Näin mielenkiinnosta haluaisin kysyä nimenomaan niiltä, jotka ovat lapsia tehneet, vaikka alunperin eivät ole ikinä halunneet lapsia ja kokeneet omaksi lapsiperhearkea, että onko mielipiteenne olleet alusta saakka ehdottomia, vai ei?
Että voiko täysin päinvastainen mielipide muuttua?
Koska olen huomannut, että kaikki tuttuni ketkä eivät ole halunneet lapsia, niin kuitenkin ovat jossain määrin pitäneet lapsista tai olleet tekemisissä näiden kanssa.
Mutta kun itse en ole ikinä nuorenakaan halunnut lapsia. En osaa luontevasti puhua lapsille, enkä viettää aikaa näiden kanssa. Ja en pidä yleisesti ottaen lapsista, enkä ole näiden kanssa tekemisissä jos ei ole pakko.
Olen itse päälle 30 vuotias nainen, ja avopuolisoni on samaa ikäluokkaa.
Mieheni haluaisi lapsia, ja olen miettinyt, miten oikeasti kestäisin ajatuksen perhe-elämästä.
Itseäni ahdistaa eniten ajatus että en saisikaan lasten myötä kylliksi omaa rauhaa, ja että ahdistun siitä sitten lopulta liikaa enkä kestä sitä, ja parisuhde olisi mennyttä.
Mieheni todennäköisesti hoitaisi myös lapsia, etteivät olisi pääsääntöisesti minun vastuulla, mutta kyllähän lapset muuttaa yhteisen arjen, ja tietyt asiat jäisivät pois tai todella vähälle.
Jos mietin millainen olen, miksi perhe-elämä ahdistaa, niin olen luonteeltani introvertti.
Haluan tehdä monia asioita yksin. Kuten juoda vaikka kahvini, tai syödä rauhassa. En pidä siitä ajatuksesta, että en saisikaan vaikkapa aamulla herätessä tehdä asioita yksin rauhassa, tai että vapaa-ajalla en voi mennä vapaasti mihin haluan.
En osaa oikein kuvitella että olisin ennen töihin lähtöä viemässä lapsia kouluun, tai viettämässä vähäistä vapaa-aikaani lasten kesken.
Ja en oikein harrasta edes mitään sellaista, mitä perheen kesken voisi tehdä. En pidä retkeilystä, huvipuistoissa käynneistä, enkä ulkoilusta.
Itse pohdin näitä asioita, koska vaikka mieheni on sanonut että hän voi pysyä yhdessä vaikka ei olisi lapsia, niin tiedän että tämä voi aiheuttaa katkeruutta, ja ennemmin tässä vaiheessa tarjoaisin toiselle mahdollisuutta miettiä vakavissaan että eroaisimmeko ja hän voisi perustaa perheen jonkun muun kanssa.
Itseäni kaihertaa se, että huomaan ajattelevani koko ajan yhteisistä lapsista, että kuinka ne pikemminkin vähentäisi omaa itseä ja onnea kuin lisäisi sitä. Voinko enää tehdä mitä haluan, meneekö oma elämä ohi jos taivun toisen tarpeiden ja onnen eteen.
Kun taas tiedän että mieheni arkeen lapset sopisivat hyvin. Hän haluaisi mieluusti viettää aikansa kotona lasten kanssa, ja käydä vaikkapa ulkona makaranpaistossa.
Että hänen kohdallaan lapset selkeästi toisi sisältöä, eikä juuri mikään muuttuisi.
En oikeasti haluaisi lapsia
13
<50
Vastaukset
- Anonyymi
Yritän nyt sanoa tähän jotakin.
En ole koskaan ollut mitenkään lapsirakas. Siis en inhoa lapsia tai näin, mutta en nyt vaan ole koskaan erityisemmin tykännyt. En ole koskaan ollut lapsenvahtina, enkä koskaan halunnut kenenkään vauvaa syliini. En innostunut lapsena kun joku sai nuoremman sisaruksen tai vastaavaa. En koskaan ajatellut, että haluaisin lapsia.
