun ahdistus iski yöllä hänen kimppuunsa en minäkään
saanut nukkua vaikka seuraavana päivänä oli työpäivä. Tilanne oli todella uuvuttava kun aikuista ihmistä piti välillä vahtia kuin pikkulasta. Lääkkeiden käyttöä oli vahdittava, siivottava hänen jälkiään, laitettava puhtaat vaatteet valmiiksi siltä varalta,että hän vaivautui menemään edes suihkuun etc.
Olin siis hoitohenkilönä yötäpäivää! Sellainen
elämä on todella raskasta eikä siinä tilanteessa paljoakaan auta rakastitpa häntä kuinka syvästi tahansa.
Suhteemme päättyi siihen että hän joutui itsemurhayrityksen takia muutamaksi kuukaudeksi suljetulle osastolle.Oli todella rankkaa käydä katsomassa häntä sairaalassa, kun hänellä oli vahva lääkitys päällä.
Mielenterveysongelmiin pitäisi osata puuttua ajoissa, sillä pitkittyessään nämä asiat vain pahenevat.
Tunsin syyllisyyttä suhteemme lopettamisesta, en vain enää jaksanut huolehtia kaikesta yksin, sillä hänen sukulaisensa eivät uskoneet tilanteen vakavuutta ennen itsariyritystä. - masis
kaikki näköjään kirjoitti:
henkilökohtaisesti.
Tuossahan kertoi omasta kokemuksestaan ja siitä mitä hänen suhteessaan oli.
Sä alat olla rasittava.
Ja miksi sä luulet että ketjun aloittaja on kysynyt asiaa? SIKSI JOS jollain on kokemusta asiasta.
Lopeta toi ittees ottaminen ja mene lukemaan aku ankkaa. Ja todella, KUKAAN muu ei ole yleistämässä kuin sinä.nyt puutut tähän? onko sulla tarve olla jatkuvasti esillä, vai? kai minullakin on oikeus mielipiteeseeni!
- tytteli
masis kirjoitti:
nyt puutut tähän? onko sulla tarve olla jatkuvasti esillä, vai? kai minullakin on oikeus mielipiteeseeni!
...varmaan masennusta sairastavat ovat sitten hirveen helppoja kumppaneita...
*huokaus*
Vain koska et kestä myöntää että voisit olla taakka jollekin toiselle... - masis
tytteli kirjoitti:
...varmaan masennusta sairastavat ovat sitten hirveen helppoja kumppaneita...
*huokaus*
Vain koska et kestä myöntää että voisit olla taakka jollekin toiselle...tiedän että en ole taakka, vaikka minulla onkin diagnosoitu masennus. elän suht normaalissa parisuhteessa ja masennukseeni saan hoitoa.
tarkoitin että KAIKKI masentuneet eivät ole mahdottomia kumppaneita. miksi sitä on niin vaikea käsittää? - Inkeri
tytteli kirjoitti:
...varmaan masennusta sairastavat ovat sitten hirveen helppoja kumppaneita...
*huokaus*
Vain koska et kestä myöntää että voisit olla taakka jollekin toiselle.....että masennus on yksi yhteen taakkana olemista toiselle?
Ihan samalla lailla joutuu kantamaan huolta kumppanistaan, jos tällä on vaikkapa sydänsairaus, joka ei ole hallinnassa. Tai diabetes: entä jos sen verensokeri heittelee, entä jos, entä jos, entä jos...
Masennus sinänsä ei tarkoita, että henkilön kanssa olisi raskaampaa seurustella. Bipolaarisuus on hyvin rankka tauti, sekä sairaalle että läheiselle. Sen voi kuitenkin saada hallintaan. Ja suhteesta voi jäädä plussan puolelle, vaikka ajoittain olisi rankkaa. Se riippuu ihan tilanteesta, suhteesta, molemmista osapuolista. Totta kai on tilanteita, joissa mielenterveysongelmaisen tai mielisairaan on vaikeaa seurustella ja vaikeaa ottaa toista huomioon ja niin edelleen. Sitä ei kuitenkaan voi tietää etukäteen. - tämmöine
Inkeri kirjoitti:
..että masennus on yksi yhteen taakkana olemista toiselle?
