Lähestyin sairaalan ovea, tunsin huonoa omatuntoa siitä,etten ollut käynyt pitkään aikaan katsomassa mummoa. Pitäisi käydä useammin,mutta kun ei ole aikaa. Miten niin ei muka ole ?
Miksi mukamas on niin kiire,ettei kerkeä ottaa toista kädestä kiinni ja antaa aikaa ?
Saavuin hoitajien kanslian eteen. Astuin sisään ja rykäisin kysyvästi. Hoitajat katsahtivat minuun. Heillä näytti olevan meneillään jokin vuoronvaihto. Mistä löytäisin Rauha Riistalan kysyin. Huone kahdeksan käytävän vasemmalla puolella punahiuksinen nuori hoitaja sanoi.
Lähdin kävelemään kohti mummon huonetta. Voin aina pahoin sairaalassa. Toisaalta olin joutunut viettämään siellä pitkiä aikoja synnynnäisen sydän vikani vuoksi. Pienen etsinnän jälkeen löysin mummon huoneen. Astuin sisälle.
Mummo makasi sairaalan vaatteet päällä sängyssään ja näytti niin pienelle ja hennolle,että tuuli voisi kuljettaa hänet pois. Mummo, sanon. Hän avasi silmänsä ja näytti hämmästyneelle.
Olet sie Saara, mummo kysyi. Koin järkytyksen, mummo ei tunnistanut minua,omaa lasten lastaan enää. Ei,minä olen Mirva, miten sinä mummo, et minua tunne,kysyin.
Kas, kun tuo muisti alkaa tehdä tepposia, niin ei sitä enää kaikkea muista, mummo totesi minulle. Niin,ethän sinä enää omia lapsen lapsiasi tunne,ajattelin katkerana.
Mummolla oli aina ollut hyvä muisti.
Hetken mielijohteesta silitin mummon kättä. Se tuntui kuivalle ja ryppyiselle. En ollut koskaan ajatellut mummoa vanhuksena. Hän oli vain mummo, joka oli ollut olemassa aina.
Tulin ajalleeksi siinä hetkessä jotain,mikä jäi lähtemättömästi mieleeni. Sukupolvien ketjussa jokainen lenkki on tärkeä. Niin oli mummo minulle joskus lapsena sanonut. Silloin en ollut ymmärtänyt sitä. Nyt ymmärsin sen täysin.
Mummo sulki äkkiä silmänsä. Katsoin häntä hetken aikaa. hän avasi silmänsä ja katsoi minua, se sama veitikkaimainen mummon hymy,jonka muistin lapsuudestani. Mummo vinkkasi minut luokseen ja sanoi,hyvä,että tulit Mirva. Minun aikani on nyt lopussa ja näen vaarin jo kutsuvan minua. Haluan kiittää sinua siitä,että tulit vanhaa ihmistä katsomaan. Sano terveisiä äidillesi. Tämän sanottuaan mummo hymyili vielä kerran, huokasi raskaasti ja sulki silmänsä.
Hätäännyin ja hain hoitajan paikalle. Täytyy soittaa lääkärille hoitaja sanoi. Mummo oli kuollut. Lähdin hitaasti kävelemään ulos osastolta. Tämän hetken muistaisin aina.
Miksi mukamas on niin kiire,ettei kerkeä ottaa toista kädestä kiinni ja antaa aikaa ?
Saavuin hoitajien kanslian eteen. Astuin sisään ja rykäisin kysyvästi. Hoitajat katsahtivat minuun. Heillä näytti olevan meneillään jokin vuoronvaihto. Mistä löytäisin Rauha Riistalan kysyin. Huone kahdeksan käytävän vasemmalla puolella punahiuksinen nuori hoitaja sanoi.
Lähdin kävelemään kohti mummon huonetta. Voin aina pahoin sairaalassa. Toisaalta olin joutunut viettämään siellä pitkiä aikoja synnynnäisen sydän vikani vuoksi. Pienen etsinnän jälkeen löysin mummon huoneen. Astuin sisälle.
Mummo makasi sairaalan vaatteet päällä sängyssään ja näytti niin pienelle ja hennolle,että tuuli voisi kuljettaa hänet pois. Mummo, sanon. Hän avasi silmänsä ja näytti hämmästyneelle.
Olet sie Saara, mummo kysyi. Koin järkytyksen, mummo ei tunnistanut minua,omaa lasten lastaan enää. Ei,minä olen Mirva, miten sinä mummo, et minua tunne,kysyin.
Kas, kun tuo muisti alkaa tehdä tepposia, niin ei sitä enää kaikkea muista, mummo totesi minulle. Niin,ethän sinä enää omia lapsen lapsiasi tunne,ajattelin katkerana.
Mummolla oli aina ollut hyvä muisti.