Sain 18 vuotiaana lääkäriltä tiedon, että on epätodennäköistä että tulisin koskaan "luonnollisesti" raskaaksi. Se ei ollut mulle mikään iso juttu ja maailmanloppu. Pikemminkin vaan että okei, mikäs siinä. Ajattelin jotenkin, että jos mies joskus haluaisi lapsen, niin mietitään sitten voiko sille asialle tehdä jotain. Ja että voihan sitä vaikka adoptoida, jos toinen välttämättä haluaa lapsen. Itselle se oli ihan se ja sama.
Kyllä mä sillon parikymppisenä jaksoin silleen pieninä annoksina siskon muksuja ja kavereiden muksuja. Vanhempia muksuja sellasia 3-7 vuotiaita, mutta en todellakaan vauvoja.
Olin 30 kun yhtäkkiä tajusin olevani raskaana. Se oli oikeasti tosi iso järkytys, koska sen ei todellakaan pitänyt olla mahollista. Paitsi ne diagnoosit, niin ehkäsy oli myös käytössä. Sitäpaitsi olin ollu edellisessä suhteessa 8 vuotta ilman mitään ehkäsyä.
No, en mä edelleenkään vauvoista tykkää. En halua saada muiden vauvoja syliini. Tottakai mä omastani tykkäsin ja lasta hellittelin sillonkin kun se oli vauva, mutta ei mulle todellakaan tullu ikinä sellasta IHANA VAUVA VOI LÄSSYTI LÄÄ tunnetta. En mitenkään pilkkaa sitä tunnetta, vaan oon ehkä jopa vähän kateellinen niille, joilla se tunne tulee.
Mä rakastan mun poikaani ihan yli kaiken. Mulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta tehdä toista lasta, eikä se taitais noin vain onnistuakaan. En mä edelleenkään jaksa muiden muksuja, yhtään enempää kun on pakko. Mua ärsyttää se, että mut keskeytetään kokoajan ja mitään ei voi tehdä rauhassa ja aina kaikki keskeytetään sillä "Ääitii" huudolla ... mutta toisaalta välillä mä kyllä tykkäänkin siitä ihan älyttömästi. Ja todellakaan en antais tota lasta pois mistään hinnasta!- Anonyymi
Se tuntuu olevan yleinen mielipide niiden suhteen jotka ei aiemmin lapsia ole halunneet että omia lapsia siedetään mutta ei sitten muiden. Toki joskus lukenut niistäkin, jotka ovat sittenkin kuitenkin katuneet päätöstä tehdä lapsia.
Hyvin ymmärrän sen kateellisen tunteen. Kun itse en vaan oikein osaa sitä tehdä kellekään.
Meidän suhteessa tuntuu joskus että roolit on päinvastaiset, että itse olen se joka ei tunteile, joka on kovempi, kun taas mieheni on paljon lämpimämpi ja hellempi. Vaikkei ulospäin meistä uskoisikaan.
Itseä suhteen alussa ahdisti kun puoliso oli koko ajan iholla, mutta tähän on nyt lopulta tottunut. Ainut ihminen kenen seuraa siedän vaikka aamusta iltaan. On vähän kysymysmerkki kestäisikö tämän päälle vielä lapsiakin vai menisikö oma "sosiaalinen raja" rikki ja ahdistaisi. Että tottuisiko vai ei. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Se tuntuu olevan yleinen mielipide niiden suhteen jotka ei aiemmin lapsia ole halunneet että omia lapsia siedetään mutta ei sitten muiden. Toki joskus lukenut niistäkin, jotka ovat sittenkin kuitenkin katuneet päätöstä tehdä lapsia.
Hyvin ymmärrän sen kateellisen tunteen. Kun itse en vaan oikein osaa sitä tehdä kellekään.
Meidän suhteessa tuntuu joskus että roolit on päinvastaiset, että itse olen se joka ei tunteile, joka on kovempi, kun taas mieheni on paljon lämpimämpi ja hellempi. Vaikkei ulospäin meistä uskoisikaan.
