Onko kellekkään käynyt niin, että on ollut vuosia jonkun kanssa yhdessä eikä ole menty kihloihin (toinen ei ole halunnut). Ja sitten erotaan ja tämä toinen tapaa uuden ja menee hänen kanssaan kihloihin alle vuoden seurustelun jälkeen. Kuulin juuri eräästä miehestä joko oli ex-avovaimonsa kanssa 15 vuotta menemättä kihloihin ja uuden kumppanin kanssa toimi hyvinkin nopeasti. Kyllä laittoi miettimään, että kannattaako odotella miehen kosintaa monta vuotta!
Vaikka onhan niitäkin joille on käynyt onnellisesti.
Vaikka onhan niitäkin joille on käynyt onnellisesti.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ollaan viisi vuotta oltu yhessä ja meikä on tässä monta vuotta odotellut, että puoliso päättäisi edes kihlata. Muistan, kun alussa toitotin, etten halua kihloihin jos naimisiinmenosta ei päätetä samalla. No avikseenkin olisin ollut valmis jo ison ajan, mutta ei. Naimisiinmenostakin on puhuttu, mutta sekin on viime aikoina muuttunut asiaksi tyyliin "jos me mentäisiin" (ei siis edes "jos me joskus mennään") eli ihan kuin näin olisi ihan hyvä ukon mielestä - vaikka kuinka pitkään. Eihän tässä mitään, kyllä mä tiiän että se rakastaa mua, mutta pari asiaa kaivelee erityisesti kun mä vertailen meitä muihin (näinhän ei pitäisi tehdä, mutta kuitenkin)... Ukko oli nimittäin kihloissa ex:änsä kanssa pari vuotta, kihlautuivat vuoden seukkaamisen jälkeen. Jos se nainen kelpasi silloin morsioksi vuoden jälkeen, niin mixen mä nyt? Toinen huonommuus koskee tuttavapariskuntaa, jotka on olleet yhessä saman ajan kuin me. Menivät kihloihin kolme vuotta sitten, naimisiin 1,5 ja nyt on eka lapsikin hankittu. Mulla on sellanen olo pelkästään tän perusteella, että tän pariskunnan mies kuitenkin rakastaa kumppaniaan enemmän kuin mun ukko mua? Mä en siis kelpaa?
Ehkä hän ei juuri sen takia halua mennä nyt kihloihin, kun on aiemman tyttöystävänsä kanssa ollut kihloissa. Useimmat eivät edes tiedä tuota, että kihlaus on avioliiton "ensi askel".. itse en ainakaan nuorempana tiennyt sitä. Ehkei nykyinen avokkisikaan tiennyt silloin ja ottanut asiaa riittävän vakavasti?
Nykyään kuulun itsekin siihen leiriin, että häiden mahdollinen ajankohta pyrittäisiin päättämään samalla, kun mennään kihloihin.. ja tiedän, että minun avokkia ainakin hirvittää tuossa tuo minun "päättäväisyys"...
Olemme puhuneet paljon siitä, että menemme joskus naimisiin, mutta kumpikaan ei koe sitä juuri nyt ajankohtaiseksi. Joten kihlauskin saa odottaa, vaikka naimisiinmeno onkin jo varmaa (mutta sen ajankohta ei).
Kannattaisi varmaan ottaa ihan reippaasti asia vakavasti puheeksi?
Kun ukkosi on ollut kihloissa jo kerran niin ehkä hänelle on jäänyt "traumoja"? Hän pettyi kun kihlaus purkautui ja on nyt varovaisempi? tai se kai riippuu syistä miksi se purkautui...
Vaikka kaikilla tuollainen ei vaikuta. Jotkut menevät avioeronkin jälkeen pian uusiin naimisiin. Mutta kai se riippuu ihmisestä, miten tuollaisen ottaa.
Ukkokultani kihlautui aikoinaan eksänsä kanssa 4 kk seurustelun jälkeen.
Me ollaan nyt tallattu samaa polkua viisi vuotta eikä kihlauksesta saa edes puhua vakavissaan. Kyllä me kuulemma "sitten joskus, aikanaan".
