Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon

Kesä on koh­ta ta­ka­na, ja on ai­ka siir­tyä koh­ti syk­syn aher­ruk­sia. Moni on ke­sän ai­ka­na saa­nut tie­don tu­le­vas­ta opis­ke­lu­pai­kas­ta ja suun­nit­te­lee ute­li­aa­na ja toi­veik­kaa­na elä­mään­sä uu­des­sa ym­pä­ris­tös­sä. Uu­si ti­lan­ne voi myös jän­nit­tää, eh­kä pe­lot­taa­kin.

Osa on jou­tu­nut to­te­a­maan, et­tä toi­vo­tun opi­nah­jon ovet ei­vät vie­lä au­en­neet. On teh­tä­vä vie­lä töi­tä tai kek­sit­tä­vä joku muu suun­ni­tel­ma tu­le­vai­suut­ta var­ten.

Tu­le­vai­suut­ta on hyvä suun­ni­tel­la ja miet­tiä. Il­man omia suun­ni­tel­mia asi­oi­ta ei ta­pah­du. On kui­ten­kin hyvä va­rau­tua sii­hen, et­tä kaik­ki suun­ni­tel­mat ei­vät to­teu­du.

Toi­vo kur­kot­taa tu­le­vai­suu­teen

On sa­not­tu, et­tä vii­mei­se­nä kuo­lee toi­vo. Täs­tä nä­kö­kul­mas­ta on kir­joi­tet­tu his­to­ri­al­li­sia ja po­liit­ti­sia muis­tel­mia, jois­sa on käy­ty läpi vai­kei­ta his­to­ri­an ti­lan­tei­ta. Sa­non­ta ker­too sii­tä, et­tä toi­vo tu­le­vas­ta, pa­rem­mas­ta sel­lai­ses­ta, aut­taa kes­tä­mään vai­keis­sa­kin ti­lan­teis­sa.

Aja­tus tu­le­vai­suu­des­ta ja toi­vos­ta on myös raa­ma­tul­li­nen. Je­re­mi­an kir­jas­sa ne lii­te­tään toi­siin­sa. ”Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sa­noo Her­ra. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von. Sil­loin te huu­dat­te mi­nua avuk­sen­ne, te kään­nyt­te ru­koil­len mi­nun puo­lee­ni, ja minä kuu­len tei­tä. Te et­sit­te mi­nua, ja te löy­dät­te mi­nut! Koko sy­dä­mes­tän­ne te mi­nua et­sit­te, ja minä an­nan tei­dän löy­tää it­se­ni, sa­noo Her­ra. Minä kään­nän tei­dän koh­ta­lon­ne ja ko­ko­an tei­dät kaik­kien kan­so­jen se­as­ta, kaik­ki­al­ta, min­ne olen tei­dät kar­kot­ta­nut. Minä tuon tei­dät ta­kai­sin sii­hen paik­kaan, mis­tä minä vein tei­dät pak­ko­siir­to­lai­suu­teen.” (Jer. 29:11–14.)

Toi­vo tu­le­vas­ta, usein epä­re­a­lis­ti­se­na­kin, an­taa voi­mia käy­dä eteen­päin. Se kur­kot­taa po­si­tii­vi­se­na koh­ti tu­le­vaa ym­pä­röi­vän maa­il­man kes­kel­lä. ”Vaik­ka tie­täi­sin, et­tä huo­men­na tu­lee maa­il­man­lop­pu, is­tut­tai­sin tä­nään ome­na­puun.” Tämä Mart­ti Lut­he­rin ni­mis­sä usein esi­tet­ty aja­tus liit­tää toi­von ja tu­le­vai­suus­nä­ky­män raa­ma­tul­li­ses­ti toi­siin­sa. Mitä ta­han­sa ta­pah­tuu­kin, on toi­vo ank­ku­roi­tu­nut hy­vään tu­le­vai­suu­teen, par­haa­seen mah­dol­li­seen.

Toi­vo us­kon ja rak­kau­den rin­nal­la

Raa­ma­tun mu­kaan tu­le­vai­suu­teen ank­ku­roi­tu toi­vo kur­kot­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa koh­ti ian­kaik­ki­suut­ta. Apos­to­li Paa­va­lin kir­jeis­sä toi­vo on kes­kei­nen kä­si­te, ja hän nos­taa sen us­kon ja rak­kau­den rin­nal­le.

Toi­vo on läh­töi­sin Ju­ma­las­ta, ja pe­las­tuk­sen toi­vo tuot­taa us­ko­vai­sel­le iloa. Vih­ki­pa­reil­le usein lu­e­taan kuin evääk­si mu­kaan yh­tei­sel­le mat­kal­le ko­rint­to­lais­kir­jeen koh­ta: ”Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus.” (1. Kor. 13:13.)

Kir­jai­li­ja Mika Wal­ta­rin sa­noin ”ih­mi­nen us­koo sitä, mitä hän toi­voo”. Tu­le­vai­suu­des­ta em­me ih­mi­si­nä tie­dä, mut­ta Je­re­mi­an kir­jan mu­kaan Ju­ma­la an­taa tu­le­vai­suu­den ja toi­von. Sii­hen on hyvä ja tur­val­lis­ta us­koa.

Jari Wi­her­saa­ri