Itseä suhteen alussa ahdisti kun puoliso oli koko ajan iholla, mutta tähän on nyt lopulta tottunut. Ainut ihminen kenen seuraa siedän vaikka aamusta iltaan. On vähän kysymysmerkki kestäisikö tämän päälle vielä lapsiakin vai menisikö oma "sosiaalinen raja" rikki ja ahdistaisi. Että tottuisiko vai ei.Mulle se hankalin aika oli, kun muksu oli 12-3. Kun se liikku jo hyvin ja puhu paljon jne. oli "iso" mutta vaati jatkuvaa vahtimista. Vaatiihan toi 5 vuotiaskin toki vahtimista, mutta ei samalla intensiteetillä. Moni sanoo, että vauva-aika olis jotenki rankkaa. Mulle se oli hämmentävän helppoa. Ne hormoonihuurut jotenki lievensi kokonaan pois sen, että omaa aikaa oli vähemmän. Oli selkeet aikataulut, joilla mentiin ja tiesin tarkasti koska on se mun oma aika. Esim. ruokinnat tein kellon mukaan. En mä koskaan ootellu, että muksu olis itkeny nälkäänsä. Mun lapsi ei luultavasti edes tiennyt mitä nälkä on ensimmäisen vuoden aikana. Tosiaan se hankala vaihe mulle alko vasta myöhemmin.
Päivähoito on taivaanlahja, ihan todella. On niitä päiviä, kun minä melkein riemusta kiljuen vie lapsen hoitoon ja lähden töihin "rentoutumaan". On tämä silti kokonaisuudessaan reilusti plussan puolella ja lapsi antaa enemmän kun ottaa. Joskus musta jopa tuntuu, että olen lapsen kanssa onnellisempi kun moni ns. lapsirakas. Ainakin mä valitan muksustani ja lapsiarjestani paljon vähemmän, kun moni joka on lapsia tosissaan halunnu. Mulle tulee tosi harvoin sellasia tunteita, että olen ihan poikki ja kauheat ruuhkavuodet yms. En tiedä johtuuko siitä, että mä todellakin otan itelleni sen oman ajan, enkä yritäkään revetä moneen suuntaan. Muksu esim. piirtää pöydän ääressä ja mä luen kirjaa nojatuolissa. Voi mennä parikin tuntia ihan hiljasuudessa. Ei mun tarvii pyöriä siinä vieressä koko ajan kehumassa sitä piirustusta. Se tullaan esitteleen kun on valmis. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mulle se hankalin aika oli, kun muksu oli 12-3. Kun se liikku jo hyvin ja puhu paljon jne. oli "iso" mutta vaati jatkuvaa vahtimista. Vaatiihan toi 5 vuotiaskin toki vahtimista, mutta ei samalla intensiteetillä. Moni sanoo, että vauva-aika olis jotenki rankkaa. Mulle se oli hämmentävän helppoa. Ne hormoonihuurut jotenki lievensi kokonaan pois sen, että omaa aikaa oli vähemmän. Oli selkeet aikataulut, joilla mentiin ja tiesin tarkasti koska on se mun oma aika. Esim. ruokinnat tein kellon mukaan. En mä koskaan ootellu, että muksu olis itkeny nälkäänsä. Mun lapsi ei luultavasti edes tiennyt mitä nälkä on ensimmäisen vuoden aikana. Tosiaan se hankala vaihe mulle alko vasta myöhemmin.
