Kiitos ja kiittely

Lapsuudessani minun oli opittava kiittämään. Kiitos oli sana, jonka varmasti lausuin parikin kertaa päivässä, ja hyvä tapahan se on. Olen opettanut omatkin lapseni sanan käyttöön.
Mutta itse en kiitosta saanut.
Tein oman osani kotiaskareista, juoksin asioita, olin kuuliainen ja hyväkäytöksinen, mutta en todellakaan muista, että olisin erityistä kiitosta koskaan kuullut.
Päin vastoin, äitini sanoi minulle pikkusisarusten kasvatuksesta, että jos lapsi tottelee ja tekee käskyn mukaan, ei häntä siitä kiitetä. Velvollisuutensahan hän vaan tekee. Kielsi minuakin kiittämästä- "Kissa kiitoksella elää", ja ylpeyttähän kiittäminen vain tuo tullessaan.
Moitteet kyllä saatiin perusteellisen kaavan mukaan. Usein tuntui, ettei mikään kelpaa, ja työtehtävät olivat yksi keino pitää meidät lapset kotona poissa kavereitten luota ja harrastuksista. Emme koskaan joutuneet mihinkään ikävyyksiin, kun olimme aina vanhempien silmälläpidon alaisina. Eipä kiitosta kiltteydestäkään koskaan kuultu.
Omia lapsiani olen yrittänyt muistaa kiitoksilla, mutta en ole ehkä tarpeeksi usein muistanut.
En ole oikein koskaan oppinut kiittämään, vaikka kiitollisuutta tunnenkin monta kertaa, enkä myöskään osaa ottaa kiitosta vastaan, jos joku sitä minulle lausuu. Jäykistyn ja turhaudun. En tiedä miten käyttäytyisin tai mitä pitäisi vastata, pitääkö vähätellä "eihän tuo nyt mitään", vai mitä pitää sanoa, jos kiitetään hyvästä työstä.