Rakastava kohtaaminen rohkaisee

Pu­he­lin vä­räh­tää tas­kus­sa saa­pu­neen vies­tin mer­kik­si. Sana “tsemp­piä” ja peu­ka­lon kuva roh­kai­se­vat. Tie­dän, et­tä mi­nua muis­te­taan ja roh­kais­taan. En ole yk­sin.

Jo­kai­nen kai­paa toi­si­naan roh­kai­sua. Var­mas­ti kaik­ki myös tie­tä­vät, mil­tä tun­tuu saa­da ys­tä­väl­tä roh­kai­se­va vies­ti ar­ki­sen elä­män tai ras­kai­den ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­le. Ju­ma­lan sana ke­hot­taa roh­kai­se­maan toi­nen toi­si­am­me päi­vit­täin (Hepr. 3:15). On tär­ke­ää, et­tä roh­kai­see ja kan­nus­taa toi­sia mo­nin eri ta­voin, mut­ta pa­ras­ta roh­kai­sua on kuul­la omal­le koh­dal­le evan­ke­liu­mia.

Olet­ko py­säh­ty­nyt miet­ti­mään, mil­loin ih­mi­nen tar­vit­see eni­ten roh­kai­sua ja rak­kaut­ta? Ei­kö sil­loin, kun hän on hei­koim­mil­laan ja Ju­ma­lan lah­joit­ta­ma elä­mä tun­tuu lii­an ras­kaal­ta? Juu­ri sil­loin ih­mi­nen kai­paa rak­kaut­ta, roh­kai­sua ja ym­mär­tä­viä aja­tuk­sia.

On­ko si­nus­ta jos­kus tun­tu­nut, et­tä juu­ri näis­sä ti­lan­teis­sa roh­kai­sun sa­nat ka­to­a­vat? So­pi­via sa­no­ja ei löy­dy. Ha­lu­ai­sit roh­kais­ta ja sa­noa jo­tain, mikä kan­taa, mut­ta aja­tus on tyh­jä ja sa­nat ovat hu­kas­sa.

Eh­kä tär­kein­tä ei ole­kaan sa­nat, vaan ai­to rak­kau­den sä­vyt­tä­mä koh­taa­mi­nen ja rin­nal­le aset­tu­mi­nen. Näis­sä­kin ti­lan­teis­sa saa luot­taa, et­tä Ju­ma­la an­taa oi­ke­at sa­nat ajal­laan.

Eräs ih­mi­nen to­te­si kau­niis­ti: ”Kun ih­mi­sen sa­nat lop­pu­vat, al­kaa Tai­vaan Isä pu­hua.” Toi­saal­ta on hyvä muis­taa, et­tä myös kuun­te­le­mi­nen aut­taa ja roh­kai­see.

Jos­kus käy niin, et­tä roh­kai­suk­si tar­koi­te­tut sa­nat sa­tut­ta­vat. Eri­tyi­ses­ti ras­kaan elä­män­ko­ke­muk­sen kes­kel­lä mie­li on herk­kä ja ys­tä­vän roh­kai­suk­si tar­koit­ta­mat sa­nat saat­ta­vat sa­tut­taa. Ar­mol­li­suus ja an­teek­si­an­ta­va mie­li aut­ta­vat eh­kä myö­hem­min nä­ke­mään sa­no­jen taak­se, sii­hen aja­tuk­seen, joka ys­tä­väl­lä oli.

Myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä tar­vi­taan roh­kai­sua. Kan­nus­ta­vat sa­nat keit­ti­ö­vuo­roa te­ke­väl­le tai roh­kai­se­va pa­lau­te py­hä­kou­lun pi­tä­jäl­le saa­vat sy­dä­mes­sä läi­käh­tä­mään läm­pi­män tun­teen. Myön­tei­nen pa­lau­te roh­kai­see jän­nit­ty­nyt­tä, eh­kä pe­lo­kas­ta­kin miel­tä ja mo­ti­voi jat­ka­maan työ­tä. Työ on ar­vo­kas­ta ja Ju­ma­lan lah­jaa.

Raa­mat­tu roh­kai­see mo­nin eri ta­pah­tu­min ja sa­noin us­ko­maan ja luot­ta­maan. Eräs täl­lai­nen ta­pah­tu­ma on Jee­suk­sen kii­ras­tors­tai-il­ta­na pi­tä­mä jää­hy­väis­pu­he ope­tus­lap­sil­le, jon­ka roh­kai­se­va sa­no­ma ki­tey­tyy pu­heen vii­mei­siin sa­noi­hin: ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.” (Joh. 16:33.)

Tär­kein­tä on roh­kais­ta ja in­nos­taa toi­nen tois­taan us­ko­maan, luot­ta­maan ja tur­vaa­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Voi tur­val­li­ses­ti luot­taa lu­pauk­seen: ”Lu­jas­ti mie­leen pai­na ja älä unoh­da: on lap­sil­len­sa ai­na lau­pi­as Ju­ma­la. Hän us­ko­vai­si­aan ei hyl­kää mil­loin­kaan, vaan huo­len heis­tä kan­taa, on hei­dän suo­ja­naan.” (VK 389:3.)

Arto Tölli