On varmasti ihmisiä, jotka kokevat itselleen tahdon asikasi (*tehy 2007) lukea itsensä hoitajaksi ja olla onnellinen, kun on päässyt alan töihin sairaanhoitajana, tai lähihoitajana.
Itselleni on ollut järkyttävää huomata mihin onnettomaan tilanteeseen olen saattanut itseni ja perheeni kouluttautumalla hoitajaksi.
Olen tehnyt tätä työtä yli 15-vuotta. Minulla ei koskaan ollut edes haaveena hakeutua hoitoalalle tarkoitus oli tehdä jotain aivan muuta. Se ei onnistunut ja minut lykätiin opistoon lähihoitajaksi. ( saatte nauraa; surkea lähihoitaja!)
Miksi en jättänyt koulua kesken? No kun oli vuosi koulua takana, niin puhelin alkoi soida ja sijaisuuksia alkoi sadella valtavasti.
Sitten sitä tuli käytyä koulu loppuun, ei se edes oikeasti kiinnostanut, mutta ammatti piti saada, kun mistään ei saanut tukia, eikä muitakaan avustuksia.
Valmistumisen jälkeen töitä irtosi helposti. Aluksi määrä-aikaisena ja viimeiset yli 10-vuotta vakinaisena. Palkka on naurettavan huono.
Olen loppu.
Mietin usein alanvaihtoa. Ei ole helppoa, kun ei ole millä maksaa opiskelut. On mm. lainaa.
No työkyvyttömyys psyykkisin perustein. Olen kärsinyt masennuksesta vuodesta 1996 syönyt eri masennuslääkkeitä. Ja toimin hoitajana. Nytkin minulla on lääkitys.
Toki osaan esiintyä töissäni siten, ettei minun ajatuksiani ole helppo tulkita ja näyttelen toista roolia, mitä todellisuudessa olen. Se on raskasta.
Itsemurha on usein (joka päivä) mielessä. Hukuttautuminen, lääkkeiden yliannostus, itsensä ampuminen, aseita ei vaan helposti saa, kaulan viilto pitkältä matkalta jollain todella terävällä.
Saan töistä käsiini suuria määriä lääkkeita, joilla henki lähtee varmasti. Ahdistaa, masentaa. Ei ole juuri poissaoloja töistä. Pelkään kasvojen menetystä, jos epäonnistun em asioissa/asiassa.
Burn out!
Pois vaan tästä maailmasta.
Älkää lähtekö tälle polulle se ei kannata.
Kertokaapa omia tuntemuksia, ja mitä ajatuksia tekstini teissä herätti.
Suuri KIITOS.
Nimim: Sairastava hoitaja.
Itselleni on ollut järkyttävää huomata mihin onnettomaan tilanteeseen olen saattanut itseni ja perheeni kouluttautumalla hoitajaksi.
Olen tehnyt tätä työtä yli 15-vuotta. Minulla ei koskaan ollut edes haaveena hakeutua hoitoalalle tarkoitus oli tehdä jotain aivan muuta. Se ei onnistunut ja minut lykätiin opistoon lähihoitajaksi. ( saatte nauraa; surkea lähihoitaja!)
Miksi en jättänyt koulua kesken? No kun oli vuosi koulua takana, niin puhelin alkoi soida ja sijaisuuksia alkoi sadella valtavasti.
Sitten sitä tuli käytyä koulu loppuun, ei se edes oikeasti kiinnostanut, mutta ammatti piti saada, kun mistään ei saanut tukia, eikä muitakaan avustuksia.
Valmistumisen jälkeen töitä irtosi helposti. Aluksi määrä-aikaisena ja viimeiset yli 10-vuotta vakinaisena. Palkka on naurettavan huono.
Olen loppu.
Mietin usein alanvaihtoa. Ei ole helppoa, kun ei ole millä maksaa opiskelut. On mm. lainaa.
No työkyvyttömyys psyykkisin perustein. Olen kärsinyt masennuksesta vuodesta 1996 syönyt eri masennuslääkkeitä. Ja toimin hoitajana. Nytkin minulla on lääkitys.
Toki osaan esiintyä töissäni siten, ettei minun ajatuksiani ole helppo tulkita ja näyttelen toista roolia, mitä todellisuudessa olen. Se on raskasta.
Itsemurha on usein (joka päivä) mielessä. Hukuttautuminen, lääkkeiden yliannostus, itsensä ampuminen, aseita ei vaan helposti saa, kaulan viilto pitkältä matkalta jollain todella terävällä.
Saan töistä käsiini suuria määriä lääkkeita, joilla henki lähtee varmasti. Ahdistaa, masentaa. Ei ole juuri poissaoloja töistä. Pelkään kasvojen menetystä, jos epäonnistun em asioissa/asiassa.
Burn out!
Pois vaan tästä maailmasta.
Älkää lähtekö tälle polulle se ei kannata.
Kertokaapa omia tuntemuksia, ja mitä ajatuksia tekstini teissä herätti.
Suuri KIITOS.
Nimim: Sairastava hoitaja.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eipä tunnu ketään kiinnostavan.
Ihmiset ei halua vastata tälläsiin kysymyksiin koska ovat usein itse niitä jotka valittaa hoitajien työstä jos eivät esim pääse jonon kärkeen. Jos joutuisivat ajattelemaan asiaa hoitajan kannalta niin joutuisivat samalla puntaroimaan ja reflektoimaan omaa itseään, mihin nykyihmisellä ei ole kykyä. Mä ajattelin itse myös hoitoalaa mutta tajusin jo tutustumiskurssin aikana että ei, mä en todellakaan lähde tappamaan itseäni siksi että saisin pyöritettyä Suomen valtion terveydenhoidoksi kutsuttua oravanpyörää joka ei johda mihinkään
JA se että on halu auttaa muita ei tarkota sitä olisi intoa/ täytyisi tuhota oma psyyke siksi että koittaa vikoilla voimilla auttaa loputonta ihmismerta. Lisäksi alan epäkiitollisuus esim. omaiset joille joudut perustelemaan jatkuvasti jo selittämäsi asiat, jatkuva valitus asioista joille et itse voi yhtään mitään, työvoimapula. Sekä se fakta että jos joutuu itse tilanteeseen jossa sitä apua tarvitsee niin huomaat hyvin nopeasti, ettet sitä saa. Lekuri vähättelee eikä sillä ole taitoa tai aikaa perehtyä sun ongelmiin tai ajatusmaailmaan. Eli määrää sulle jotain mömmöjä ja saat viikon saikkua jonka jälkeen pääset taas kuuntelemaan ylempien lääkärien huutoa ja/tai äkäisten työkavereiden kyräilyä koska ovat myös rättiväsyneitä esim. huonoihin työoloihin, työhön ilman taukoja, työvoimapulaan, siihen samaan huutoon jota harrastavat nyt myös itse.... Tän maan kaikkien hoitotyöntekijöiden pitäisi nostaa kädet kerralla ilmaan ja antaa ihmisten oikeasti delata. Sitten voitaisiin ottaa kellosta aikaa kuinka nopeasti alkaisi tapahtua
Aamen!
Kutsumus teoriassa ja kutsumus käytännössä. Voihan sitä teorian tasolla olla vaikka kuin kauniita ideoita siitä, miten työtä pitäisi tehdä, mutta kun joutuu rämpimään ala-arvoisten reaalielämän käytössä olevien käytäntöjen suossa, niin varmasti häviää se vähäinenki kutsumus, joka joskus on ollut. Nimimerkillä kokemusta on ja alalta ulostuttu pois.