Hetken mielijohteesta silitin mummon kättä. Se tuntui kuivalle ja ryppyiselle. En ollut koskaan ajatellut mummoa vanhuksena. Hän oli vain mummo, joka oli ollut olemassa aina.
Tulin ajalleeksi siinä hetkessä jotain,mikä jäi lähtemättömästi mieleeni. Sukupolvien ketjussa jokainen lenkki on tärkeä. Niin oli mummo minulle joskus lapsena sanonut. Silloin en ollut ymmärtänyt sitä. Nyt ymmärsin sen täysin.
Mummo sulki äkkiä silmänsä. Katsoin häntä hetken aikaa. hän avasi silmänsä ja katsoi minua, se sama veitikkaimainen mummon hymy,jonka muistin lapsuudestani. Mummo vinkkasi minut luokseen ja sanoi,hyvä,että tulit Mirva. Minun aikani on nyt lopussa ja näen vaarin jo kutsuvan minua. Haluan kiittää sinua siitä,että tulit vanhaa ihmistä katsomaan. Sano terveisiä äidillesi. Tämän sanottuaan mummo hymyili vielä kerran, huokasi raskaasti ja sulki silmänsä.
Hätäännyin ja hain hoitajan paikalle. Täytyy soittaa lääkärille hoitaja sanoi. Mummo oli kuollut. Lähdin hitaasti kävelemään ulos osastolta. Tämän hetken muistaisin aina.
Vastaukset 16
Vanhimmat
hyvähän tuo oli. Jonkin verran oli kielioppivirheitä ja virheitä pilkutuksessa sekä ongelmia lausejaossa. Sisällöllisesti ihan hyvä. Kyllä se siitä :)
kiitti. itsekin kun katselin muiden kirjoituksia, niin ilmaisussa on paljon parantamisen varaa.
kiitos kommentista.
Samaa mieltä edellisten kanssa, eli sisällöltään hyvä.
Kieliopissa todellakin vähän korjattavaa.
Lauseet hieman tökkii.
Ethän pahastu kun laitan korjausehdotuksen muutamasta kappaleesta?
__________________________________________________
>>Lähdin kävelemään kohti mummon huonetta. Voin aina pahoin sairaalassa. Toisaalta olin joutunut viettämään siellä pitkiä aikoja synnynnäisen sydän vikani vuoksi. Pienen etsinnän jälkeen löysin mummon huoneen. Astuin sisälle.
Mummo makasi sairaalan vaatteet päällä sängyssään ja näytti niin pienelle ja hennolle,että tuuli voisi kuljettaa hänet pois. Mummo, sanon. Hän avasi silmänsä ja näytti hämmästyneelle.
KORJAUSEHDOTUS:
Lähdin kävelemään kohti mummon huonetta.
Minulla on aina pahoinvointia sairaalassa, koska olin joutunut viettämään siellä pitkiä aikoja synnynnäisen sydänvikani vuoksi.
Lyhyen etsimisen jälkeen löysin huoneen ja astuin sisään.
Mummo makasi sairaalavaatteissaan sängyllä näyttäen niin pieneltä ja hennolta, että tuuli voisi hänet kuljettaa pois.
Mummo, sanoin.
Hän avasi silmänsä ja näytti hämmästyneeltä.
KORJAUSEHDOTUKSEN KORJAUSEHDOTUS:
Lähdin kohti mummoni huonetta.
Astelin kuin menneisyyteni sydänvikainen lapsi pahoinvoivilla käytävillä, eksyneenä.
Löysin isoäitini oven ennen omaani.
Hänen kasvonsa lepäsivät kuin yksinäinen lehti tuulisella hangella, niin pienenä ja hentona.
- Mummo.
Hän avasi hämmästyneet silmänsä.
Tuohon tyyliin jos novellia hioisi, niin lopputulos olisi varsin hyvä. Muutamat yksityiskohdat tuovat helposti esiin kirjoittajan kokemattomuuden. Tarkkaavaisemmalla otteella ja harjoituksella niistä kuitenkin päästään - ja niin kokemattomuudestakin.
Kannattaa kiinnittää huomiota mm. aikamuotoihin (linja täytyy pysyä samana), oikeisiin sanamuotoihin (...näytti niin pieneLLE...) ja lauserakenteisiin (rytmitä tekstiä lyhyillä ja pitkillä virkkeillä (ei liian montaa pilkuilla erotettua lausetta samaan virkkeeseen).
Siinä jotain seikkoja, mitä mulle äkkiseltään tuli mieleen. Itse olen viimeksi kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista yo-kirjoituksissa 1½v. sitten. Pitäisiköhän alkaa kirjoittaa jotain pöytälaatikkoon... tämäkin oli kuitenkin sen verran kiva lukea.
ei sentään aleta kirjoittaa kokonaan uutta novellia
Musta on typerää mennä väsäämään jokin "ehdotus" tavoitteena parempi ilmaisu ja kieli.
