Rakastan kovasti avomiestäni, jonka kanssa olemme olleet kaksi vuotta yhdessä, puolet asuneet saman katon alla. Olen aika vanhanaikainen avomieheni mielestä, koska haluan kihloihin ja naimisiin ja sitten vasta lapsia. Aikaisemman naisensa kanssa mies meni kihloihin vajaan vuoden seurustelun jälkeen. Kauan ajattelin, että mikä minussa on vikana kun en kelpaa kihlattavaksi. Aviosta on puhuttu, mutta sellaisena että se siintää kaukana horisontissa. Mies on kai muutenkin tarkka vapaudestaan ja sitoutumattomuudestaan. Mies ajattelee hoitavansa perheenperustamisen niin, että ensin hankitaan avopuolisoina yksi lapsi (mikä minusta tuntuu epämiellyttävältä) ja korkeintaan toisen lapsen jälkeen mietitään avioliittoa. Kuulemma tämä on yleistä. En arvostele muita jotka näin tekevät, mutta minusta se ei tunnu hyvältä. Olen sanonut ääneen mitä tahdon. Tarkoituksena ei ole pakottaa, mutta halusin että hän miettisi minua ja halujani myös. Nyt hän olisi jo valmis tekemään lapsen, mutta ei missään nimessä menemään kihloihin.
Minua sattuu, kun ajattelen miten onnellinen olisin jos hän polvistuisi eteeni ja sanoisi haluavansa minut vaimokseen, elinikäiseksi kumppanikseen. Katson kateellisena, mutta avioonmenevien puolesta onnellisena hääseremonioita joita tulee televisiosta. Senkin teen siten, että avomieheni ei huomaa mitä katson. En halua missään nimessä ahdistella häntä. Nyt mietinkin, että ajattelenko liikaa häntä ja liian vähän itseäni. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, että toinen tuskin muuttaa mieltään. Pitäisikö minun siirtyä eteenpäin, jotta saisin sen mitä haluan? Tiedän, että mieheni ei ole ainoa mies maailmassa. Olen siinä vaiheessa jo, että perhe alkaa olla ajankohtainen ja tärkeä. Miehenikin ( 29-v) voisi kuvitella jo haluavan perheen, kuten hän on minulle sanonutkin.
Avioliitto ei toki muuta varsinaisesti mitään itse suhteessa, mutta sillä on minulle valtava merkitys. Kantaisin mielelläni rouvan titteliä. Avioliitto vaatii mieheltä ilmeisesti liikaa, enkä tule sitä nykyisen mieheni kanssa saamaan.
Miten tästä eteenpäin? Olen kai muutenkin kyllästynyt siihen, miten meidän suhteessa minä joudun alistumaan tärkeiden asioiden edessä. En jaksa sitäkään oikein enää.
Minua sattuu, kun ajattelen miten onnellinen olisin jos hän polvistuisi eteeni ja sanoisi haluavansa minut vaimokseen, elinikäiseksi kumppanikseen. Katson kateellisena, mutta avioonmenevien puolesta onnellisena hääseremonioita joita tulee televisiosta. Senkin teen siten, että avomieheni ei huomaa mitä katson. En halua missään nimessä ahdistella häntä. Nyt mietinkin, että ajattelenko liikaa häntä ja liian vähän itseäni. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, että toinen tuskin muuttaa mieltään. Pitäisikö minun siirtyä eteenpäin, jotta saisin sen mitä haluan? Tiedän, että mieheni ei ole ainoa mies maailmassa. Olen siinä vaiheessa jo, että perhe alkaa olla ajankohtainen ja tärkeä. Miehenikin ( 29-v) voisi kuvitella jo haluavan perheen, kuten hän on minulle sanonutkin.
Avioliitto ei toki muuta varsinaisesti mitään itse suhteessa, mutta sillä on minulle valtava merkitys. Kantaisin mielelläni rouvan titteliä. Avioliitto vaatii mieheltä ilmeisesti liikaa, enkä tule sitä nykyisen mieheni kanssa saamaan.
Miten tästä eteenpäin? Olen kai muutenkin kyllästynyt siihen, miten meidän suhteessa minä joudun alistumaan tärkeiden asioiden edessä. En jaksa sitäkään oikein enää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mikset printtaa tuota viestiäsi ja anna miehesi lukea se! Minusta sinun kyllä nyt kannattaisi tehdä hänelle asiat selviksi kuinka ajattelet. Voihan olla että lopuksi päädytte jonkinlaiseen kompromissiin!Itse en kyllä sinuna antaisi tuossa asiassa peräksi; jotenkin outoa että hän kyllä voisi hankkia lapsia mutta ei mennä naimisiin. Mitäköhän hän pelkää?
Voi Eloveena, ymmärrän niin hyvin, miltä sinusta tuntuu. Sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä saat haluta, mitä haluat.
