sijaisperheet ottamaan enemmän kuin yhden sijaislapsen?
Varsinkin silloin jos ensimmäisen sijaislapsen kohdalla on ollut "ylimääräisiä" ongelmia sossujen,biovanhempien kanssa, jatkuvia terapiakäyntejä monta kertaa viikossa ja lapsi on vaikeahoitoinen esim.faslapsi?
Ettekö pelkää miten selviätte kaikesta loanheitosta jatkossa jos lapsen otatte ja sattuu yhtä huono tuuri sossujen ja biojen kanssa?
Miten saatte allakkaan mahdutettua vielä yhdet terapiat ja hoidettua kunnialla vielä tämän lapsen raivokohtaukset ja kaiken pahanolon mitä hän mukanaan sijaiskotiin tuo?
Ja jos on biolapsia,mietittekö kuinka he selviävät uuden lapsen tulosta ja paljonko he loppupeleissä joutuvat tahtomattaan antamaan vanhemmistaan tälle lapselle,joka oireilee niin paljon ja jonka raivareita ym myös he joutuvat sivusta seuraamaan,joutuvat aika-ajoin jopa hepuleiden kohteeksi?
Tiedän että sijaisvanhemmuus antaa paljon mutta ei siltä voi silmiään ummistaa että se vie myös paljon voimavaroja,ei pelkästään sijaisvanhemmilta vaan koko perheeltä.
Varsinkin silloin jos ensimmäisen sijaislapsen kohdalla on ollut "ylimääräisiä" ongelmia sossujen,biovanhempien kanssa, jatkuvia terapiakäyntejä monta kertaa viikossa ja lapsi on vaikeahoitoinen esim.faslapsi?
Ettekö pelkää miten selviätte kaikesta loanheitosta jatkossa jos lapsen otatte ja sattuu yhtä huono tuuri sossujen ja biojen kanssa?
Miten saatte allakkaan mahdutettua vielä yhdet terapiat ja hoidettua kunnialla vielä tämän lapsen raivokohtaukset ja kaiken pahanolon mitä hän mukanaan sijaiskotiin tuo?
Ja jos on biolapsia,mietittekö kuinka he selviävät uuden lapsen tulosta ja paljonko he loppupeleissä joutuvat tahtomattaan antamaan vanhemmistaan tälle lapselle,joka oireilee niin paljon ja jonka raivareita ym myös he joutuvat sivusta seuraamaan,joutuvat aika-ajoin jopa hepuleiden kohteeksi?
Tiedän että sijaisvanhemmuus antaa paljon mutta ei siltä voi silmiään ummistaa että se vie myös paljon voimavaroja,ei pelkästään sijaisvanhemmilta vaan koko perheeltä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
sitä mukaa kun voimavarat riittävät. Kun edelliseen elämäntilanteeseen on sopeuduttu, kun lapsi ja perhe ei tunnu enää vaativan kohtuuttomia edellisen muutoksen jäljiltä ja muutenkaan oireineen ja kuljettamisineen tai muutenkaan vaadi liikaa. Kun on kaikkien perheenjäsenten kanssa keskusteltu ja uuteen valmiita koko perheellä riskeineen päivineen. Ja varmaan mahdollisista vahingoista (taustojen ja terveyden selvittämättömyys) viisastuneena. Ja elämäntilanteesta riippuen.
Joku voi pitää tätä ajoittaisesta tuskasta ja vaatimuksista huolimatta mielenkiintoisena haasteena ja tärkeänä työnä jota juuri oma itse ja perhe on valmis tekemään. Jatkossakin.
Minäkin ajattelin pienenä etten IKINÄ halua kerrostaloon asumaan. Niin vain sitäkin on tullut kokeiltua, ka pojan mieli muuttuu.
EI MIKÄÄN, enää ikinä - kokemus yhdestäkin lapsesta oli järkyttävä kaikkine lieveilmiöineen.
enkä haluaisi sitä muuksi muuttaa ja olen todella ylpeä sijaistytöstämme.Mutta nyt kun meillä alkaa olla sijaislapsen kanssa vaikeimmat ajat jo takana(toivottavasti) ja terapiatkin voitonpuolella niin olen näin jälkiviisaana miettinyt juuri noita asioita joita tuolla ylhäällä kirjoitin.