Päivähoito on taivaanlahja, ihan todella. On niitä päiviä, kun minä melkein riemusta kiljuen vie lapsen hoitoon ja lähden töihin "rentoutumaan". On tämä silti kokonaisuudessaan reilusti plussan puolella ja lapsi antaa enemmän kun ottaa. Joskus musta jopa tuntuu, että olen lapsen kanssa onnellisempi kun moni ns. lapsirakas. Ainakin mä valitan muksustani ja lapsiarjestani paljon vähemmän, kun moni joka on lapsia tosissaan halunnu. Mulle tulee tosi harvoin sellasia tunteita, että olen ihan poikki ja kauheat ruuhkavuodet yms. En tiedä johtuuko siitä, että mä todellakin otan itelleni sen oman ajan, enkä yritäkään revetä moneen suuntaan. Muksu esim. piirtää pöydän ääressä ja mä luen kirjaa nojatuolissa. Voi mennä parikin tuntia ihan hiljasuudessa. Ei mun tarvii pyöriä siinä vieressä koko ajan kehumassa sitä piirustusta. Se tullaan esitteleen kun on valmis.^^ siis kun muksu oli 1-2-3 :)
- Anonyymi
Ei ole pakko hankkia, mutta kannattaa keskustella asia perusteellisesti puolison kanssa asiat läpi. Ei kannata ohittaa asiaa vaikenemalla eikä parin kysymyksen/vastauksen perusteella.
Käytte kohta kohdalta läpi asian kysymyksillä ja vastaatte niihin raadollisen rehellisesti suoraan, ettekä sitä mitä toinen haluaa kuulla.
Itse olen käynyt nämä asiat läpi siinä vaiheessa, kun päätin etten halua enkä tarvitse parisuhdetta. Minun kohdallani se ettei ole puolisoa tarkoittaa myös sitä, ettei tule lapsia. En halua lasta yksin. Kävin todella tarkkaan nämä asiat läpi, tein testamentin, jos satun kuolemaan nuorena yms juttuja laitoin paperille. - Anonyymi
Olet toiminut aivan oikein tehdessäsi selväksi puolisollesi mielipiteesi.
Puolisosi saa täydellisen vapaasti valita, haluaako hän yhä, tietäessään mielipiteesi, olla loppuelämän kassasi.
Hän voi laskea sinut menemään ja etsiä puolison joka on valmis äidiksi .
Mikäli hän jatkaa kanssasi, tuskinpa katkeroituminen / katuminen tulee koskaan tapahtumaan.
Te voitte, jos mielenne muuttu ja haluatte toimia emoina, aina olla "isoisina" tai "vapaa-ehtoisina vanhempina" nuorille jotka eivät saa tarpeeksi tukea omilta biologisilta vanhemmiltaan. (Noita lapsia ja nuoria kun on nyt jo liikaa!) - Anonyymi
Parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja monessa asiassa, mutta lapsiasia on sen verran iso kysymys (kyse kuitenkin toisen ihmisen elämästä), että pidemmän ajan kuluessa miettisin tarkkaan jatkaako suhteessa vai ei. Se on totta, että jatkuvasti toisen miellyttäminen ja omien halujen unohtaminen voi katkeroittaa. Ja ero on kuitenkin joka tapauksessa edessä jossain vaiheessa jos ihastuukin toiseen joka on valmis perheen perustamaan. Koskaan ei ole myöhäistä käsitellä näitä asioita parisuhteessa, mutta mitä varhaisemmassa vaiheessa ne käsittelee, sen helpompaa elämä on. Suurimmalla osalla vela-ihmisistä (vapaaehtoisesti lapsettomat) mieli ei muutu iän myötä, koska lapsettomuus on ollut itsestäänselvää jo nuorena. Mikään ei kuitenkaan estä esim. työskentelemistä lasten kanssa tai muuten lasten hoitamista.
- Anonyymi
Minä en halunnut koskaan lapsia mutta ensimmäinen avomieheni halusi. Erosimme.
Nyt olen yhdessä miehen kanssa, joka ei myöskään halua lapsia. Elämä on ihanaa, eikä enää tarvitse murehtia sitä, että toisella olisi erilaiset haaveet kuin minulla.
En kuulu niihin ihmisiin, joilta aloittaja pyysi vastausta. Lopputuloksen näkökulmasta olen aloittajan kanssa kuitenkin varmasti samoilla linjoilla: sekä aloittaja että minä haluamme elää elämää, jossa voisimme olla itse onnellisia ja tehdä kumppanimme onnelliseksi.- Anonyymi
17:39 lähtötasot on kondiksessa, kumpikaan ei halua lapsia. Sama lähtötaso ei takaa koko elämän kestävää parisuhdetta ja onnellisuutta, aina voi tulla ryppy rakkauteen, joku kolmas osapuoli kuvioihin mukaan tai alkaa muuten vaan veetuttaa toisen naama.