Ihan samalla lailla joutuu kantamaan huolta kumppanistaan, jos tällä on vaikkapa sydänsairaus, joka ei ole hallinnassa. Tai diabetes: entä jos sen verensokeri heittelee, entä jos, entä jos, entä jos...
Masennus sinänsä ei tarkoita, että henkilön kanssa olisi raskaampaa seurustella. Bipolaarisuus on hyvin rankka tauti, sekä sairaalle että läheiselle. Sen voi kuitenkin saada hallintaan. Ja suhteesta voi jäädä plussan puolelle, vaikka ajoittain olisi rankkaa. Se riippuu ihan tilanteesta, suhteesta, molemmista osapuolista. Totta kai on tilanteita, joissa mielenterveysongelmaisen tai mielisairaan on vaikeaa seurustella ja vaikeaa ottaa toista huomioon ja niin edelleen. Sitä ei kuitenkaan voi tietää etukäteen.Seurustelin paranoidisen ihmisen kanssa vuoden ja sitten vaikeasti masentuneen kanssa siihen perään toista vuotta. Paraikaakin. Itse olen toipuva alkoholisti. Varmaan lievästi bipolaarinenkin.. Niin siltikin sain ja saan enemmän rakastaa ja rakkautta kuin ikinä.
Kuten Inkeri sanoi, niin oli toisinaan kamalaa ja sitten ihaninta ikinä. Sitä paitsi raittius jatkuu aina vain. Ymmärrämme toisiamme. Juuri sen että esimerkiksi ilon hetket ovat onni, onni iloa.. Surussakin voi nauraa, kun menee jo niin huonosti, ettei siis voi mennä enää huonommin.. Vaalimme ja elämme hellien hyviä hetkiämme. Ja kun menee välillä rankaksi, niin muistelemme hyviä päiviä.
On toivoa. Minä opettelen välittämisen muotoja arjessa, ja kumppani taas suvaitsemaan hypovilliyksiäni, juhlaa arjessamme.
Kyl tää tästä :) - Voimat loppu
E.R.G kirjoitti:
Minulla on samantyyppisiä kokemuksia.
Erona kuitenkin se, että asuimme yhdessä. Kun naisystävälläni oli unirytmikin välillä todella sekaisin, hän nukkui päivät ja valvoi yöt. Kun ahdistus iski yöllä hänen kimppuunsa en minäkään
saanut nukkua vaikka seuraavana päivänä oli työpäivä. Tilanne oli todella uuvuttava kun aikuista ihmistä piti välillä vahtia kuin pikkulasta. Lääkkeiden käyttöä oli vahdittava, siivottava hänen jälkiään, laitettava puhtaat vaatteet valmiiksi siltä varalta,että hän vaivautui menemään edes suihkuun etc.
Olin siis hoitohenkilönä yötäpäivää! Sellainen
elämä on todella raskasta eikä siinä tilanteessa paljoakaan auta rakastitpa häntä kuinka syvästi tahansa.
Suhteemme päättyi siihen että hän joutui itsemurhayrityksen takia muutamaksi kuukaudeksi suljetulle osastolle.Oli todella rankkaa käydä katsomassa häntä sairaalassa, kun hänellä oli vahva lääkitys päällä.
Mielenterveysongelmiin pitäisi osata puuttua ajoissa, sillä pitkittyessään nämä asiat vain pahenevat.
