Tunteiden ilmaisu on kiellettyä

Olen varsin itsetietoinen, arvostan rentoa ilmapiiriä, maalaisjärkeä ja rehellisyyttä. En kuitenkaan kohta uskalla enää olla omaitseni kun se ei ilmeisestikään kelpaa kenellekään läheiselleni. Eksäni sai aivan käsittämättömiä lamaantumisia jos sanoin esim, että tuntuu pahalta että joudun sanomaan moneen kertaan ettei ole kiva kompastua eteisessä lojuviin kenkiin. Pelkästään niihin kompurointi on ikävää, mutta se että olen sanonut asiasta jo parikymmentä kertaa eikä asia muutu, saa olon tuntumaan vähän merkityksettömältä. Ja aina kun sanon asioista, niin teen sen hyvin hissukseen rauhallisesti, juuri siksi, ettei kukaan vaan ajattele että olen jotenkin loputtoman loukkaantunut ja vihastunut. Koitan miettiä miten toivoisin minulle asioista sanottavan, ennen kuin avaan suuni. Mutta ilmeisesti sillä ei ole mitään väliä.

Eksä siis saattoi tuijottaa vain tyhjää pitkään tuommoisen sanomisen jälkeen, ja sitten jonkin hiljaisuuden kuluttua alkoi hänen tiuskimisensa minulle joka asiasta. "Hei muuten, mikset vienyt roskia aamulla!?" "Hei miksi hait taas kaupasta maidon vaikka kaapissa on jo täysi maito?!" jne. Ihan tyhjästä todella aggressiivinen puheensävy, sen jälkeen kun olen maininnut jostain häiritsevästä, ikään kuin tilanne täytyisi tasoittaa nopeasti osoittamalla mahdollisia minun tekemiäni virheitä. Osaan ottaa kritiikkiä luullakseni ihan hyvin ja mainitsen usein oma-alotteisesti jos olisin voinut tehdä jonkin asian paremmin, joten tuntuu todella turhauttavalta ettei toinen anna yhtään armoa heti jos minä olen sattunut mainitsemaan jostain. Noh, siksipä henkilö onkin nykyään eksä, tai ainakin osittain tästä syystä.

Mutta kun tämä kuvio on elämässäni kaikissa ihmissuhteissa. Jos viestittelen äitini kanssa, ja mainitsen vaikkapa että on ollut surkea aamu ja etten varmaan pärjää tyngäksi jääneillä yöunilla iltaan saakka ilman päikkäreitä, niin hänen on ensimmäisenä kerrottava kuinka hän kyllä pärjäisi vaikka ei olisi nukkunut ollenkaan. Sitten jos mainitsen että ei ollut mitenkään kovin tsemppaava kommentti niin yllätys yllätys... suututaan. Hän alkaa avautua kuinka hänenkin aamunsa on ollut huono ja varmasti koko päivä on huonompi kuin minulla, joten mitä ihmettä minä valitan. Ja todellakin, sanon hyvin harvoin vanhemmilleni jos jokin mättää, juurikin tästä syystä (molemmilla tämä sama tapa) kun en voi kertoa jos menee huonosti. Samalla ihmetellään kun yleensä vastaan kuulumisten kyselyyn että "mitäs tässä, ei tässä ihmeempiä". Minulla pitäisi olla kaikki aina hyvin ja minun yksin kuunnella ja olla olkapäänä jos heille tulee jotain vastoinkäymisiä.

Eikä tästä kuviosta ole ystävät ulkopuolella, ikävä kyllä. Vähän aikaa sitten kyllästyin kun ystäväni survoi minulle yhtä jos toista linkkiä eri nettikauppoihin, kun minun olisi pitänyt ostaa asuntooni mm. vesifiltteriä (asun uudessa kerrostalossa kaupungissa ja vesi on ihan normaalia) ja ties mitä ennen kuin hän tulee vierailulle. Lisäksi hän jäi kiinni liioittelusta (väitti olevansa täysin PA, ettei tilillä ole euron latia, mutta samalla osteli itselleen nettikirpoilla yhtä sun toista) samaan syssyyn kun oli jo muutenkin paha mieli ettei asuntoni kelpaa oleskeluun sellaisenaan, niin tokaisinpa sitten suorasti ettei tänne tarvitse tulla ollenkaan, kun asiat menevät niin vaikeaksi. Yhtäkkiä hän olikin ostanut jo junaliput (aiemmin mietiskeli kovaan ääneen mistä saisi niihin rahaa) ja kaikenmaailman asiat järjestellyt viikkojen päästä tapahtuvalle reissulleen 100% valmiiksi, ja väitti yhtä sun toista kuinka kaikki menee nyt pieleen samalla haukkuen minut pystyyn kun olen niin paska kaveri. Vaikken suoraan kieltänyt tänne tuloa, vaan ennemminkin ilmaisin, että olo on hieman "kynnysmatto" tms. No hänhän perui sitten tulonsa kokonaan tästä hyvästä ja esti numeroni etten pysty edes soittamaan ja selvittämään tilannetta.

Tämä on väsyttävää. Enkä tiedä, mitä tehdä. Tuntuu että olen mahdollisesti koko elämäni ottanut ylikiltin ihmisen roolia, niin sitten kun näin aikuisiällä onkin tajunnut rehellisyyden tärkeyden ja alkanut sanomaan miltä mikin tuntuu (vaikka paljon pidän myös omana tietonani toki ja pyrin sanomaan vain asioista silloin kun on ihan pakko), niin se tulee ihmisille jotenkin järkytyksenä. Vaikka olen kyllä tietääkseni ilmaissut tunteitani ja tuntemuksiani aina, enkä ihan yhtäkkiä ole muuttunut jostain täysin sinisilmäisestä tyypistä semmoiseksi joka avaa suunsa kun toisen käytös tuntuu pahalta.

Onko muilla samoja kokemuksia? Ettei voi kertoa koskaan kellekään, miltä oikeasti asiat tuntuvat, jos kaikki ei ole aina hyvin ja täydellistä?