Tiede usko hyvässä ja pahassa

Luin juuri artikkelien tieteeseen nojautuvan hyvistä puolista. En jaksanut lukea loppuun, koska olen niin laiska. Artikkelissa kerrottiin hyviä puolia miksi skientismi sitä kannattaa olla ylpeä, koska se ei perustu huuhaalle, vaan varmistettuun tietoon. Se on hyvä, mutta se nostaa kysymyksen, mikä kaikki on varmistettua tietoa. Skientismi ajatuksenasitä ei ole, jos siihen sekoitetaan myös ateismi. Ateismi on filosofinen oletus, joka on sisällytetty tieteelliseen tutkimukseen ennalta tai jälkikäteen. Tuottamatta silti mitään tieteen filosofisesti relevantteja lopputuloksia. Ateismi ennen tutkimusta lisättynä, määrittää sen, että asioita ei saa tutkia kuin ateistisesti, koska Jumalasta emme voi tietää, se olisi epärelevantti asia tieteelliselle tutkimukselle, joten se mahdollisuus jätettiin kategorisesti tieteestä pois, epätieteellisenä. Asiahan ei suhteessa ihmisten kokemaan todellisuuteen pitänyt paikkansa. Monet ihmiset tiesivät Jumalasta, ja tietävät yhä. Se homma ei toimi, kuin sellaisille, joilla siitä ei ole Hänestä tietoa. Se on vain se juttu, ettei sellaisten metodien kautta Jumalasta voida tietää mitään, jossa sitä ei hyväksytä. Se on mahdotonta. Jos vain etsitään ateismia perusteita asioille, ja hyljätään teistinen, on ns.
tieteen tulos sen mukainen. Toisaalta uskovien juttuja selitettiin subjaktiivisina kokemuksina. Totta kai kaikki on subjektiivista, mutta kokemukset ovat koherentteja, yhtäpitäviä Raamatun Sanan ja kaiken eletyn todellisuuden kanssa, jonka löytämiseen metodi ei ole tietoinen vaan usko. Se että kristinuskoa rinnastetaan paljolti kaikenlaiseen menninkäisuskoon tai maailman litteyteen, on taas höpö hommaa. Siinä kriittinen asennoituminen tärkeää, vaikka monet sitä eivät ymmärräkkään. Se miksi Kristillinen usko voidaan todistaa relevantiksi, johtuu siitä, että joka sen ottaa uskossa vastaan, tulee sen tietämään puhuuko Jeesus omiaan vai onko oppi Jumalasta. Se on se askel ymmärrykseen ja tietoon, joka ei ole uskomuksia vaan varmaa tietoa. Filosofisesti voisi myös epäilyksen alla oleville sanoa, jos maailma on yleensä olemassa, tai jotain on olemassa, joka on ihme, eikö silloin Jumala voisi olla olemassa? Koska suurin ihmehän on, jota pidämme itsestäänselvyytenä, kun olemme kasvaneet siihen, että jotain on olemassa suhteessa mahdollisuuksiin, joita sattuma antaisi, eikä sattumaa olisi, jos ei olisi jotain. Olevaisuutta suhteessa olemattomuuteen, jonka pitäisi olla a priori, jos todellisuus olisi ateistinen. Asiaa ei voi ymmärtää ilman Jumalaa. Se on jokseenkin mahdoton. Tietysti voidaan lähteä keskustelemaan ensimmäisistä soluista, tietoisuudesta, joissa perusongelma on yhä sama. Alkuräjädystoriakaan ei vastaa kysymykseen olemattomuuden ja olevaisuuden välisestä ristiriidasta, koska olevaisuuden ilmaantuminen olemattomuudesta on mahdotonta. Kyseessä ei ole siis tyhjyys, joka on olemassa, vaan olemattomuus, josta Enqvist ja Dowkins, kuvittelevat maailman kehittyneen. Eihän sellaista ole. Sen lähtökohta on vähemmän kuin nolla, koska nollakin on olemassa. Olemattomuuden ja olevaisuuden välistä kuilua on mahdotonta rakentaa, koska sitä ei ole. Niitä ei rakenneta alkuräjähdyksellä, joka on, tai ensi ameebpilla, jotka ovat ovat mahdottomia. Se on filosofiaa, kuten on ateistinen tiede, joka yrittää luoda kategorioita totuudelle ja todellisuudelle mitä ymmärrämme. Nämä valistuksen ajan tieteelliset suuret kertomukset tieteen kaikkivoipaisuudesta jäävät taas historiaan ajan saatossa. Hyvä jää yhteiseksi viisaukseksi mutta valistuksesta lähtenyt looginen positivismi kuolee.. Tai kuoli jo Husslerin, von Wrightin ja postmodernin kautta.