Tunsin syyllisyyttä suhteemme lopettamisesta, en vain enää jaksanut huolehtia kaikesta yksin, sillä hänen sukulaisensa eivät uskoneet tilanteen vakavuutta ennen itsariyritystä.Minulla on meneillään vastaavanlainen tilanne. Avomieheni on kärsinyt ensin masennuksesta, sittemmin diagnosoitiin persoonallisuushäiriö. Seurustelimme ensin n 6 kk, jonka jälkeen hän hakeutui terapiaan. En jaksanut jatkuvia mielialan vaihteluja rankkoine syytöksineen, jotka kohdistuivat minuun. Kaikki syytökset olivat turhia, hänen mielikuvituksen tuotetta. Olimme erillään 3 kk ja palasimme yhteen, koska hän oli selvästikin "toipunut" ja lääkitys oli kohdallaan. Elin hyvässä uskossa, että masennus olisi ohi. Hän oli iloinen, seurallinen ja mielettömän huomaavainen. Tunteet lämpenivät ja muutimme yhteen asumaan. Ostimme kihlat ja ajattelin, että "wau, parantuminen oli siis sittenkin mahdollista"! Kunnes...
parin kuukauden jälkeen aloin huomata ensimmäisiä merkkejä masennuksesta. Hän ei enää "muistanut" käydä suihkussa, pestä hampaitaan, kulki likaisissa vaatteissa jne. Sitten alkoivat syyttelyt, epäilyt ja vaikea mustasukkaisuus. Jopa tv-leffan miespääosan esittäjä sai omat ryöpytyksensä, kun olin mukamas katsellut leffaa "sillä silmällä". Mielialat vaihtelivat päivittäin. Huomasin sen päiväisen mielialan jo heti aamusta hänen katseestaan, joka oli ikään kuin "valahtanut" silloin, kun oli huono vaihe. Rankkaa - todella rankkaa, etenkin silloin, kun pitää hoitaa omaa vaativaa työtä päivittäin matkusteluineen kaikkineen.
Aloin itse oireilla, en uskaltanut enää puhua juuri mistään aiheesta, etten vain ärsytä ja laukaise kohtausta. Vähensin omia työmatkojani, kun en halunnut kuulla epäilyjä siitä kenen kanssa olin milloinkin maannut matkoillani! Menin ikään kuin hänen mielialojensa muutosten mukaan. Sopeutin oman elämäni niin, että hänellä olisi ollut hyvä olla - sen myötä myös minulla. Sairasta. Kunnes tajusin viimeinkin, ettei tämä voi jatkua näin. Lähdin yön selkään omasta kodistani, kun en uskaltanut nukahtaa. Pelkäsin, että kun hänellä kuuluu naksaus päässä on kaikki mahdollista. Pelkäsin todella. Seuraavana päivänä tullessani kotiin oli puolisoni jättänyt avaimen pöydälle ja ottanut mukaansa tarvittavia vaatteita. Viesti oli, ettei hänen päänsä kestä asua kenenkään kanssa. Vika ei kuulema ollut minussa, vaan hän ei tiedä mitä elämältään haluaa.
Nyt vietettyäni kolme yksinäistä, mutta rauhallista yötä olen varma, ettemme enää palaa yhteen. Tämän storyn loppu on nyt nähty! Tämä varmistui tänään, kun sain illalla puhelun - puhelimesta kuului vain örinää. Mies oli juonut itsensä siihen kuntoon, ettei saanut sanaa suustaan. Pyysi hakemaan kotiin. Menin, koska halusin auttaa. Löysin hänet makaamasta kadulta, yltä päätä limassa ja kuolassa. Pää auki ja vaatteet märkinä. Kamala näky. Soitin hätäkeskukseen ja pyysin hakemaan pois. Ei haettu! Kuuluu kuulemma poliisille, vaikka oikea paikka olisi ollut Hesperia...
Miten kukaan voi vaatia ja odottaa, että rakkaus kestää kaiken ja antaa anteeksi kaiken??? Ei kukaan jaksa jatkuvaa helvettiä itse sairastumatta. En ainakaan minä - ja luulin olevani aika vahva ja ehjä ihminen.
- Likka24
Aika pahan heitit. En usko että voisin automaattisesti sanoa etten seurustele jonkun ihmisen kanssa sen takia, että hän on ollut osastohoidossa (psyk)tai jonkun sairauden takia.