Olin 4 vuotta exäni kanssa, kun sitten sanoin, etten edes usko, että se mua rakastaa ja meillä oli kaikenlaisii ongelmia suhteessa. Mä sit sanoin, että jätän sen, ku ei me edes mennä kihloihin eikä se halunnu naimisiinkaa mennä. No sitte se ehotti, että mennään kihloihin. No joo se tarkoitti sille vaa sitä että ostaa sormukset eikä se ollu sille avioliittolupaus. Olin tosi pettyny. se sanoi, ettei aio naimisii mennä vaa että osti mulle sormuksen,, että oon hiljaa enkä enää puhu koko asiasta. nii ja sormuksen sain siks, etten jättäisi sitä miestä.
Olin nii pettyny ja loukattu tuosta ja meillä kun oli niitä muitakin ongelmia, joista mies ei suostunu phumaan, joten muutaman kuukauden päästä tuosta leikkikihlauksesta, jätin mieheni. Me sitä paitsi oltiin jo 27 ja hän 29 v. joten mistään teinijutusta ei ollut kysymys. Mua loukkasi tuo hänen motiivi mua kohtaan.
Tuosta on nyt kulunut toista vuotta. Olen seurustellut 5 kk ihanan miehen kans ja hän haluaisi kihlata minut jo nyt ja kesällä naimisiin. Hän sanoi, että silloin kun hän tietää, mitä haluaa, se ei katso aikaa eikä paikka... Ikävien kokemusten jälkeen taidan nyt olla onnen tyttö.
Toivotan kaikille voimia ja jaksamista, älkää turhaa odotelko vuosikausia. Jos mies ei ymmärrä hyvän päälle, laittakaa vaihtoon. Minulla se ainakin kannatti.
Itse ainakin olen suhteessa tosissani ja sitoudun siihen alusta asti. En seurustele pelleilymielessä, jos ja jos ja jos tästä tulis jotain joskus 10 vuoden päästä... ei ei ei ei ikinä sellaista elämää minun moraalilla ja sitoutumismentaliteetilla.
Jos kihloihin meno tai menemättömyys olisi jättämisen syy, niin kyllä se aikamoiselta teinimenolta kuulostaisi. Teilläkin taisi suhde päättyä lopulta niihin muihin ongelmiin, vai mitä? Eikai kukaan lopeta suhdetta vain siksi, että toinen ei halua juuri sillä hetkellä naimisiin - vai lopettaako?
Hei,
minun mielestäni ei todellakaan ole "teinimeininkiä" jos jättää kumppanin siksi, että tämä ei suostu etenemään suhteessa. Edellinen kirjoittajakin oli suhteessa, jossa toinen oli 27 ja toinen 29, eikä silloin ole yleensä kyse mistään "huvin vuoksi yhdessä hengailusta". Jos syy eroon on se, että toinen ei vielä tuossa iässä ole valmis sitoutumaan ja toinen on, kyse ei ole mistään pikkujutusta. Pariskunnalla on silloin kokonaan erilaiset suunnitelmat elämää varten, he haluavat elää eri tavalla.
Kirjoitan tätä omasta kokemuksesta. Seurustelin monta vuotta nyt 31-vuotiaan miehen kanssa (minä 29), joka kyllä halusi kihloihin, naimisiin ja lapsia, "sitten joskus".
Minä sen sijaan halusin naimisiin pian ja lapsia pian ja niinpä lähdin omille teilleni, vaikka se kipeää tekikin, koska rakastin tätä miestä koko sydämestäni.
Niin laskelmoidulta kuin se kuulostaakin, jos haluaa saada lapsia (ja minä haluan!) ei tässä iässä ole aikaa hengailla suhteessa, jonka tulevaisuus on noin hatara.
Ja nyt: nyt olen menossa naimisiin ja yritämme lasta aivan mielettömän ihanan miehen kanssa. Exäni kanssa ollessa luulin, etten voisi rakastaa ketään enempää, mutta VOI, miten ihana on olla suhteessa, jossa molemmat haluavat samoja asioita!