Ap:n mies -todennäköisesti- haluaa omia lapsia, mutta on valmis olemaan apn kanssa vaikkei niitä lapsia yritettäisi hankkiakaan. Ensinnäkin kannattaa vakavasti keskustella asiasta, haluaako toinen lapsia vai ei, eikä vain ylimalkaisesti sivuta asiaa silloin tällöin ohimennen.
Vinkkinä. Älä lupaa miehelle liikoja jos et pysty lupauksiasi pitämään.
Lapset tuovat elämään häiriötekijöitä ja vaativat vanhemmiltaan hirvittävästi niin fyysistä kuin henkistä läsnäoloa, empatiaa, rakkautta ja huonepitoa. Muksu on siinä olitpa terve tai sairas, ei sitä voi laittaa syrjään odottamaan parempia aikoja tai parempaa mielentilaa. Et voi vähätellä omaa rooliasi sanomalla kyllä mies muksun hoitaisi, sinullakin on oma osuutesi ja roolisi lapsen elämässä. Ei se rooli voi olla sivustakatsoja joka tyrkkää kersan isälleen joka hetki.
Lapset tuovat paljon sisältöä, rikkautta ja rakkautta elämään, mutta tämä asia pitäisi osata nähdä jo ennen lapsen hankintaa. Jos sinun mielestä lapsi vain vie sinusta palan pois eikä anna tilalle mitään, niin mieti tarkkaan. Jos positiivisia asioita ei ole näkyvissä lapsen myötä, älä tee lapsia.
Olet hyvällä tiellä ajatuksinesi. Jokaiselle lapselle soisi sellaiset vanhemmat jotka ovat tosissaan ja jotka voivat lastaan katsoessaan kokea kuitenkin koko ajan myös rakkautta ja iloa kaiken sen hässäkän keskellä mitä lapset tai lapsi kotiinsa tuo tullessaan.
Jos näet lapsen saamisen vain negatiivisena asiana, koet lapsen vievän parisuhteen huonompaan suuntaan, vievän sinulta oman rauhan, minuuden ja elämäsi sisältö köyhtyy, älä ikinä tee lasta.
Keskustele miehesi kanssa vakavasti ja selkokielellä. Et voi tietää mitä ja kuinka vahvasti toinen osapuoli niitä lapsia haluaa ennen kuin asia on nostettu pöydälle ja kaikki kivet on sen ympäriltä käännetty puhumalla joka kantilta asiasta.
Jos sittenkin päädyt kielteiselle kannalle, et halua lasta, käy pistämässä piuhat poikki.
Sinä teet omalta osaltasi loppuelämän kestävän päätöksen, eikä sitä voi enää muuttaa.
Se kertoo miehelle lopullisesti ettei sinusta koskaan tule hänen lastensa äitiä.
Mies voi jäädä tai lähteä, se päätös on hänen ja se päätös hänen on tehtävä. Jos sinä riität, hän jää, jos oma lapsi on asia jota ilman hän ei voi olla, hän lähtee tai katkeroituu.
Tässä punnitaan onnellisuuden määrä, mikä on riittävästi onnea ap sinun miehelle.
Mutta parempi ajoissa kuin liian myöhään. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
17:39 lähtötasot on kondiksessa, kumpikaan ei halua lapsia. Sama lähtötaso ei takaa koko elämän kestävää parisuhdetta ja onnellisuutta, aina voi tulla ryppy rakkauteen, joku kolmas osapuoli kuvioihin mukaan tai alkaa muuten vaan veetuttaa toisen naama.
Ap:n mies -todennäköisesti- haluaa omia lapsia, mutta on valmis olemaan apn kanssa vaikkei niitä lapsia yritettäisi hankkiakaan. Ensinnäkin kannattaa vakavasti keskustella asiasta, haluaako toinen lapsia vai ei, eikä vain ylimalkaisesti sivuta asiaa silloin tällöin ohimennen.