Tuosta tekstinpätkästä kun voi kuka tahansa vääntää loputtoman määrän erilaisia, toinen toistaan parempia versioita.
Mielestäni suora ohjaaminen ei toimi näin abstraktilla alalla ollenkaan. Se on hyödytöntä.
Susta se voi olla typerää, musta ei.
Jos tänne tekstejään laittaa, kaipaa varmasti JOTAIN kommenttia.
Minusta se voi olla ylimalkainen arvio, pistearvostelu tai EHDOTUS.
kiitos kaikille palautetta laittaneille.
sulle,lähtee, joka sanoit kirjottaneesi viimeksi jotain puolitoista vuotta sitten. kyllä mullakin usemapi vuosi siitä on,että olen ylipäätänsä kirjottanut jotain.
oon todella paljon vanhempi,kuin 12-vuotias. edes kehtaa sanoa,miten vanha.
kyllä,toden peräisyyttä on. ehkä mummon kuolema ahdisti novellin henkilöä sen verran,että hänen täytyi lähteä pois. hän koki kuoleman niin ahdistavana edellisten kokemustensa vuoksi.
Onko ehkä jopa todenperäisyyttä osittain?
"Mummo makasi sairaalan vaatteet päällä sängyssään ja näytti niin pienelle ja hennolle,että tuuli voisi kuljettaa hänet pois."
Saisiko vaikutelman, että muummo olisi ehkä ollut voimakas persoona, joten hentoisuus korostuisi? Näin ainakin yritin lukea.
"Täytyy soittaa lääkärille hoitaja sanoi. Mummo oli kuollut. Lähdin hitaasti kävelemään ulos osastolta. Tämän hetken muistaisin aina"
Tässä tilanteessa ei kyllä lähdetä heti pois. Vaikuttaisi tunteettomuudelta, ylempään tekstiin verratessa.
Arvoasteikolla 1-10
Tässä keikun 6½ ja 7 vaiheilla.
Rusautetaan komeat 7
T. Sherlokki
Näin luettuna tekstisi vaikuttaa sisällöltään hyvältä. Aihekin on sellainen, joka iskee varsinkin omalla kohdallani arkaan paikkaan. (Papparainen sairaalassa sairastamassa dementiaa.)
Muutamia virheitä löytyi, mutta johtuisikohan tuo siitä, että olet varsin kokematon tai sitten hyvin nuori. Korjaa, jos olen väärässä, mutta olet noin 12-vuotias?
Oli syy kumpi tahansa on tekstisi keskivertoa parempi ja siksi suosittelen jatkamaan kirjoittamista.
Ei sitten tästäkään sen enempää.
Kunnioittavasti
Shiyo Chiji
olen todella paljon vanhempi, kuin 12-vuotias.
en edes kehtaa sanoa, miten vanha.
kuten lähteen kanssa totesitte, en ole todella
pitkään aikaan kirjoittanut yhtää mitään.
on siitä varmaan neljä vuotta tai enemmän kuin olen kirjottanut novellia.
todenperäisyyttä on jonkin verran. novellin henkilöä ahdisti todella paljon mummon kuolema. tämän vuoksi hän lähti huoneesta.
voisin lainata erään hoitajan lausetta yhdessä harjoituspaikassani : " joka kerta,kun joku kuolee,elää omat menetyksensä uudelleen."
oman mummoni kuolemaa en tosin ole nähnyt,vaan erään toisen läheisen.
Mun mielestä Peppi kirjoittaa tosi hyvin, mä oon surkeempi kirjottaan ja mulla on virheitä tuplasti enemmän, vaikka saankin hyviä numeroita aineista. Ja mitäs sillä iällä on väliä? Olkoon vaikka kolmekymppinen mut sillä ei ole väliä.
Aihe oli hyvin valittu,ja mulle aika arka aihe,mummo kuoli pari vuotta sitten sairaalaan kun mentiin hakeen sitä kotiin.
Aiotko jatkaa tarinaa, Peppi?
en usko, se oli vaan sellainen mielenmaiseman kuva. ja kiitoset sinulle kommentistasi.
tosin pienen lisäyksen tein. siihen loppuun.
laitan sen tähän.
minua alkoi ahdistaa muistaessani kaikkein läheisimmän, jonka olin menettänyt.
kuin se tapahtuisi uudelleen. en voinut olla läsnä ruumiin laitossa. lähdin kävelemään ulos osastolta.
lähdin kävelemään hitaasti osastolta ulos.
Hätiköityjä johtopäätöksiä. Niitä tulee kohdalleni liiankin usein.
Pahoitteleva
Shiyo Chiji
kyllähän jokainen tulkistsee asiat omalla avallaan, eikä siitä saa loukkantua.