Asiaa punnitsisin tosi tarkkaan, jos kyseessä olisi maanis-depressiivinen ihminen. Sen hetkinen tila, hänen tunteensa, omat tunteeni, kokonaisuus. Omat voimavarani. Kuinka paljon olisin valmis "uhrautumaan" suhteen eteen. Jos olisin kaiken punnitsemieni asioiden jälkeen sitä mieltä, että hän on ihminen kenen vuoksi haluan tehdä kaikkeni, uskoisin että olisin valmis suhteeseen.
En kuitenkaan kovin heppoisin perustein lähtisi suhteeseen. Ehkä itse pärjäisin, mutta ihminen kuka on sairastunut mielenterveys ongelmiin voisi kärsiä siitä. Mietin vaan, että jos mielenkiintoni ongelmia ja suhdetta kohtaan latistuisikin jostain syystä tai omat voimavarat ehtyisivät, voisi se kuormittaa mt ihmistä kohtuuttoman paljon.
Kuitenkin sydämen ääni menee mun elämässä yleensä järjen edellä. Se mikä tuntuu oikealle niin kannattaa tehdä. On normaalia pelätä elämässä ja puhua peloista, se auttaa ehkä molempia ymmärtämään tilannetta.
Jos päätät lähteä suhteeseen kyseisen ihmisen kanssa, toivon sulle voimia ja tsemppiä. Elämän tiellä oppii vain elämällä. Nämä ovat asioita jotka sinun pitää ratkaista itsesi kanssa, mitä haluat elämältä. Ehkä hän on juuri se ketä olet etsinyt...- Ippa
Mielenterveysongelmat ovat kinkkinen juttu.
Sivusta seuranneena voin vain todeta,että lähimmäisten jaksaminen on hyvin tärkeää.
Jos esim.naisystävä jättää oman uupumisensa takia
(mikä on ihan inhimillistä, kukaan ei jaksa loputtomiin!)
on se mielenterveysongelmaiselle tosi kova paikka,joka voi johtaa entistä pahempiin ongelmiin.
Kaikkissa ihmissuhteissa on muistettava vastuu toisesta, eikä mielenterveysongelmaiset ole poikkeus tästä säännöstä, päinvastoin!
- Zorrie
Vastaan sinulla näin mielenterveyshoitajan ja oman minäni näkökulmasta.( Jolla on kokemusta hoitosuhteesta maanisdepressiivikkoihin sekä muista mielenterveysongelmaisista). Ensimmäiseksi ehdottaisin, niin kuin joku tuolla ylhäälläkkin kirjoitti, ottamaan selvää sairaudesta. Onko hänellä se tätä nykyä kurissa? Uskon että hänen jouduttuaan sairaalaan, hän on saanut hänelle sopivan lääkityksen, jonka kautta hän voi paremmin. Oikean lääkityksen löydettyä maanisdepressikko tervehtyy. Mutta lääkkeitä joutuu sitten syömään. Toinen huomioitava asia on ITSE lääkitys. Psykiatrista häiriöitä kärsivät ihmiset syövät usein lääkkeitä joilla saattaa olla paljon sivuvaikutuksia. Maanisdepressio on yksi näistä , mihin aika usein käytetään lääkettä nimeltä lito. Vaikutus alkaa muutamassa päivässä ja paraneminen 2-3 viikossa. Tämä lääke on myrkkyä, alkaalimetallia. (jota on mm. autojen akuissa). Vaikka tätä lääkettä syödessä elimistössä on koko ajan pieni myrkytystila päällä, niin silti hyöty-haitta suhde on punnittu, ja lääkkeestä on suuri hyöty mielelle.
