Miltä rakkaus tuntuu?

Haluatko tarkentaa?

Ap

Anonyymi kirjoitti:

Haluatko tarkentaa?

Ap

Enpä taida, menee liian syvälliseksi. 😱

Sanoisin niin, että olen kyllä rakastanut ja saanut vastarakkauttakin, mutta se "suuri rakkaus" on vielä kokematta. Tämänastiset suhteeni ovat olleet ihastumisen ja alkuhuuman jälkeen enimmäkseen sellaisia että tuntemani rakkaus on ollut pikemminkin välittämistä, ja että olen halunnut näille ihmisille kaikkea hyvää. Ei tietysti huono sekään, mutta ikään kuin jotakin olisi jäänyt uupumaan. Pari suhdetta on perustunut enimmäkseen fyysiseen himoon, mikä on vielä kauempana oikeasta rakkaudesta. Mikään näistä ei ole näin jälkeenpäin ajatellen ollut mielestäni sellaista parisuhderakkautta, jonka joskus vielä toivoisin kokevani.

Olen vain ruvennut miettimään, että eikö "se oikea" ole vielä osunut kohdalle, vai onko vika minussa - enkö vain osaa rakastaa, tai odotanko parisuhteelta liikaa. Mielikuvissani se haaveilemani rakkaus olisi yhdistelmä kumppanuutta ja fyysistä vetovoimaa. Niin, että haluaa sen toisen olevan onnellinen ja on valmis tekemään paljonkin asioita sen toteutumiseksi, ja että on valmis kulkemaan rinnalla siinä kuuluisassa myötä- ja vastamäessä. Mutta sitten toisaalta niinkin, että kun pääsee sen toisen syliin, niin tuntisi että siinä on se oikea paikka johon kuuluu, eikä välittäisi lähteä siitä pois. Ja paljon muitakin asioita sekä henkisellä, että fyysisellä puolella.

Viihdyn hyvin yksinkin, ja olenkin miettinyt että olen joka tapauksessa mieluummin yksin kuin sellaisessa parisuhteessa jossa en koe sellaista rakkautta jonka haluaisin kokea. Ehkä pääasiallinen syy pohdinnoilleni on se, että erosin vähän aikaa sitten suhteesta jossa en enää hetkeen ollut voinut hyvin. Kerrottuani että haluan erota mies syöksi niskaani hirvittävän kasan syytöksiä, joiden mukaan olen mm. empatiakyvytön enkä osaa puhua tunteistani enkä rakastaa. Tiedostan että suutuspäissään ihmiset sanovat kaikenlaista, enkä saisi antaa tuollaisten puheiden mennä välttämättä ihon alle. Hiukan se kuitenkin kirpaisi ja aiheutti itsetutkiskelua, ja mietinkin nyt että onkohan mulla edes toivoa löytää tulevaisuudessa uutta kumppania johon aidosti haluaisin sitoutua, vai olisiko parempi alkaa suosiolla totuttelemaan ajatukseen loppuelämän yksinolosta.

Ap

Anonyymi kirjoitti:

Sanoisin niin, että olen kyllä rakastanut ja saanut vastarakkauttakin, mutta se "suuri rakkaus" on vielä kokematta. Tämänastiset suhteeni ovat olleet ihastumisen ja alkuhuuman jälkeen enimmäkseen sellaisia että tuntemani rakkaus on ollut pikemminkin välittämistä, ja että olen halunnut näille ihmisille kaikkea hyvää. Ei tietysti huono sekään, mutta ikään kuin jotakin olisi jäänyt uupumaan. Pari suhdetta on perustunut enimmäkseen fyysiseen himoon, mikä on vielä kauempana oikeasta rakkaudesta. Mikään näistä ei ole näin jälkeenpäin ajatellen ollut mielestäni sellaista parisuhderakkautta, jonka joskus vielä toivoisin kokevani.

Olen vain ruvennut miettimään, että eikö "se oikea" ole vielä osunut kohdalle, vai onko vika minussa - enkö vain osaa rakastaa, tai odotanko parisuhteelta liikaa. Mielikuvissani se haaveilemani rakkaus olisi yhdistelmä kumppanuutta ja fyysistä vetovoimaa. Niin, että haluaa sen toisen olevan onnellinen ja on valmis tekemään paljonkin asioita sen toteutumiseksi, ja että on valmis kulkemaan rinnalla siinä kuuluisassa myötä- ja vastamäessä. Mutta sitten toisaalta niinkin, että kun pääsee sen toisen syliin, niin tuntisi että siinä on se oikea paikka johon kuuluu, eikä välittäisi lähteä siitä pois. Ja paljon muitakin asioita sekä henkisellä, että fyysisellä puolella.