Exäni on myös uudessa suhteessa - tai oli. Nainen jätti hänet huomatessaan, että miehellä ei ole perheytymissuunnitelmia vielä vuosiin. Nyt ex sanoo, että tämän uuden naisen kanssa ei suhde onnistunut, koska hän ei osaa kuvitella menevänsä jonkun muun kanssa naimisiin kuin minun... Niin varmaan. :) Mies sai vain uuden tekosyyn olla sitoutumatta.
Vai on "teinimeininkiä" jättää, jos molemmat haluavat elämässä eri asioita... Huh huh.
Sitoutua voi muutenkin kuin menemällä naimisiin. Edellisestä kirjoittajasta sai kuvan, että "koska et halua kihloihin kanssani, et rakasta minua" ja "koska emme mene kihloihin, lopetan suhteen". Se, että ihminen ei halua naimisiin, voi johtua monesta syystä. Sitoutumisen pelko tai haluttomuus on vain yksi syy. Muitakin on.
Olen samaa mieltä siitä, ettei kannata hengailla suhteessa, jossa ei ole tulevaisuutta. Onko tosiaan niin, että se tulevaisuus on mahdollista vain naimisiin menemällä?
Minä en ainakaan halua aviottomia lapsia. Avoliitossa syntyneet lapset pitää käydä tunnustamassa... jne... kaikkee muutakin susiparipaskaa. Minä en sellaiseen ala. Joka oikeasti rakastaa, on myös valmis laillisesti suhteeseen sitoutumaan. Kunnon ihmiset tekevät niin. Feikit jatkavat ihmisten huijaamista ja vuosia odottamisen piinalla kiusaamista.
Kyllä se juttu menee niin, että kun ei mies suostunut naimisiin menemään eikä koskaan varmaan aikonutkaan mennä, niin ei niitä lapsiakaan tule, jos sovitaan että niitä sit saadaan avioliitossa. Eikös se ollut mieheltä ihan törkeää huijaamista naista kohtaan ja pakotti odottamaan pelkkää tyhjää vuosi kausia!
No kyl varmaan jotkut lopettaa. Jos yhdessä on oltu jo vuosia. Ei kaikki halua odottaa vaikka 10 vuotta! Sitä tulee tunne, että ehkä en ole se oikea toiselle, jos ei hän näinkään pitkän ajan jälkeen ole varma. Jollekkin naimisiinmeno on tärkeätä, eivätkä halua elää avoliitossa vuosia. Tai lopun elämäänsä.
Niin onhan niitä syitä. Mutta jos toinen sanoo, että haluaa mennä JOSKUS naimisiin. Mutta ei osaa esim. 6 vuoden yhdessäolon jälkeen sanoa, että haluaako juuri tämän ihmisen kanssa niin ymmärrän, jos joku ei jaksa odottaa. Jos ihminen sanoo, että ei halua koskaan naimisiin kenenkään kanssa voi ajatella jotenkin eri tavalla.
Jos molemmille on ok, ettei mennä naimisiin niin voi mielestäni hyvin olla avoliitossa vaikka lopun elämäänsä.
Tane k, kirjoitit, että on muitakin tapoja sitoutua kuin mennä kihloihin. Voisitko antaa esimerkin?
Jos toinen osapuoli ei halua muuttaa yhteen tai hankkia yhteistä asuntoa, niin mitä muita sitoutumisen osoituksia voisi olla? Lapsi ei riitä syyksi, sillä miten ihmeessä ihminen voi olla valmis tekemään lapsen ja kantamaan tästä vastuun koko loppuelämän, mutta ei ole vielä tarpeeksi "kypsä" menemään naimisiin?
Ensiksi kypsytään yhteiseen elämään (avo-tai avio) ja sen jälkeen vasta vanhemmuuteen.
Minä kirjoitin, että sitoutua voi muutenkin kuin menemällä naimisiin. Nyt sinä kysyt minulta: "Jos toinen osapuoli ei halua muuttaa yhteen tai hankkia yhteistä asuntoa, niin mitä muita sitoutumisen osoituksia voisi olla?" Missä minä kirjoitin, että nuo eivät olisi sitoutumisen osoituksia? Lähinnä ajattelen, että yhteisen asunnon hankkiminen, yhteen muuttaminen tai lapsen hankkiminen ovat niitä sitoutumisen osoituksia, jotka ovat jotain muuta kuin avioliitto.