En ainakaan itse tiennyt vuosia sitten millaiseen pyöritykseen itseni ja koko perheeni joutuisi sijaislapsen myötä,tämä ei tarkoita sitä että en rakastaisi lasta vaan sitä,että minkälainen rumba tässä sijaisvanhemmuudessa pyörii koko ajan(biot,sossut,lääkärit,terapeutit ym)aina istut jossain palaverissä,tutkimuksissa tai terapeutin odotushuoneessa.
Toki tämän tein koska se on lapsen etu että saa tarvitsemansa tuen ja avun mutta jos sitten vielä saa palkaksi sossujen tai biojen haukut niin ei se varmaan paljon mieltä ylennä.
Päätöstäni ottaa sijaislapsi,en ole katunut mutta jos tällä kokemuksella mikä meillä nyt on pitäisi miettiä niin en ole todellakaan varma uskaltaisinko pistää enää kaikkea likoon ja ottaa toista lasta.Siksi kyselin noita asioita,miettiikö kukaan muu noin "päättömiä?"
sitä olen joskus itsekin miettinyt. Kai se on joku " haluan-olla-tarpeellinen-ja-hyödyksi" oireyhtymä (HOTH). Yhtä lasta vain alkuun ajateltiin, mutta homma on kuin huomaamatta vähän levinnyt. Kun on soitettu, että täällä olisi kotia vailla oleva lapsi, niin mikä ettei, kun mökkiin vielä mahtuu. Eli ovat tulleet ilman ennakko suunnittelua. Terapiat ja muu kuntoutus ovat järjestely kysymyksiä, pistetään tärkeysjärjestykseen ja hoidetaan sen mukaan. Ei tämä aina järki-ihmisen hommalta tunnu, mutta kun jokainen lapsi on arvokas ja tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, niin miksi ei meidän perhe sitä antaisi tarvitsevalle. Kyllä aikuinen yleensä lasten kanssa pärjää (en väitä että se aina olisi helppoa) mutta ne hankalat biovanhemmat ja onnettomat sosiaalityöntekijät, niiden kanssa on meinannut hihat palaa monta kertaa.
...kuten olen jonkun kuullut sanovan, meille tuli noin. vuonna -79 ensilapsi ja sen jälkeen ollaan aina oltu toivossa saada uusi tulokas ja kyllähän niitä on siunaantunutkin.
Aina uusi viikko on aloitettu, mitään ei tiedä, mitä tuleman pitää, kai tää on "hullun" hommaa, niin me välistä sanomme toisistamme, ehkä jonkinlainen "lapsenmieli" on säilynyt vuosienkin saatossa ja ei sitten osata lopettaa ja vielä meille on tullut ihan pikkuväkeä, joten emme itseämme "aikuisen" tasolle ehdi saamaankaan, toivottavasti nämä lapset meillä kasvaisivat "aikuisiksi"...vaikka olen heillekin tätä työtä suositellut, ainakin johonkin perhekotiin työntekijäksi (apulaiseksi)...
meille tuli sisarukset, tottakai otimme molemmat.Julmuutta olisi ollut heidät erottaa eri perheisiin.
ettei lapsen ole hyvä kasvaa yksin. Ensin tuli yksi sijaislapsi ja heti aloimme "odottaa" toista. Tosin meille sanottiin, ettei saada toista ennenkuin esikoinen on 3 vuotias. Ja niinhän siinä kävikin, ikäeroa lapsilla 3v2kk. Nyt on kaksi lasta ja haluamme kolmannen. Eli tämä on varmaan hyvin samanlaista kuin bioperheiden halu lisätä lapsilukua. Kun lapset alkavat olla "helppoja ja isoja", niin rupeaa haluamaan uutta lasta. Näillä näkymin meille tulee tukilapsi, joka on 3v2kk nuorempi kuin nuorimmaisemme.
Meillä on yksi lapsi sijoitettuna. Hänen kanssan on mennyt kaikki todella hyvin. Bion kanssa ollaan hyvissä väleissä, lapsi on kasvanut ja kehittynyt normaalisti. Koulussa menee kivasti, kavereiden kanssa hommat luistaa jne. Elikkä elämme "normaalia" lapsiperheen arkea. Ulkopuoliset eivät koskaan uskoisi, että olemme sijaisperhe, elleivät sitten meiltä sitä kuule. Lapsi on ainokainen, mikä sinänsä ei mielestäni ole hyvä. Haluaisimme hänelle "sisaruksen", mutta totuus on, että ei jaksa alkaa siihen rumbaan mitä monet täälläkin kirjoittavista käy läpi. Biojen kanssa hirveetä sotaa, sossujen kanssa ainaista käden vääntöä jne. Tällä hetkellä asiat ovat niin hyvin, että ei uskalla lakaa sorkkia enempää. Sikäli kuitenkin huono, koska ainokaisesta tulee se ainokainen niine ongelmineen mitä yksilapsisessa perheessä tulee. Kaiken huomion saaneena ja mitään koskaan tarvitsematta jakaa ym. Se on vaikeeta.