Viihdyn hyvin yksinkin, ja olenkin miettinyt että olen joka tapauksessa mieluummin yksin kuin sellaisessa parisuhteessa jossa en koe sellaista rakkautta jonka haluaisin kokea. Ehkä pääasiallinen syy pohdinnoilleni on se, että erosin vähän aikaa sitten suhteesta jossa en enää hetkeen ollut voinut hyvin. Kerrottuani että haluan erota mies syöksi niskaani hirvittävän kasan syytöksiä, joiden mukaan olen mm. empatiakyvytön enkä osaa puhua tunteistani enkä rakastaa. Tiedostan että suutuspäissään ihmiset sanovat kaikenlaista, enkä saisi antaa tuollaisten puheiden mennä välttämättä ihon alle. Hiukan se kuitenkin kirpaisi ja aiheutti itsetutkiskelua, ja mietinkin nyt että onkohan mulla edes toivoa löytää tulevaisuudessa uutta kumppania johon aidosti haluaisin sitoutua, vai olisiko parempi alkaa suosiolla totuttelemaan ajatukseen loppuelämän yksinolosta.

Ap

Lue lisää

Itse mietin, että sellainen "suuri rakkaus" ei sitten ole kuitenkaan aina niin saavutettavissa. Onkohan siinä usein sitten liikaa jännitteitä, kun sitä ei voi hallita? Olen mielestäni kohdannut sellaisen, mikä ei sitten toiveistani ja kovista odotuksista huolimatta koskaan toteutunut. Toinen lähti pakoon, kerta toisen jälkeen. Oikeaa syytä siihen en tiedä. Saattoi olla, että ettei vaan halunnut sitoutua. Tai sitoutua minuun.

Ilman tuota kokemusta olisi voinut olla ihan hyvä olla sellaisessa kiintymyssuhteessakin, niin kuin joskus aiemminkin. Mutta nyt ei mikään vähäisempi oikein kiinnosta ajatuksenkaan tasolla. Varmaan siksikin, kun en ole vielä päässyt yli kyseisestä ihmisestä.

On varmasti olemassa niitä oikeita suuria rakkaustarinoitakin, mutta edellyttääkö se sitten sitä, että molemmat ovat rohkeita ja itsetuntoisia ja uskaltavat laittaa itsensä likoon?

Usein olen huomannut, että ihmiset esittävät enemmän muita varten hyvin rakastuneita, kun ovat niin riippuvaisia toisistaan ja pelkäävät yksin jäämistä yli kaiken. Siltä se vain usein tuntuu, että näytellään toisten edessä, vaikka aika onnettomia todellisuudessa ollaankin.

Uskon myös, että ilman jatkuvaa molempien panostamista ja joustoa, se suurikin tunne kuolee jossain vaiheessa.

Anonyymi kirjoitti:

Sanoisin niin, että olen kyllä rakastanut ja saanut vastarakkauttakin, mutta se "suuri rakkaus" on vielä kokematta. Tämänastiset suhteeni ovat olleet ihastumisen ja alkuhuuman jälkeen enimmäkseen sellaisia että tuntemani rakkaus on ollut pikemminkin välittämistä, ja että olen halunnut näille ihmisille kaikkea hyvää. Ei tietysti huono sekään, mutta ikään kuin jotakin olisi jäänyt uupumaan. Pari suhdetta on perustunut enimmäkseen fyysiseen himoon, mikä on vielä kauempana oikeasta rakkaudesta. Mikään näistä ei ole näin jälkeenpäin ajatellen ollut mielestäni sellaista parisuhderakkautta, jonka joskus vielä toivoisin kokevani.

Olen vain ruvennut miettimään, että eikö "se oikea" ole vielä osunut kohdalle, vai onko vika minussa - enkö vain osaa rakastaa, tai odotanko parisuhteelta liikaa. Mielikuvissani se haaveilemani rakkaus olisi yhdistelmä kumppanuutta ja fyysistä vetovoimaa. Niin, että haluaa sen toisen olevan onnellinen ja on valmis tekemään paljonkin asioita sen toteutumiseksi, ja että on valmis kulkemaan rinnalla siinä kuuluisassa myötä- ja vastamäessä. Mutta sitten toisaalta niinkin, että kun pääsee sen toisen syliin, niin tuntisi että siinä on se oikea paikka johon kuuluu, eikä välittäisi lähteä siitä pois. Ja paljon muitakin asioita sekä henkisellä, että fyysisellä puolella.