Minun ensimmäinen mieheni oli juuri tuollainen. Lapsia kyllä saattoi tehdä, mutta naimisiin menolle oli kova kynnys. Nurinkurista, koska lapset sitovat huomattavasti enemmän ja siten tuossa tilanteessa mielestäni naimisiinmeno on lähinnä sitoutumisen julkilausuma. Miksei sitä voi tehdä ?
Me sitten teimme sen lapsen. Jälkeenpäin on helppo sanoa, ettei olisi kannattanut. Olisi pitänyt odottaa. Mutta kun silloin oli monta asiaa mitä piti ottaa huomioon. Lapsen saaminen ei ollut minulle itsestään selvää ja lääkäreiden mukaan se olisi iän mittaan vain vaikeutunut/muuttunut mahdottomaksi :(
Kyllä meidät sitten myöhemmin vihittiinkin. Eipä olisi pitänyt sitäkään tehdä. Koko juttu vaikutti minusta enemmänkin näytelmältä :(
Jonkun vuoden päästä halusin erota. Liittomme kesti noin 10 vuotta ja se oli hyvin onnetonta aikaa. Aluksi tuntui tuolta kuin sinustakin ja sitten ei enää tuntunut miltään.
Erosimme, minä jäin yksinhuoltajaksi kahden lapsen kanssa. Ei huolehtinut mies elatusmaksuista, ei lasten tapaamisista. Mutta silti elämä hymyili. Voin sanoa, että elin lasten kanssa onnellisena. Väsyttävää oli varsinkin kun toinen lapsistani on liikuntavammainen.
10 vuotta yksin ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tapasin elämäni suuren rakkauden. Miehen, joka osaa lukea ajatukseni. Tämä mies on sieluni toinen puolikas. Tuttu ja turvallinen jo ensitapaamisesta. Suhteessa riittää hellyyttä, ymmärrystä, rakkautta, tunteita. Mitään ei tarvitse salata. Riitoja ei ole - erimielisyyksiä joskus harvoin.
Ja tunne on molemminpuolinen. Muutimme yhteen muutamassa kuukaudessa, menimme kihloihin noin vuoden päästä ja meidät vihittiin 5 kk kihlauksesta.
Suurin murhe on se, ettemme tavanneet aiemmin. Minä olisin myös halunnut lapsen hänen kanssaan, mutta lasten saaminen ei ole ollut minulle enää aikoihin mahdollista oman sairauteni vuoksi.
Mistä sitä tietää, miten elämä heittelee. Halusin vain sanoa, että jos nyt tuntuu tuollaiselta, en usko että tämä nykyinen miehesi on sinulle se oikea.
Usko itseesi ja siihen, että joskus tapaat ihmisen, jonka kanssa on kevyt hengittää.
Teet yksinkertaisesti selväksi, että lapsia ei edes yritetä saada ennen naimisiin menoa. Siskoni teki näin, ja kun mieheen iski kova vauvakuume, niin naimisiin menivät. Miksi sinun arvosi olisivat huonommat kuin miehen? Tai mielipiteet vähemmän arvokkaita?
Minun siippa haluaa tulevaisuudessa lapset omalla sukunimellään, myöskin ensin avoliitossa ja myöhemmin naimisiin. Minä taas sanoin, että (mahdolliset, eihän sitä koskaan tiedä) lapset kulkevat minun tyttönimelläni niin kauan kuin minäkin. Todennäköisesti tästäkin vielä tulevaisuudessa väännetään, mutta en aio antaa periksi.
Minä olen ajatellut myös niin, että jos jostain syystä luovun periaatteestani ja saamme lapsia avoliitossa niin lapsi tai lapset saa minun sukunimeni. En ole sitä miehelle vielä sanonut, mutta pitää kyllä sanoa... Hän ei ole kyllä mitään nimestä puhunut. Mutta yleensähän miehen nimi lapsille annetaan.
Mä en tosiaan ymmärrä tätä arvoajattelua.
Sen käsitän, että joillakin on periaattellinen päätös, ettei mene naimisiin,ei usko avioliittoinstituutioon tmv, ok.
Mutta jos on ihminen, joka "haluaa joskus naimisiin", en todellakaan käsitä, miten ihmeessä voi kyllä tehdä puolisonsa kanssa lapsia, muttei "ole valmis VIELÄ naimisiin".
Miten voi olla valmis sitoutumaan lapseen, muttei kumppaniinsa? Miten sopii samaan yhtälöön "joskus valmis naimisiin" ja "heti valmis vanhemmaksi"?
Ei sillä. Monet (itsekin) saavat lapsia ennen avioliittoa, mutten käsitä, miksi viimeistään lapsen synnyttyä vielä jahkaillaan avioliiton kanssa. Verukkeena "en halua hätäillä"?
Kiva kuulla, että jotkut muutkin ovat vanhanaikaisia ja haluavat ensiksi naimisiin ja sitten vasta lapsia. Te ette ole vielä olleet kovin kauaa yhdessä. Joten en menettäisi toivoani. Mutta... toisaalta en odottaisi liiankaan kauan. Varsinkin, jos asia jo nyt painaa noinkin paljon.