Itse en lynkkaisi seurusteluajatuksesta ihmistä sen vuoksi, että hänellä on mielenterveysongelma. Riippuu minkä tasoinen, miten hän sitä hoitaa, ja hänen omasta persoonasta.Yms. Mutta miksikään hoitajaksi en haluaisi enää vapaa-ajalla ruveta. Toki voi tulla tilanteita, että lääkemuutoksia tarvitaan, jos maanisdepressio/joku muu sairaus alkaa oireilemaan. Silloin hän luonnollisesti tarvitsee apua, ja lääkitys katsotaan uudelleen kohdalleen. Silloin tulee ohjata hänet hoidon pariin. Jos mielensairaus ei häiritse ystävyyttänne, uskaltaisin astua häntä lähemmäksikin. Eihän sitä heti suorilta käsin tarvitse seurustelemaan ruveta. Tunnustele pikkuhiljaa. Samoin kuin kenen muunkin ihmisen kanssa. Olkaa rehellisiä toisillenne. Se, että joku sanoi että sinun on sitouduttava tai ei, aika mustavalkoinen heitto. Ei sitä voi kenenkään kanssa mennä suin päin suhteeseen, vaan aina siihen kuuluu ne "alkurituaalit" tutustumisineen ja lähetymisineen.
Tulipa mieleen...Minulla on tuttava, jolla kuulin olevan maanisdepressio. En edes tiennyt kuin vasta vuosien jälkeen että hän on ollut aikoinaan sairaalassa puhjennen manian vuoksi. Opin tuntemaan hänet vasta kun hän on saanut hänelle sopivan lääkityksen ja on pysynyt pitkään terveenä. En siis huomannut mitään mielensairauteen viittaavaa. Nyt hänellä on lääkitys kurissa, enkä mistään huomaa että hän on sairas. Paitsi nyt kun hän tietää että minä tiedän, hän kertoo minulle kuinka vaikeaa aikaa kevät hänelle on. (Kevät on maanisdepressikoiden vaikeinta aikaa. Joillakin saattaa puhjeta mania-vaihe silloin). Tämä tuttavani sanoo usein keväisin että:"päätäni kivistelee" ja hän on kireä. Eräs toinen tätä sairastava kenet tunnen; hänestä taas huomaa lääkkeiden sivuvaikutukset. Tarkkaan en hänen lääkitystään tiedä. Ainakin lito ( jotakin muuta), niin hän on kovin hidasliikkeinen. Kävely on ihan vähän huteramaista. Sitten on tapaukset, joilla on puhjennut sairaus, joita olen tavannut osastoilla. Lisäksi on tapaukset jotka asuvat hoitokodeissa avohoidossa, jotka tarvitsevat pientä tukea arjessa. On vaikeaa sanoa ulkopuolelta ihmisestä ja tilanteesta mitään kun en tiedä kuin sen mitä kirjoitit.* Mielenterveys on niin häilyvä käsite, että koskaan emme voi tietää, jospa itse tarvitsemme joku päivä "akkujen lataamista".* Mielisairaaloissa on tänä päivänä niin laidasta laitaan potilaita. Suurin osa on tavallisia ihmisiä, joita on kohdannut kriisi tai sitten on puhjennut jokin psykiatrinen sairaus. Erikseen on kroonikko-osastot, mitkä vastaavat elokuvissa näytettäviä juttuja. Tänä päivänä kuitenkin pyritään käyttämään kuntouttavaa työotetta, ja sairaalasta saa sen tarvittavan akuutin avun, jonka jälkeen lähetetään avohoidon pariin potilas, josta tulee avohoidossa asiakas. Suljetut osastot ovat niitä varten, jotka ovat vaaraksi itselleen tai ympäristölleen. Eli esim. masentunut tai huumausaineissa oleva viiltelee itseään, tai ihminen on psykoosissa johtuen mielen sairauden pääsemisestä niin pahaan jamaan että puhkeaa psykoosi (=tiedoton tila)...jne.
Kroonikot ovat potilasryhmä, jotka eivät ole onnistuneet paranemaan siinä määrin hoidolla ja lääkityksellä että heitä voisi laskea itsenäisen elämän pariin...He tarvitsevat jatkuvaa psykiatrista hoitoa. Mutta kyllä sieltäkin on potilaita kotiutunut...Varsinkin uuden hyvän leponex-lääkityksen avulla...