Viihdyn hyvin yksinkin, ja olenkin miettinyt että olen joka tapauksessa mieluummin yksin kuin sellaisessa parisuhteessa jossa en koe sellaista rakkautta jonka haluaisin kokea. Ehkä pääasiallinen syy pohdinnoilleni on se, että erosin vähän aikaa sitten suhteesta jossa en enää hetkeen ollut voinut hyvin. Kerrottuani että haluan erota mies syöksi niskaani hirvittävän kasan syytöksiä, joiden mukaan olen mm. empatiakyvytön enkä osaa puhua tunteistani enkä rakastaa. Tiedostan että suutuspäissään ihmiset sanovat kaikenlaista, enkä saisi antaa tuollaisten puheiden mennä välttämättä ihon alle. Hiukan se kuitenkin kirpaisi ja aiheutti itsetutkiskelua, ja mietinkin nyt että onkohan mulla edes toivoa löytää tulevaisuudessa uutta kumppania johon aidosti haluaisin sitoutua, vai olisiko parempi alkaa suosiolla totuttelemaan ajatukseen loppuelämän yksinolosta.

Ap

Lue lisää

Sun rakkaus miestäsi kohtaan loppui siinä vaiheessa, kun päätit erota ja lähteä etsimään "jotain parempaa".

Anonyymi kirjoitti:

Sun rakkaus miestäsi kohtaan loppui siinä vaiheessa, kun päätit erota ja lähteä etsimään "jotain parempaa".

Siinä meidän tapauksessamme kävi niin, että tunteet kuolivat jo ennen eropäätöstä. Miehen käytöksessä alkoi ilmetä liikaa asioita, joita en voinut ymmärtää enkä hyväksyä (äkillisiä, perusteettomia raivonpurkauksia, mykkäkoulua jos en halunnut juoda yhtä paljon alkoholia kuin hän, puhui useaan otteeseen itse erosta mutta vetosi jälkeenpäin aina temperamenttisuuteensa yms). Yritin sietää ja suodattaa, mutta lopulta oli pakko erota kun tunsin etten yksinkertaisesti jaksanut enää, eikä suhde mielestäni ollut enää terve. Emme onneksi olleet avio- tai edes avoliitossa.

Ja kuten aiemminkin, niin tässäkin suhteessa sisimmässäni kyti selittämätön tunne, että jotakin puuttuu. Siitä huolimatta että välitin kyllä hänestä - paljonkin.

Ap

Anonyymi kirjoitti:

Itse mietin, että sellainen "suuri rakkaus" ei sitten ole kuitenkaan aina niin saavutettavissa. Onkohan siinä usein sitten liikaa jännitteitä, kun sitä ei voi hallita? Olen mielestäni kohdannut sellaisen, mikä ei sitten toiveistani ja kovista odotuksista huolimatta koskaan toteutunut. Toinen lähti pakoon, kerta toisen jälkeen. Oikeaa syytä siihen en tiedä. Saattoi olla, että ettei vaan halunnut sitoutua. Tai sitoutua minuun.

Ilman tuota kokemusta olisi voinut olla ihan hyvä olla sellaisessa kiintymyssuhteessakin, niin kuin joskus aiemminkin. Mutta nyt ei mikään vähäisempi oikein kiinnosta ajatuksenkaan tasolla. Varmaan siksikin, kun en ole vielä päässyt yli kyseisestä ihmisestä.

On varmasti olemassa niitä oikeita suuria rakkaustarinoitakin, mutta edellyttääkö se sitten sitä, että molemmat ovat rohkeita ja itsetuntoisia ja uskaltavat laittaa itsensä likoon?

Usein olen huomannut, että ihmiset esittävät enemmän muita varten hyvin rakastuneita, kun ovat niin riippuvaisia toisistaan ja pelkäävät yksin jäämistä yli kaiken. Siltä se vain usein tuntuu, että näytellään toisten edessä, vaikka aika onnettomia todellisuudessa ollaankin.