Mutta, nautimme perhe-elämästä näin kun se nyt on. Ehkä joskus, ken tietää vaikka perheemme saisikin lisäystä!
Elämäntapa tämä meille ainakin on. Olen aina halunnut olla ison perheen äiti ja olen sellainen luonne, et mitä enemmän käsityötä sitä tehokkaampi olen.
Olen halunnut sitoutua kotiin ja tarjota myös biolapsille mahdollisuuden siihen, että äiti on kotona vastassa koulun jälkeen eikä koskaan tarvitse tulla tyhjään kotiin.
Olen halunnut myös tarjota läsnä olevan vanhemman myös lainalapsille, koska he ovat usein jääneet sitä paitsi.
Kuitenkin tämä homma käy työstä kun tällaista katrasta pyörittää joten täytyy kai tässä hieman hullu olla, et vielä lisää meinataan ottaa.
Biolapset ovat itse ilmaisseet kaikista lasten mukana tuomistaan ongelmista huolimatta, et heistä on mukava kun äiti on kotona ja sillä on aikaa kuljettaa harrastuksissa ja kavereiden luonakin (asumme maalla). Osa biolapsistamme on saanut myös lainalapsista ikäisensä "kaverin" joten ei heillä tunnu olevan mitään sitä vastaan, et lapsia on näin paljon. Isommat lapset taas ymmärtävät senkin, et tämä on tavallaan myös minun työni ja he ymmärtävät myös haluni auttaa. Vanhin lapsi tuossa totesi yksi päivä, et hänkin ehkä joskus ottaa sijoitettuja lapsia joten ei se hirveän kauheaa voi aina olla, vaikka välillä räiskyykin.
No sosiaalityöntekijät ja biot ovat oma sarkansa. Niistä olen saanut usein tarpeeksi, mutta kyllä sitä on oppinut tässä itsekin suunsa aukaisemaan ja pitämään järkeviltä tuntuvista ajatuksistaan kiinni.
Pääasiallisesti jaksan kuitenkin muistaa sen, että tämä on meille kaikille osapuolille rankkaa, kyllä jos minulta lapsi vietäisiin niin en kyllä olisi mikään helppo tapaus olen sen verran emo.
Huudan, nauran ja itken -ennenkaikkea elän ja nautin tästä elämästä. Vaikka tulevaisuutta on pakko suunnitella ja itsellekin välillä tulee pelkoja siitä, kuinka sitten kun lapset ovat isompia ja tarvitsevat vielä aikuisenakin tukea, entäs jos sairastun jne. On turha maalata piruja seinille, sillä jos tätä liikaa miettisi niin ei kai meitä sijaisvanhempia olisikaan.
Tämän litanian lopuksi haluan muistuttaa, että minulla on se harvinainen mahdollisuus, et voin olla kotona. Mikäli sellaiseen ei ole mahdollisuutta voin kuvitella, et esim. terapioissa kuljettaminen voi olla vaikeasti järjestättävissä. Kuinka moni työnantaja katsoo hyvällä sitä, et pari kertaakin viikossa joudut lähtemään töistä kesken päivän.
Et tällainen tapaus on meidän perhe, sanotaanko liian suuri sydän ja liian vähän järkeä... hih!
että teidän kaltaisia perheitä on olemassa.
Meilläkin on mennyt ihan hyvin vaikka ongelmiakin on ollut,niinkuin varmaan joka perheessä.
Biolapset on suhtautuneet hyvin sijoitettun lapseen ja pitävät sisarenaan,niinkuin pitääkin.
Olen kai vaan näin vanhemmiten tullut jahkailijaksi ja mietin asioita liikaa etukäteen.Entä jos sitä tai tätä,vaikka se on kyllä täysin turhaa tosiaan maalata etukäteen piruja seinälle;)
No,aika näyttäköön,voihan se olla että meidänkin perheeseen joskus vielä toinen lainalapsi tulee.