Vinkkinä. Älä lupaa miehelle liikoja jos et pysty lupauksiasi pitämään.
Lapset tuovat elämään häiriötekijöitä ja vaativat vanhemmiltaan hirvittävästi niin fyysistä kuin henkistä läsnäoloa, empatiaa, rakkautta ja huonepitoa. Muksu on siinä olitpa terve tai sairas, ei sitä voi laittaa syrjään odottamaan parempia aikoja tai parempaa mielentilaa. Et voi vähätellä omaa rooliasi sanomalla kyllä mies muksun hoitaisi, sinullakin on oma osuutesi ja roolisi lapsen elämässä. Ei se rooli voi olla sivustakatsoja joka tyrkkää kersan isälleen joka hetki.
Lapset tuovat paljon sisältöä, rikkautta ja rakkautta elämään, mutta tämä asia pitäisi osata nähdä jo ennen lapsen hankintaa. Jos sinun mielestä lapsi vain vie sinusta palan pois eikä anna tilalle mitään, niin mieti tarkkaan. Jos positiivisia asioita ei ole näkyvissä lapsen myötä, älä tee lapsia.
Olet hyvällä tiellä ajatuksinesi. Jokaiselle lapselle soisi sellaiset vanhemmat jotka ovat tosissaan ja jotka voivat lastaan katsoessaan kokea kuitenkin koko ajan myös rakkautta ja iloa kaiken sen hässäkän keskellä mitä lapset tai lapsi kotiinsa tuo tullessaan.
Jos näet lapsen saamisen vain negatiivisena asiana, koet lapsen vievän parisuhteen huonompaan suuntaan, vievän sinulta oman rauhan, minuuden ja elämäsi sisältö köyhtyy, älä ikinä tee lasta.
Keskustele miehesi kanssa vakavasti ja selkokielellä. Et voi tietää mitä ja kuinka vahvasti toinen osapuoli niitä lapsia haluaa ennen kuin asia on nostettu pöydälle ja kaikki kivet on sen ympäriltä käännetty puhumalla joka kantilta asiasta.
Jos sittenkin päädyt kielteiselle kannalle, et halua lasta, käy pistämässä piuhat poikki.
Sinä teet omalta osaltasi loppuelämän kestävän päätöksen, eikä sitä voi enää muuttaa.
Se kertoo miehelle lopullisesti ettei sinusta koskaan tule hänen lastensa äitiä.
Mies voi jäädä tai lähteä, se päätös on hänen ja se päätös hänen on tehtävä. Jos sinä riität, hän jää, jos oma lapsi on asia jota ilman hän ei voi olla, hän lähtee tai katkeroituu.
Tässä punnitaan onnellisuuden määrä, mikä on riittävästi onnea ap sinun miehelle.
Mutta parempi ajoissa kuin liian myöhään.Hyviä vinkkejä ap:lle.
Sen sijaan eilen klo 17:39 kirjoittaneelle vastasit oudosti. Missään ei sanottu, että "vain" lähtötaso olisi kunnossa. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Hyviä vinkkejä ap:lle.
Sen sijaan eilen klo 17:39 kirjoittaneelle vastasit oudosti. Missään ei sanottu, että "vain" lähtötaso olisi kunnossa.6:28:lle vastaa Eilen 20:04.
Onhan nyt "lapsiperhe-elämä versus lapseton elämä" yksi perustavaa laatua oleva "lähtötaso" alkavalle ja pidemmällekin parisuhteelle.
Tottakai parisuhteessa on muitakin tärkeitä juttuja, mutta kun aloitus koskee yllämainittua asiaa, niin en lähtenyt niitä muita "lähtötasoon" vaikuttavia asioita listaamaan.
Jos oma vastaus toisen toivomaan perheenlisäykseen on:
- ei nyt - en ehkä koskaan halua lapsia, se ei ole riittävä vastaus enää silloin kun toinen sanoo haluavansa lapsen. Pitää tiedostaa ne seikat miksi ei halua, miksi on epävarma, miksi asia on itselle hankala. Excel-taulukko on hyvä, listataan puolin ja toisin hyvät ja huonot puolet.
