Lamaannus
Joskus vanhempien riitatilanteissa tunsin outoa lamaannusta. Ei jaksanut muuta kuin itkeä vänistä. Piti vain odottaa, että mitä tuleman pitää. Joskus isä uhitteli tappavansa koko perheen.
Muistan erään päivän, kun olin kotona. Isä riehui navetalla. Oli ahdistanut äidin lehmien parsien väliin ja hakkasi nyrkeillä. Pistoolikin sillä oli. Se yleensä piti pistoolia mukana, koska se pelkäsi naapureita. Esimerkiksi Urpo oli paljon isää nuorempi mies ja joskus isä joutui sen kanssa käsirysyyn. Niitä tilanteita varten isällä oli pistooli taskussa. Pistooli oli pieni käsiase, ei venäläinen tähtipistooli, joka oli isällä kaapissa ja siinä pussi patruunoita, joka oli ruostuneessa kankaassa. Nämä isä oli takavarikoinut joltakin sotavangilta tai ruumiilta. Moni kai toi jotakin kotiin rintamalta, vaikka se oli luvatonta.
Olin halkoliiterissä. Halkoliiterissä säilytettiin polttopuita.
Katselin halkopinoa ja pilkkeiden vuorta ja olin kauhuissani, kun navetalta alkoi kuulua äidin avunhuutoja: ” Apua! Nyt se tappaa!”
Ja sama uudestaan. En ollut erityisen rohkea. Nyt kuitenkin mieleeni tuppasi, että minun on mentävä avuksi. Nappasin koivuhalon, semmoisen kepeän ja ohuen, käteeni ja läksin navetalle. Seisoin ihan paniikissa navetan ovella halkoineni ja isä huomasi minut. Hän jätti äidin parteen, lehmien väliin ja lähti minua kohti. Kopeloi taskuaan ja löysi sieltä taskuaseen. Ei minulla ollut rohkeutta kokeilla, kestääkö isän kantti. Olin aika pelkuripoika, samanlainen kuin isä, joka ei kestänyt sodan vaarallisimpia tilanteita, vaan välillä lähti ”omalle lomalle”.
Juoksin karkuun. Juoksin lumihankeen. Isä tuli navetan oven eteen pyssyineen. Oli varmaan halunnutkin pelotella minua. Juoksin hankeen. Luulin, että kuolen kohta. Itkeä märisin ja tuuperruin hankeen, kun en päässyt pidemmälle. Äiti tuli navetan ovelle ja huusi: ” Ampuiko se jo?” Arvelin, että soitan poliisille. Olin ihan paniikissa. Soittaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Isä olisi estänyt sen. En ollut tämän tapahtuman jälkeen oma itseni. Olin ihan lamassa. Joskus nuoruusiällä nämä tappamisen tunteet sitten nousivat pintaan ja sotkivat todellisuuteni. Tapahtumasta jäi pahoja jälkiä mieleeni. En ole selvinnyt niistä vieläkään kokonaan. Usein isä tulee unessa uhkailemaan minua aseella. Olen kertonut siitä terapeutille. Jostakin luin, että toistuva uni merkitsee, että jotakin traumoja on jäänyt purkamatta, joku asia pitäisi käsitellä loppuun. Sitä purkua on tämä kirjoituskin.
Joskus vanhempien riitatilanteissa tunsin outoa lamaannusta. Ei jaksanut muuta kuin itkeä vänistä. Piti vain odottaa, että mitä tuleman pitää. Joskus isä uhitteli tappavansa koko perheen.