Avioliitto on vain yhteiskuntamme ja yhteisömme määrittelemä liitto. Joku muu voi määritellä oman liittonsa, joka merkitsee hänelle enemmän kuin avioliitto. Esimerkiksi minulle lapsen hankinta merkitsee enemmän kuin avioliitto.
Avioliitto on sinetti sitoutumiselle,kristillisesti sillä on suurimmat merkitykset,mutta myös hyvin maallisesti ajateltuna,avioliitto on merkki myös ympäristölle,"hän on minun,minä olen hänen" .Tähän aikaan mitä elämme kuuluu vanhojen hyvien arvojen romuttaminen,sitä kuvaa hyvin ,kuinka avoliitto on tullut avioliiton rinnalle.Monet avoparit perustelee ,että heille avioliitto ei merkitse yhtään sen enempää,kuin avoliitto.Mutta jos asiaa syvemmin miettii,huomaa suuren eron.
Jos ei halua mennä naimisiin niin voisi olla rehellinen. Moni ei voi kertoa rehellisesti syytä miksi ei halua mennä naimisiin. Jos kertoisi niin ehkä se olisi helpompi molempien kannalta. Ja se ettei anna turhia toiveita. Ja miksi pitäisi kunnioittaa vaan toisen toivetta ja ottaa hänen halunsa huomioon? Toiselle voi olla yhtä tärkeää tai tärkeämpää mennä naimisiin, kun toiselle olla menemättä. Esim. haluaa lapsia vain avioliitossa.
Hyvää kannattaa odottaa... Me seurustelimme 8 vuotta josta asuimme yhdessä 4 vuotta. Olin seurustelun alkaessa 17 ja noin vuoden jälkeen aloin minäkin miettiä miksei mennä kihloihin. No mieheni ei ollut siihen valmis ja näin jälkeenpäin ajatellen en minäkään vaikka silloin niin kuvittelinkin. Avioliitto on suuri asia ainakin meille ja tarkoittaa loppuelämän sitoutumista toiseen. Oikeastihan se hyvä asia jos toinen harkitsee pitkään eikä ryntää hetken mielijohteesta jos kerran siltä ei tunnu. No joka tapauksessa viime syksynä mieheni sitten kosi ja kesällä juhlimme häitämme:) Naimisiinkin haluamme lähinnä tulevien lasten takia, rakkautemme ei siitä muutu. Jos muuten olet tyytyväinen suhteeseenne niin älä luovuta. Kyse on kuitenkin vain vihkitodistuksesta ja sormuksesta, rakkaus on tärkeintä...
...vaan paljon enemmästä!
Monille avioliitto on pyhä asia. Vaikka nyky-yheiskunta on maallistunut ja kaikki eivät enää pidäkään avioliittoa pyhänä instituutiona, on myös niitä ihmisiä, jotka pitävät avioliittoa pyhänä miehen ja naisen välisenä asiana. Itse en voisi kuvitellakaan asuvani susiparina vuosikausia menemättä naimisiin. Se olisi vain itsepetosta.
Miehellä ei ole oikeutta pitää naista avoliitossa ja pakottaa elämään susiparina. Jos ei halua naimisiin, niin voi sitä asua sitten erilläänkin, jos vuosikausien seurustelun jälkeen ei uskalla avioitua. Mieheni pitää minua kunniallisena naisena ja kyllä hän vei minut vihille turhia viivyttelemättä eikä olla päätöstä kaduttu ikinä.
Koko susipari termi joutaa minun mielestä jonnekin hevon kukkuun tai paikkaan missä aurinko ei paista. Avopari ja sillä selvä.