Nyt innostuin lörpöttää liikaa! Ja ihan yli asian meni...Väsyneenä sekavia puhun itse varmaan! Sorry virheet. Nyt tuli kiire maate...kasiks töihin...- masis
.........!
- oireeton (jo pitkään)
Kiitos tästä asiallisesta viestistä.
Itse olen sairastanut maanis-depressiivistä sairautta jo vuosia. Aikoinaan ollut huonossakin kunnossa mutta nykyään jo vuosia oireeton, lääkkeillä. Olisi surullista ajatella että joku ei haluaisi minun kanssa seurustella sen takia että oireet voi joskun mahdollisesti palata. Voi nimittäin käydä niin että elän oireettomana loppu iän.
Älkää ottako ongelmia enne kuin ne on olemassa. Eläkää päivä kerrallaan. - =Entinen= maanis-depressiiv...
oireeton (jo pitkään) kirjoitti:
Kiitos tästä asiallisesta viestistä.
Itse olen sairastanut maanis-depressiivistä sairautta jo vuosia. Aikoinaan ollut huonossakin kunnossa mutta nykyään jo vuosia oireeton, lääkkeillä. Olisi surullista ajatella että joku ei haluaisi minun kanssa seurustella sen takia että oireet voi joskun mahdollisesti palata. Voi nimittäin käydä niin että elän oireettomana loppu iän.
Älkää ottako ongelmia enne kuin ne on olemassa. Eläkää päivä kerrallaan.Itse olen sairastunut maanisdepressioon teininä.Mielen sairauden laukeamiseen tarvittiin herkässä iässä sydänsurut ja sen johdosta masentuminen.Itse olen sairaalajaksoja kokenut ja nyt kuutisen vuotta täysin oireettomana,hyvän yksityisen hoidon ansiosta.Lääkitystä vähennetään ja mahdollista on,että joku päivä tässä ei tarvitakaan enää lääkitystä mahdollisen sairastumisen ehkäisyyn.
Itse en ole kokenut sairauttani mitenkään ihmeellisenä ja ihmettelen, että miksi monet vielä nykyään jäävät sitä kummastelemaan.Tietämättömyyttä sanoisin.
Minä ainakin olen viettänyt aivan normaalia nuoren naisen elämää,iloineen ja suruineen.(Joskus ne ilot olivat vähän vauhdikkaampia ja surut syvempiä...)
Aivan normaaleissa parisuhteissa elänyt ja edelleen,pienen lapsen äitinä.
Ei ne sairastumiset ihmisen luonnetta muuta.Kannattaa vaan ottaa ne pari tablettia,varmuudeksi ja pysyä terveenä.
Kuinka moni muu sairaus hoituu niin helposti?
Eikä kukaan minusta tietäisi että olen joskus sairastanut,enkä kyllä sitä häpeäisikään.
Olenhan kuitenkin tsempannut itseni kuntoon ja aika ylpeä siitä.
Ja maanis-depressiivinen,hyvät kesän jatkot sulle! - Tiina.............
oireeton (jo pitkään) kirjoitti:
Kiitos tästä asiallisesta viestistä.
Itse olen sairastanut maanis-depressiivistä sairautta jo vuosia. Aikoinaan ollut huonossakin kunnossa mutta nykyään jo vuosia oireeton, lääkkeillä. Olisi surullista ajatella että joku ei haluaisi minun kanssa seurustella sen takia että oireet voi joskun mahdollisesti palata. Voi nimittäin käydä niin että elän oireettomana loppu iän.
Älkää ottako ongelmia enne kuin ne on olemassa. Eläkää päivä kerrallaan.Viime sairastumisesta 7 vuotta.Litiumia syön,varmuudeksi.
Sairaus ollut siinä kuin jollain syöpä jne... jotkut ihmiset ovat outoja.
- tytteli
Mutta voi olla ettei seuraavassa käänteessä rakastakkaan. Kuulostaa aika pahalta. Ei välttämättä kannattais alkaa kenenkään terapeutiksi omalla vapaa-ajallaan.