Minä en vielä tuossa vaiheessa suhdetta ajatellut asiaa. Mutta emme kyllä puhuneet lapsistakaan. Joten vaikka olemme olleet vuosia yhdessä en ole vuosia odotellut onneksi. Mutta kyllä jo jonkin aikaa... Ja kun ikää alkaa olemaan ja muutenkin lapset olisi (molempien mielestä) ajankohtaisia niin nyt asia on alkanut vaivaamaan. Kaiken lisäksi tuntuu, että joka kanavalta tulee hääohjelmia tai saippusarjoissa joku menee naimisiin, kaverit menee, kaikki kyselee naimisiinmenostamme ja kihloista. Muutama luuli jo meidän menneen kihloihin...
Avomieheni mielestä voi muutenkin olla sitoutunut. Ostimmehan yhdessä asunnonkin ja hän haluaa kanssani lapsen. Toisaalta jotkut sinkutkin haluaa lapsen, joten mitä se todistaa? Epäilyttää miksi mies ei halua mennä naimisiin. On kuitenkin sanonut, että joskus haluaa mennä naimisiin. Joten ilmiselvästi ei vain tiedä/ole varma haluaako mennä minun kanssani. En haluaisi luopua periaatteestani, enkä toiveistani. (ja lisäksi epäilyttää miehen tunteet, kun ei ole vielä valmis menemään naimisiin. Lapsi on mielestäni isompi sitoumus) Mutta biologinen kellokin tikittää. Tilanne alkaa olla "umpisolmussa". Jokin ratkaisu on tehtävä.
Pelkääkö miehesi sitoutumista siksi, että on joskus ollut kihloissa? Mikä oli heidän eronsa syy? Ymmärrän, että se ihmetyttää jos hän joskus on ollut kihloissa ja vajaan vuoden seurustelun jälkeen.
Eron syy oli ilmeisesti se, että mies petti. Petti toisenkin kerran, ja kolmannen. Mieheni entinen antoi anteeksi kerta toisensa jälkeen. Huvittavinta oli, että kun mies halusi sitten erota, tämä entinen veti "tapan itseni"- kortin hihasta. Siinäpä ne ihmettelivät tilannetta jonkin aikaa.
Avomieheni tietää, että minun kanssani tuota ongelmaa ei tule. Kunnioitan itseäni ja vaadin sitä häneltäkin. Olen puhunut avioliitosta avomieheni kanssa, mutta tuloksetta. Joko odotan sitä, että hän huomaa vuosien päästä haluavansa kanssani avioon tai totun ajatukseen ettei minusta tulee rouvaa. Kumpikaan ei tunnu hyvältä. Elämä on aika iroonista. Kaikkea ei voi saada. Kai jään katkeraksi niille, joiden miehet haluavat avioon. Ei voi muuta kuin ihailla miehiä, jotka uskaltavat näin tehdä.
Te, jotka olette khloissa ja menossa avioon, nauttikaa ja olkaa onnellisia. Minä ainakin olen teidän puolesta.
Meillä sellainen juttu että syksyllä puhuttiin kihloihin menosta tai itseasiassa mies innostuksissaan möläytti että aikoo kosia. Noh, eipä sitä kuulunut ja minä kyselin vaivihkaa ja sain vastaukseksi että haluaa kosia vuosipäivänämme (tulee 2 vuotta täyteen) joka on tänä kesänä. Mielestäni se oli mainio ajoitus/ajatus.
Asiasta ei ole pahemmin keskusteltu sen jälkeen ja hiljattain riidan yhteydessä kuulin ettei haluakaan ehkä kihloihin. Kuitenkin itse aina silloin tällöin kyselee koska aletaan tekemään vauvoja ja mentäiskö naimisiin silloin ja silloin. Tosin minä en lapsia vielä halua, opiskelut kesken.
Asiaa puitiin muutama päivä sitten ja syinä oli muun muassa että pelkää että kaikki menee sit pieleen kun se "rinkula" on sormessa. Siis mitä? Miten se meidän elämää muuttaisi huonompaan suuntaan? Varsinkaan kun ei häitä ole ihan heti tiedossa ei niitäkään tarvitse stressata. Sanoi syyksi myös ettei ole rahaa. Ja minä siihen että kyllä sormusten ostoon rahat löytyy. Ei mitään persaukisia kuitenkaan olla.
Asiassa harmittaa eniten se että en olisi edes odottanut kihloihin menemisiä vielä ellei mieheni olisi asiaa ottanut puheeksi! Vähän alussa hirvitti onko liian aikaista mutta kun asiaa olen kuitenkin miettinyt jo puolisen vuotta niin olin jo odottanut vuosipäivää jne... Kuitenkin rakastan poikaystävääni paljon, ja olen ollut jo kerran kihloissa eli vahingosta viisastuneena en tod ole mikää hätiköitsijä...
Ja iät oli minä 21 ja poikaystäväni 28.