En nyt ihan ymmärtänyt mikä suhteessa muuttuu, kun mennään naimisiin, kerro toki kokeneempana, että mikä teillä muuttui? Kyllä me ainakin tosissamme olemme olleet alusta asti ja uskollisia toisillemme.Ja tämä avioliiton pyhyys taitaa olla jo ihan kulunut käsitys ainakin mitä katselee esim. chattien ja ravintoloiden seuranhakua suuri osa jo taitaa olla naimisissa olevia, ainakin miehistä. Itse en tarvitse sitä vihkitodistusta muuhun kuin siihen, että voimme turvata toistemme ja mahd. lastemme tulevaisuuden jos esim.toinen kuolee tms. Avioerokin on nykyään jo niin helppo juttu ettei se naimisiin meno kyllä takaa nykyään mitään loppuelämän onnea. Arkielämämme ei toivottavasti tule muuttumaan mitenkään häidemme jälkeen; minä en usko paperin vaan rakkauden voimaan.
Uskoakseni toi naimisiin meno on enemmän sellanen alitajuinen naisten haave, joka ollut jo lapsesta saakka. Miehet ei tätä haavetta välttämättä ymmärrä, jonka vuoksi emme näe asiaa niin tärkeänä, kuin se voi naiselle olla. Ja mielestäni voi elää ja tehdä lapsia ilman avioliittoakin. Jos olen kumppanini kanssa tehnyt lapsen, eikö se merkitse enemmän sitoutumista, kuin avioliitto??
Noh, jokainen tamplaa tyylillään, mutta ei se avioliiton vastustaminen aina sitoutumiskammoa ole.
niin miksi sitten kammoat avioliittoa jos et pelkää sitoutua? miksi et toteuttaisi rakkaan puolisosi suurinta haavetta jos siitä ei sinulle ole mitään haittaa etkä kammoksu sitoutumista? kyllä itse ainakin toteutan rakkaani haaveita kaikkia mahdollisia mitä vaan pystyn. jos hän haluaa naimisiin niin suostun siihenkin. minä haluan hänet ja rakastan häntä enkä voisi elää ilman häntä. olen valmis ihan kaikkeen mitä hän pyytää. jos hän haluaisi lapsen olisin valmis siihenkin.
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos kumpikin osapuoli on ehdottomasti avioliittoa vastaan. Silloin ei loukata toisen haaveita, unelmia ja tunteita. Ikävä kyllä harvoin näin on.
Jos ei ole todella hyviä perusteluja avioliittoa vastaan, niin miksi ei voi tyydyttää toisen toivomusta? Joskus tulee sellainen tunne (tästä on aiemminkin täällä kirjoitettu), että miehet ovat Suomessa menettäneet itsenäisyytensä ja tämä on ainut asia, jossa he pystyvät vielä olemaan kukkoina tunkiolla.
Järkevä perustelu voi olla esim.taloudelliset syyt: On leski, eikä halua menettää leskeneläkettä, tälloin on ihan ymmärrettävää, ettei haluta naimisiin.
Muussa tapauksessa: Tosiasiahan on, ettei kukaan ihminen ole kuolematon. Siinä vaiheessa kun toinen osapuoli kuolee,ja jos ei ole tehty yhteistä testamenettia, niin avopuolison lähisukulaiset kyllä vievät kaiken omaisuuden, mikäli ei ole yhteisiä lapsia. Ja vaikka testamentti olisikin, niin miksi rikastuttaa valtiota korkeamman perintöveron muodossa?
”Vastustaa” on mun mielestä voimakas sana. Jos on sitä mieltä, että voi elää, tehdä lapsia ja sitoutua ilman lapsia niin sehän on lähinnä sitä, että avioliitto on jollekin yhden tekevä? Tai ihan sama ollaanko naimisissa vai ei. Eikä asia ole tärkeä. Mutta että oikein siksi vastustaisi asiaa? Silloinhan sillä ihmiselle on tärkeää, että EI mennä naimisiin? Ihmettelen miksi se on niin tärkeää, jos kerta toisaalta se on aivan sama… musta se tuntuu tekosyyltä ja syy on jossain muualla. Varsinkin, jos toinen haluaa naimisiin? Onko ihmiset varmasti aivan rehellisiä tässä asiassa itselleen ja toisilleen? Että se ei sittenkin vaan olisi sitoutumiskammoa?
Ei "ilman lapsia" vaan "ilman avioliittoa..."