- Inkeri
Voi jestas. Ei ole mitään syytä olettaa, että mielenterveysongelmainen hakisi terapeuttia seurustelukumppanistaan. Totta kai on mielisairaita, joiden maailma pyörii heidän itsensä ympärillä, mutta on myös mielisairaita, jotka ovat täysin kykeneviä vastavuoroiseen parisuhteeseen. Samoin on terveitä, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan toisia huomioon. Ei se ole mikään mielenterveysongelman ominaisuus.
voisin...
paljon on tullut suhteessa nähtyä ja koettua, mutta kun se rakkaus ei noita asioita paljoa katso. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.. :)
No, ei se ihan kaikkea kestänyt mun kohdallani, mutta jos et kokeile et voi tietää..
Joskus on vain uskallettava hypätä tunteiden vietäväksi ja katsoa mitä siitä seuraa.- Catsy_666
Lupasin etten rupea naisen terapeutiksi/lääkäriksi, mutta kuinkas kävikään...
Raskastahan se tietysti on.
Mutta myös itselläni on omat vammani. - Herkkä itsekin
.. älä pohdi niin paljoa. Jos sulla on tunne, että välität, kenties jopa rakastat, tästä tytöstä - niin anna mennä vaan.
Mutta sun vaan pitää muistaa, että hänen kanssansa ei varmasti tule olemaan yhtään samanlaista päivää peräkanaan. Jos olet siihen valmis, anna palaa. Jos et, peräänny ennen kuin annat hänelle vääriä signaaleja. Se kun saattaa aiheuttaa lisää ongelmia hänelle. Muista: hän on herkkä ihminen, kohtele häntä sen mukaisesti.
Voimaa teille. Rakkaus on ihmeellinen voima. Se voi väärin käytettynä saada aikaan haavoja joita on vaikea kursia kasaan. Joskus jopa mahdotonta. En sano, että olet voimakkaampana vastuussa molempien puolesta, sanon vain - mieti todella tarkkaan ennen kuin annat hänelle luuloja enemmästä. Jos et olekaan lupauksiasi valmis täyttämään voi se olla kohtalokasta hänelle.
Aurinkoista kevättä toivottaa yksi joka kursii itseään kasaan par`aikaa. Hitaasti, mutta kovin varmasti nousua kohden ;) - rva möykky
..riippuu ihan mitä itse haluut ja millaista elämää itse toivot..
jos haluutt tasaista ja tasapainoista elämää - ei ehkä kannata tarttua haasteeseen..
Jos halua vauhtia, vaihtelua ja haastetta elämään - suuntaa sinne minne sydän vie..
Onnea sulle elämääsi - -tiitu-
Toki minä voisin, ja olen seurustellutkin. Lähipiiristäni löytyy paljon ihmisiä, joilla on ollut jonkinlaisia mielenterveyden ongelmia. Tässä tulee kuitenkin huomata myös tilanteiden erot; toisilla kyse on ohimenevästä (esim. tavallaan nuoruuteen liittyvästä) vaiheesta, toisilla taas sairaus kestää läpi elämän. Tilanteissa on aika huomattava ero.
Mutta karkuun en siis suinkaan juokse, vaikka ihminen joskus olisi hoidossa ollutkin. Ei se vielä ihmisestä juuri mitään kerro.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi1373542Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen402785Nurmossa kuoli 2 Lasta..
Autokolarissa. Näin kertovat iltapäivälehdet juuri nyt. 22.11. Ja aina ennen Joulua näitä tulee. . .402679Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/15256631232548Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap302545- 1161895
Mikko Koivu yrittää pestä mustan valkoiseksi
Ilmeisesti huomannut, että Helenan tukijoukot kasvaa kasvamistaan. Riistakamera paljasti hiljattain kylmän totuuden Mi3231619Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1741508Aatteleppa ite!
Jos ei oltaisikaan nyt NATOssa, olisimme puolueettomana sivustakatsojia ja elelisimme tyytyväisenä rauhassa maassamme.3161414- 661268