Onko kukaan kasvanut lastenkodissa? Minä olen viettänyt siellä lapsuuteni. Olen hellyyden ja hyväksynnän kipeä ehkä siksi. Tunsin itseni erilaiseksi ja vieläkin tunnen. Ystäviä samanhenkisiä on vaikea löytää. En ole onneton päinvastoin olen oppinut ajanmyötä ymmärtämään itseäni ja arvostan "saavutuksiani", jotka ovat olleet paljon paljon suuremman työn ja pohdiskelun tulosta kuin useammalla teistä.
Sotalapsia huomioidaan muttei orpoja..
Sotalapsia huomioidaan muttei orpoja..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei oikeassakaan kodissa ole aina helppoa.
Minullakin meni joskus helvetiksi.
Tässä vähän muistelmia sinulle "lohdutukseksi".
Pistähän kommentti.
Lamaannus
Joskus vanhempien riitatilanteissa tunsin outoa lamaannusta. Ei jaksanut muuta kuin itkeä vänistä. Piti vain odottaa, että mitä tuleman pitää. Joskus isä uhitteli tappavansa koko perheen.
Muistan erään päivän, kun olin kotona. Isä riehui navetalla. Oli ahdistanut äidin lehmien parsien väliin ja hakkasi nyrkeillä. Pistoolikin sillä oli. Se yleensä piti pistoolia mukana, koska se pelkäsi naapureita. Esimerkiksi Urpo oli paljon isää nuorempi mies ja joskus isä joutui sen kanssa käsirysyyn. Niitä tilanteita varten isällä oli pistooli taskussa. Pistooli oli pieni käsiase, ei venäläinen tähtipistooli, joka oli isällä kaapissa ja siinä pussi patruunoita, joka oli ruostuneessa kankaassa. Nämä isä oli takavarikoinut joltakin sotavangilta tai ruumiilta. Moni kai toi jotakin kotiin rintamalta, vaikka se oli luvatonta.
Olin halkoliiterissä. Halkoliiterissä säilytettiin polttopuita.
Katselin halkopinoa ja pilkkeiden vuorta ja olin kauhuissani, kun navetalta alkoi kuulua äidin avunhuutoja: ” Apua! Nyt se tappaa!”
Ja sama uudestaan. En ollut erityisen rohkea. Nyt kuitenkin mieleeni tuppasi, että minun on mentävä avuksi. Nappasin koivuhalon, semmoisen kepeän ja ohuen, käteeni ja läksin navetalle. Seisoin ihan paniikissa navetan ovella halkoineni ja isä huomasi minut. Hän jätti äidin parteen, lehmien väliin ja lähti minua kohti. Kopeloi taskuaan ja löysi sieltä taskuaseen. Ei minulla ollut rohkeutta kokeilla, kestääkö isän kantti. Olin aika pelkuripoika, samanlainen kuin isä, joka ei kestänyt sodan vaarallisimpia tilanteita, vaan välillä lähti ”omalle lomalle”.
Juoksin karkuun. Juoksin lumihankeen. Isä tuli navetan oven eteen pyssyineen. Oli varmaan halunnutkin pelotella minua. Juoksin hankeen. Luulin, että kuolen kohta. Itkeä märisin ja tuuperruin hankeen, kun en päässyt pidemmälle. Äiti tuli navetan ovelle ja huusi: ” Ampuiko se jo?” Arvelin, että soitan poliisille. Olin ihan paniikissa. Soittaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Isä olisi estänyt sen. En ollut tämän tapahtuman jälkeen oma itseni. Olin ihan lamassa. Joskus nuoruusiällä nämä tappamisen tunteet sitten nousivat pintaan ja sotkivat todellisuuteni. Tapahtumasta jäi pahoja jälkiä mieleeni. En ole selvinnyt niistä vieläkään kokonaan. Usein isä tulee unessa uhkailemaan minua aseella. Olen kertonut siitä terapeutille. Jostakin luin, että toistuva uni merkitsee, että jotakin traumoja on jäänyt purkamatta, joku asia pitäisi käsitellä loppuun. Sitä purkua on tämä kirjoituskin.
Kiitos vastauksestasi Osku. Kohtaloita on monenlaisia Sinun lapsuutesi ei ollut mukava. Toivon , että nyt kun olet aikuinen saat kokea turvallisuuden tunteen ilman väkivaltaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että lastenkoti sodanjälkeisinä vuosina oli monelle kuin taivas.
Täytyy sanoa, että itse kiinnyin "kotiin ja täteihin niin", että en halunnut kasvatiksi, vaikka kuinka yritettin. Hyvää tarkoitettin sillä, että yritettiin etsiä kotia herkälle älykkäälle, sievälle tyttölapselle.
Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten silloin sopeunut. Siihen aikaan kumminkin lasten mielipiteiden huomioiminen ja avoin keskustelu ei ollut mahdollista vaan auktoriteetit tiesivät ja päättivät lapsen parhaaksi. Mielessäni oli kuitenkin aina oma äitini, jota en halunnut "pettää" ryhtyäkseni jonkun muun tyttäreksi. Lapsi ajattelee ja järkeilee, Kumpa aikuiset vain haluaisivat ja tuntisivat mielenkiintoa lapsen ajatuksille. Avoin keskustelu olisi avannut monia solmuja ja mahdollistanut elämään ilman surua ja ahdistusta.
Ainainen toivoni oli aina päästä omaan kotiin äidin luo. Se ei koskaan toteutunut.
Sinun vastauksestasi huomasin, ettet arvosta omaa herkyyttäsi etkä hyväksy omia reaktioitasi kun kotona tapeltiin. Minusta toimit oikein kun lähdit karkuun. Varmasti koit suunnatonta surua siitä, että rakkaat ihmisesi käyttäytyivät niin julmasti.
Oikein, että itkit ja surit asiaa.
Väkivaltaa olen itse kokenut vasta avioiduttuani 17- vuotiaana mutta se on taas toinen juttu...
Hei! Opiskelen sosiaalialaa ja erityisesti nyt on aiheena ollut lastensuojelu ja lastenkodit, sen vuoksi haluaisin kuulla jotakin siitä, millä tavalla lastenkodeissa ja lastensuojelussa yleensäkin pelaa eettiset pelisäännöt..osaisitko sanoa jotakin omasta kokemuksestasi?