Seurat Helsingistä nyt klo 16.00

Puhujan tekstinä on 2. Johanneksen kirjeen 1. luku:


1 Vanhin* tervehtii valittua äitiä* ja hänen lapsiaan. Minä rakastan teitä totuudessa, enkä yksin minä, vaan kaikki, jotka ovat tulleet tuntemaan totuuden. ["Vanhin" on seurakunnan iäkkään ja arvossa pidetyn johtajan kunnianimi. "Valittu äiti" tarkoittaa kristillistä seurakuntaa, jolle kirje on osoitettu.]
2 Rakastan teitä sen totuuden tähden, joka pysyy meissä ja on ikuisesti oleva meidän kanssamme.
3 Tulkoon osaksemme armo, laupeus ja rauha Isältä Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta, Isän Pojalta, totuudessa ja rakkaudessa.
Vanha käsky: rakastakaamme toisiamme

4 Ilahduin suuresti, kun havaitsin lastesi joukossa sellaisia, jotka elävät totuudessa, sen käskyn mukaisesti, jonka olemme Isältä saaneet.
5 Ja nyt, valittu äiti, esitän sinulle pyynnön -- uutta käskyä en sinulle kirjoita, vaan sen, joka meillä on ollut alusta asti: rakastakaamme toisiamme.
6 Ja rakkautta on se, että me elämme hänen käskyjensä mukaan. Tämän käskyn te olette kuulleet alusta alkaen, ja sen mukaisesti teidän tulee elää.
Varoitus eksyttäjistä

7 Maailmassa on nyt liikkeellä monia eksyttäjiä, niitä jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristusta ihmiseksi, lihaan tulleeksi. Siinä teillä on Antikristus, eksyttäjä.
8 Katsokaa, että ette hukkaa sitä, minkä me olemme työllämme saaneet kokoon, vaan saatte täyden palkan.
9 Jokainen, joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella, joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä että Poika.
10 Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä.
11 Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.
Lopputervehdys

12 Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten. Silloin ilomme on täydellinen.
13 Valitun sisaresi* lapset lähettävät sinulle tervehdyksensä.

Seppo Tervo on ( - on ollut? - myös Päivämiehen blogistina. Tässä blogikirjoituksessa hänen tuntojaan, kun hänet viime vuonna asetettiin puhujan paikalle:

- - -
Kut­sut­tu­na
5.6.2019 6.45
Juttua muokattu:

8.3. 22:29
Muu­ta­ma viik­ko sit­ten is­tus­ke­lin ys­tä­vie­ni kans­sa Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ylä­ker­ras­sa kah­vil­la. Olin jo pian läh­dös­sä ko­tiin, kun eräs sii­o­nim­me pu­hu­ja­vel­jis­tä tuli ko­put­ta­maan olal­le ja pyy­si mu­kaan­sa. Sa­noi jo­tain sen­ta­pais­ta, et­tä ei mi­tään ka­ma­laa asi­aa.

Seu­ra­sin hän­tä sa­kas­tiin, jos­sa is­tui jo toi­nen tut­tu pu­hu­ja­ve­li. Olin käy­nyt pi­tä­mäs­sä raa­mat­tu­luok­kaa hei­dän ko­to­naan muu­ta­man ker­ran. Aa­vis­tin pa­hin­ta, kun is­tuin soh­val­le.

He me­ni­vät suo­raan asi­aan: “Olem­me aja­tel­leet si­nua sa­nan­pal­ve­li­jak­si Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le.”

Maa­il­ma­ni järk­kyi. En osan­nut oi­kein aja­tel­la mi­tään ja is­tuin het­ken myk­kä­nä ja ty­per­ty­nee­nä. Lo­pul­ta sain sa­not­tua hil­jaa, et­tä jos te niin olet­te aja­tel­leet, niin sit­ten se on niin. Opis­ke­len hil­jak­seen te­o­lo­gi­aa ja olin aja­tel­lut, et­tä jos­kus elä­kei­äs­sä saar­na­vir­ka voi ol­la edes­sä. Nyt tun­sin ole­va­ni lii­an nuo­ri teh­tä­vään.

Vuo­sia sit­ten saa­toin jos­kus jopa aja­tel­la, et­tä voi­si ol­la hyvä asia tuo saar­na­vir­ka. Sai­sin ar­vos­tus­ta ja ajat­te­lin, et­tä kyl­lä mi­nul­ta il­moi­tuk­sia löy­tyi­si. Iän ja ko­ke­muk­sen myö­tä tuo tun­ne on hiu­tu­nut ja enää en ajat­te­le ky­ke­ne­vä­ni pu­hu­maan – ai­na­kaan omin voi­min.

Kes­kus­te­lim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sen sa­kas­tis­sa pit­kään, ja toi­mi­ta­lo oli jo tyh­jä ja va­lot sam­mu­neet kun kä­ve­lin pi­me­äs­sä il­las­sa park­ki­pai­kan ylit­se au­tol­le­ni. Tun­sin it­se­ni ää­ret­tö­män yk­si­näi­sek­si. Ah­dis­ti.

Kun ajoin ko­tiin, yri­tin sa­mal­la soit­taa isäl­le­ni. Pu­he­lin tuut­ta­si pit­kään va­rat­tua. Ajoin puo­len tun­nin ajo­mat­kan ko­tiin se­ka­vis­sa miet­teis­sä, pe­lois­sa­ni ja miet­tien, mitä kaik­kea tämä uu­si ti­lan­ne mer­kit­si­si.

Kun isä lo­pul­ta soit­ti, purs­kah­din hil­lit­tö­mään it­kuun. En saa­nut pit­kään ai­kaan koot­tua it­se­ä­ni, et­tä oli­sin voi­nut edes kes­kus­tel­la. Isä pu­he­li rak­kaas­ti, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy. Hän oli aja­tel­lut, et­tä voi­sin ol­la hyvä sa­nan­pal­ve­li­ja. Se ei oi­kein loh­dut­ta­nut.

Yö meni koi­ra­nun­ta nuk­ku­es­sa ja he­räil­les­sä ah­dis­tu­nee­na, kuin vuo­sia sit­ten ma­sen­nuk­sen ai­koi­hin. Ru­koi­lin hä­dis­sä­ni, et­tä kaik­ki jär­jes­tyi­si. En tien­nyt, sai­si­ko niin edes ru­koil­la, mut­ta ru­koi­lin si­tä­kin, et­tä Tai­vaan Isä jo­ten­kin pe­rui­si mi­nun teh­tä­vä­ni. Mut­ta ru­koi­lin myös, et­tä hä­nen tah­ton­sa sai­si ta­pah­tua.

Tun­sin it­se­ni kel­vot­to­mak­si työ­mie­hek­si Her­ran elo­vai­ni­ol­la. Tun­sin, et­tä kuh­mui­sem­paa ää­ni­tor­vea, kel­vot­to­mam­paa ja syn­ti­sem­pää saar­na­mies­tä ei iki­nä ole sii­o­nis­sa teh­tä­vään siu­nat­tu. Tun­sin omat puut­tee­ni, hel­ma­syn­ti­ni ja muut­kin sel­lai­set omi­nai­suu­det, jot­ka ei­vät vas­taa Paa­va­lin mää­ri­tel­mää seu­ra­kun­nan sa­nan­pal­ve­li­jas­ta. En ole edes yh­den vai­mon mies, ei ole sitä en­sim­mäis­tä­kään.

Tämä #ansiotunut Siionin veli#.