Kirjallisuus
Koulussa oli ”lainasto”, kaksi lasiovista kaappia, joissa säilytettiin nuorten- ja lasten kirjoja. Johtajaopettaja teki koulun käytävään
taulun, jossa oli kirjojen nimet ja lainausnumerot. Siitä taulusta teimme kopion kauppapaperista valmistettuun vihkoon. Aina kun oli lainastoa, oli meillä jo lainattavat kirjat selvillä.
Myös kunnan kirjasto oli hyvä lainauspaikka. Lapsille, joilla oli muuten karu todellisuus, tarjosi kirjasto paikan, mistä sai virikettä mielikuvitukselle.
Topeliuksen Välskärin kertomukset oli melkoinen lukukokemus. Johtajaopettaja sanoi että ” se ei ole heikkohermoisia varten”. Kirjassa kerrottiin miten sormus suojeli Ruotsin kuningasta Kustaa II Adolfia taisteluissa, kunnes se onneton jätti sen kerran pois sormesta.
Aapelin Koko kaupungin Vinski, sekä Vinski ja Vinsentti olivat haluttuja kirjoja. Niissä oli mukavaa huumoria, jota arkielämästä puuttui. Seikkailusarjassa oli rosvoja ja nuoria. Oli myös papukaija Kiki, joka omalla tavallaan auttoi lapsia rosvojahdissa.
Sulka-sarjassa oli myös intiaaniseikkailuja. Tirlittan oli hyvä kirja joka jäi mieleen. Viimeinen mohikaani ilmestyi purukumikuvasarjana. Setä Lassi tilasi meille Villi Länsi – lehden,
josta oli paljon iloa. Tosin kauppa-apulaispoika, joka jakoi postit, halusi lukea sen ensin ja mikäpäs siinä auttoi kuin odotella.
Robinson Crusoen seikkailut autiolla saarella tuli luettua. Myös Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu kuuluivat luettuihin seikkailuihin.
Nykyisinhän niistä on tehty jo elokuviakin.
Kerran isä toi huutokaupasta kirstun, jossa oli kirjoja. Curwoodia ja Jack Londonia ja monia muita. Sehän oli tietysti mielenkiintoinen kirstu, joskin naapurin isäntä halusi niitä lainaan ja sille tielle ne jäivät.
Kirjallisuus on mainio lääke yksinäisyyteen. Jos ei ole muuta tekemistä, niin kirjat siivittävät mielikuvitusta pitkille matkoille.
Nykyisin on paljon lapsia, joilta puuttuu vanhempien tuki. On paljon alkoholistivanhempia ja yksinhuoltajia, jotka eivät jaksa olla kavereita lapselle tai homma menee jo lähelle lastenhuollon
puuttumista.
Koulussa oli ”lainasto”, kaksi lasiovista kaappia, joissa säilytettiin nuorten- ja lasten kirjoja. Johtajaopettaja teki koulun käytävään
taulun, jossa oli kirjojen nimet ja lainausnumerot. Siitä taulusta teimme kopion kauppapaperista valmistettuun vihkoon. Aina kun oli lainastoa, oli meillä jo lainattavat kirjat selvillä.
Myös kunnan kirjasto oli hyvä lainauspaikka. Lapsille, joilla oli muuten karu todellisuus, tarjosi kirjasto paikan, mistä sai virikettä mielikuvitukselle.
Topeliuksen Välskärin kertomukset oli melkoinen lukukokemus. Johtajaopettaja sanoi että ” se ei ole heikkohermoisia varten”. Kirjassa kerrottiin miten sormus suojeli Ruotsin kuningasta Kustaa II Adolfia taisteluissa, kunnes se onneton jätti sen kerran pois sormesta.
Aapelin Koko kaupungin Vinski, sekä Vinski ja Vinsentti olivat haluttuja kirjoja. Niissä oli mukavaa huumoria, jota arkielämästä puuttui. Seikkailusarjassa oli rosvoja ja nuoria. Oli myös papukaija Kiki, joka omalla tavallaan auttoi lapsia rosvojahdissa.