Muistan erään päivän, kun olin kotona. Isä riehui navetalla. Oli ahdistanut äidin lehmien parsien väliin ja hakkasi nyrkeillä. Pistoolikin sillä oli. Se yleensä piti pistoolia mukana, koska se pelkäsi naapureita. Esimerkiksi Urpo oli paljon isää nuorempi mies ja joskus isä joutui sen kanssa käsirysyyn. Niitä tilanteita varten isällä oli pistooli taskussa. Pistooli oli pieni käsiase, ei venäläinen tähtipistooli, joka oli isällä kaapissa ja siinä pussi patruunoita, joka oli ruostuneessa kankaassa. Nämä isä oli takavarikoinut joltakin sotavangilta tai ruumiilta. Moni kai toi jotakin kotiin rintamalta, vaikka se oli luvatonta.
Olin halkoliiterissä. Halkoliiterissä säilytettiin polttopuita.
Katselin halkopinoa ja pilkkeiden vuorta ja olin kauhuissani, kun navetalta alkoi kuulua äidin avunhuutoja: ” Apua! Nyt se tappaa!”
Ja sama uudestaan. En ollut erityisen rohkea. Nyt kuitenkin mieleeni tuppasi, että minun on mentävä avuksi. Nappasin koivuhalon, semmoisen kepeän ja ohuen, käteeni ja läksin navetalle. Seisoin ihan paniikissa navetan ovella halkoineni ja isä huomasi minut. Hän jätti äidin parteen, lehmien väliin ja lähti minua kohti. Kopeloi taskuaan ja löysi sieltä taskuaseen. Ei minulla ollut rohkeutta kokeilla, kestääkö isän kantti. Olin aika pelkuripoika, samanlainen kuin isä, joka ei kestänyt sodan vaarallisimpia tilanteita, vaan välillä lähti ”omalle lomalle”.
Juoksin karkuun. Juoksin lumihankeen. Isä tuli navetan oven eteen pyssyineen. Oli varmaan halunnutkin pelotella minua. Juoksin hankeen. Luulin, että kuolen kohta. Itkeä märisin ja tuuperruin hankeen, kun en päässyt pidemmälle. Äiti tuli navetan ovelle ja huusi: ” Ampuiko se jo?” Arvelin, että soitan poliisille. Olin ihan paniikissa. Soittaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Isä olisi estänyt sen. En ollut tämän tapahtuman jälkeen oma itseni. Olin ihan lamassa. Joskus nuoruusiällä nämä tappamisen tunteet sitten nousivat pintaan ja sotkivat todellisuuteni. Tapahtumasta jäi pahoja jälkiä mieleeni. En ole selvinnyt niistä vieläkään kokonaan. Usein isä tulee unessa uhkailemaan minua aseella. Olen kertonut siitä terapeutille. Jostakin luin, että toistuva uni merkitsee, että jotakin traumoja on jäänyt purkamatta, joku asia pitäisi käsitellä loppuun. Sitä purkua on tämä kirjoituskin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On helppo samaistua tuntemuksiisi ja kokemuksiisi.
Tuntuu vaan oudolta ajatella, että tänäkin päivänä, 2000-luvulla, elää keskuudessamme ihmisiä jotka saavat kärsiä vieläkin sodan seurauksista.
Puhutaan vaan sodassa olleista miehistä, heidän kauhuistaan, mutta unohdetaan muut perheen jäsenet jotka ovat saaneet elinikäisen painajaisen harteilleen kun sodasta kotiutetut ovat alkaneet jatkokäsitellä omia painajaisiaan.
Oma lapsuuteni sodan jaloissa tuntui turvalliselta äidin ja mummon hoivissa. Perheemme helvetti alkoi vasta sitten kun isä kotiutettiin.
Isän kuoleman edellä pistin kauheimmat kokemukset paperille ja se on auttanut minua ja veljiäni paljon.
Uskon, että kirjoittaminen auttaa sinuakin, Otto.
Elämä ei aina ollut helppoa henkisen invalidin kanssa. Maaseudulla oli kuitenkin paljon lievittäviä tekijöitä, joihin voi paeta.
Oli kiva kun kommentoit.
Kiitos. Lukisin mieluusti sunkin kokemuksia.
Voisin vertailla asioita.
[email protected]