Jos/ lapsen saaminen pelottaa, jos ei halua lapsia tms, se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Asiasta pitäisi pystyä keskustelemaan rehellisesti kaikki kortit avoinna, kivet ja kannot kääntäen. Kyseessä on teidän molempien loppuelämä.
Aika kuluu, molemmat vanhenee, lasten saanti ei ole itsestään selvyys.
Lapset eivät tule eivätkä synny nappia painaen, niitä ei ehkä tule vaikka kuinka halutaan ja yritetään. Pitää uskaltaa olla täysin rehellinen rakkaimmalleen (tässäkin) asiassa.
On paljon muitakin asioita joissa pitäisi uskaltaa olla rehellinen, mutta en lähde niitäkään tässä kertoilemaan.
Pahinta olisi antaa kumppanin elää siinä toivossa, että hänellä on mahdollisuus saada oma lapsi vaikka kysyjä itse ei ole valmis vanhemmuuteen. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
6:28:lle vastaa Eilen 20:04.
Onhan nyt "lapsiperhe-elämä versus lapseton elämä" yksi perustavaa laatua oleva "lähtötaso" alkavalle ja pidemmällekin parisuhteelle.
Tottakai parisuhteessa on muitakin tärkeitä juttuja, mutta kun aloitus koskee yllämainittua asiaa, niin en lähtenyt niitä muita "lähtötasoon" vaikuttavia asioita listaamaan.
Jos oma vastaus toisen toivomaan perheenlisäykseen on:
- ei nyt - en ehkä koskaan halua lapsia, se ei ole riittävä vastaus enää silloin kun toinen sanoo haluavansa lapsen. Pitää tiedostaa ne seikat miksi ei halua, miksi on epävarma, miksi asia on itselle hankala. Excel-taulukko on hyvä, listataan puolin ja toisin hyvät ja huonot puolet.
Jos/ lapsen saaminen pelottaa, jos ei halua lapsia tms, se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Asiasta pitäisi pystyä keskustelemaan rehellisesti kaikki kortit avoinna, kivet ja kannot kääntäen. Kyseessä on teidän molempien loppuelämä.
Aika kuluu, molemmat vanhenee, lasten saanti ei ole itsestään selvyys.
Lapset eivät tule eivätkä synny nappia painaen, niitä ei ehkä tule vaikka kuinka halutaan ja yritetään. Pitää uskaltaa olla täysin rehellinen rakkaimmalleen (tässäkin) asiassa.
On paljon muitakin asioita joissa pitäisi uskaltaa olla rehellinen, mutta en lähde niitäkään tässä kertoilemaan.
Pahinta olisi antaa kumppanin elää siinä toivossa, että hänellä on mahdollisuus saada oma lapsi vaikka kysyjä itse ei ole valmis vanhemmuuteen.Kyllä lapsen saaminen pelottaa kaikkia, Synnytys on karsee kokemus, sitä ei voi käsittää ennenkuin on synnyttäny. Minäkin viisi kertaa, vaikka oli kauheeta niin aina sitä halusi uusia lapsia.
” Että voiko täysin päinvastainen mielipide muuttua?”
Mies ei ollut ikinä tekemässä lapsia johtuen rankasta lapsuudesta. Nyt on kahdeksas tulossa meille.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1031575
Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.781224- 881137
- 1391066
Mika Muranen juttu tänään
Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras11017Uskoontulo julistetun evankeliumin kautta
Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitt5811008- 20910
Hanna Kinnunen sai mieheltään tiukkaa noottia Tähdet, tähdet -kotikatsomosta: "Hän ei kestä, jos..."
Hanna Kinnunen on mukana Tähdet, tähdet -kisassa. Ja upeasti Salkkarit-tähti ja radiojuontaja onkin vetänyt. Popedan Lih8902Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."
Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum9764Helvetin hyvä, että "hullut" tappavat toisensa
On tämä merkillistä, että yritetään pitää hengissä noita paskaperseitä, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin olla riida8690