Sulka-sarjassa oli myös intiaaniseikkailuja. Tirlittan oli hyvä kirja joka jäi mieleen. Viimeinen mohikaani ilmestyi purukumikuvasarjana. Setä Lassi tilasi meille Villi Länsi – lehden,
josta oli paljon iloa. Tosin kauppa-apulaispoika, joka jakoi postit, halusi lukea sen ensin ja mikäpäs siinä auttoi kuin odotella.
Robinson Crusoen seikkailut autiolla saarella tuli luettua. Myös Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu kuuluivat luettuihin seikkailuihin.
Nykyisinhän niistä on tehty jo elokuviakin.
Kerran isä toi huutokaupasta kirstun, jossa oli kirjoja. Curwoodia ja Jack Londonia ja monia muita. Sehän oli tietysti mielenkiintoinen kirstu, joskin naapurin isäntä halusi niitä lainaan ja sille tielle ne jäivät.
Kirjallisuus on mainio lääke yksinäisyyteen. Jos ei ole muuta tekemistä, niin kirjat siivittävät mielikuvitusta pitkille matkoille.
Nykyisin on paljon lapsia, joilta puuttuu vanhempien tuki. On paljon alkoholistivanhempia ja yksinhuoltajia, jotka eivät jaksa olla kavereita lapselle tai homma menee jo lähelle lastenhuollon
puuttumista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aikun oli mukavasti kirjoitettu. Ihan sitä lukiessa tuli mieleen aika lapsuuden. Lastenkodissa meitä oli monta.. rautasänkyjä. Siellä sitä kuunneltiin iltasatuja samanlaisia kokemuksia myös meillä.
Silloin ei ikävä tuntunut kovin pahalta, kohtalotovereita tupa täynnä. Ei isää ei äitiä..
Tädit lukivat tarinoita.
...alan melkein uskoa että Miljoonan nikin pelle kertoo näissä ihan oikeasti elämästään. Siinä sen taas näkee kuinka herkkäuskoinen olen. Mutta kyllä äijällä on tiettyä tarinankertojan lahjaa. Eivät nämä kopsatuilta tunnu. Pohjimmiltaan ehkä luova tyyppi, joka ei oikein ole saanut toteuttaa luovuuttaan. Mikäpä näitä on lukiessa, jos niin ajattelee.
...oletko mahdollisesti yksi tämän portaalin webmastereista eli ylläpidon puolelta näitä tekniikan osaajia.....ohjelmoija kenties?
Mistä muuten tiedät (olet tietävinäsi), että joku (jotkut ovat) "miljoonalla nickillä" näillä foorumeilla? Hostin ja IP:n näkevät vain ylläpidon hemmot ja sitä kautta näidenkin viestien raapustajat.
On totta, että ns. nicki-rulettia pelaavat tyypit ovat tosi ärsyttäviä - varsinkin - jos eivät pysy totuudessa ketun karvan vertaa!
olla ylläpidon hemmo. Modeemiyhteyksien kellonajat ja ennen kaikkea kirjoitusmaneerit paljastavat tarpeeksi. Silloin kuin ip-osoitteet näkyivät täällä, ne kyllä olivat näissä yhtäpitävät. Jos on todella ovela, voi tietysti pelehtiä monella nikillä "kärähtämättä", mutta pitää siis olla ovela.
Tuollaista se oli minunkin lapsuudessani. Luin Taija kirjoja silloin ja niitä sai sivukylän koulun lainastosta. Painomusteen tuoksun tuntien muistelen tässä vähän isompana tyttönä lukemaani kirjaa; Curwoodin Rajaseudun henki. Se oli voimakas elämys, kuin olisin hipsinyt inkkareiden matkassa pensaitten suojissa.
Ja olen ihan tosissani samaa mieltä siitä, että lukeminen pelastaa ja paikkaa monta yksinäisyyden hetkeä ja pahaa mieltä. Lukeminen kasvattaa mielikuvitusta ja on portti terveeseen mieleen.