Uskon myös, että ilman jatkuvaa molempien panostamista ja joustoa, se suurikin tunne kuolee jossain vaiheessa.

Lue lisää

Ainakin se tosirakkauden löytäminen on varmasti äärettömän vaikeaa; neulan löytäminen heinäsuovasta lienee helpompaa (vaikkakaan en edes usko, että niitä "ainoita oikeita" olisi maailmassa vain yksi. En myöskään usko, että kaikinpuolin täydellistä kumppania ja 100% matchia on olemassakaan. Joku saattaa olla 75%, joku 84% ja joku 96%, ja jossakin kohtaa on vain todettava onko suhde riittävä vai ei. Tai sitten se oikea kolahtaa kohdalle osuessaan niin kovaa, ettei siinä tarvitse miettiä sen enempää?).

Olen kanssasi samaa mieltä, että sen tosirakkaudenkin ylläpitäminen vaatii joka tapauksessa työtä, joustamista ja heittäytymistä. Ehkä se on silloin kuitenkin tietyllä tavalla luontevampaa ja huonoinakin hetkinä sellaista, jonka aidosti haluaa tehdä suhteen hyväksi?

Ap

Anonyymi kirjoitti:

Ainakin se tosirakkauden löytäminen on varmasti äärettömän vaikeaa; neulan löytäminen heinäsuovasta lienee helpompaa (vaikkakaan en edes usko, että niitä "ainoita oikeita" olisi maailmassa vain yksi. En myöskään usko, että kaikinpuolin täydellistä kumppania ja 100% matchia on olemassakaan. Joku saattaa olla 75%, joku 84% ja joku 96%, ja jossakin kohtaa on vain todettava onko suhde riittävä vai ei. Tai sitten se oikea kolahtaa kohdalle osuessaan niin kovaa, ettei siinä tarvitse miettiä sen enempää?).

Olen kanssasi samaa mieltä, että sen tosirakkaudenkin ylläpitäminen vaatii joka tapauksessa työtä, joustamista ja heittäytymistä. Ehkä se on silloin kuitenkin tietyllä tavalla luontevampaa ja huonoinakin hetkinä sellaista, jonka aidosti haluaa tehdä suhteen hyväksi?

Ap

Lue lisää

Ei se rakastaminen ole vaikeaa, mutta jos on jotain kriteereitä minkälaisen ihmisen kanssa haluaa sitoutua yhteiseen elämään.

Aika hyvä tuo.

Rakkaus antaa varmuutta elämään. Halua elää. Täysillä.

Se on tärkein osa elämässä. Se on se syy elää. Elämä varmalla pohjalla.

Tietää toisenkin olevan tosissaan. Ei enää pelkoa siitä.

Jaksan kyllä vielä odottaa. Tiedät , milloin on se hetki, kun kohdataan.

Syy hymyilyyn

Hieno, melkein runollinen kommentti. Kiitos. Erityisesti tuo viimeinen lause sykähdytti. Taidanpa tallettaa sen tuonne sieluni sopukoihin.

Ap

Anonyymi kirjoitti:

Aika hyvä tuo.

Rakkaus antaa varmuutta elämään. Halua elää. Täysillä.

Se on tärkein osa elämässä. Se on se syy elää. Elämä varmalla pohjalla.

Tietää toisenkin olevan tosissaan. Ei enää pelkoa siitä.

Jaksan kyllä vielä odottaa. Tiedät , milloin on se hetki, kun kohdataan.

Syy hymyilyyn

Lue lisää

"Jaksan kyllä vielä odottaa. Tiedät , milloin on se hetki, kun kohdataan." Näin haluaisin itsekin viestittää jollekulle erityiselle, toivoen että jossakin tuolla maailmassa tosiaan on joku joka puolestaan odottaa sydämessään minua. Ehkä siihen täytyy vain jaksaa luottaa. Kuten siihenkin, että löydämme toisemme jossakin vaiheessa elämää.

Ap

Anonyymi kirjoitti:

"Jaksan kyllä vielä odottaa. Tiedät , milloin on se hetki, kun kohdataan." Näin haluaisin itsekin viestittää jollekulle erityiselle, toivoen että jossakin tuolla maailmassa tosiaan on joku joka puolestaan odottaa sydämessään minua. Ehkä siihen täytyy vain jaksaa luottaa. Kuten siihenkin, että löydämme toisemme jossakin vaiheessa elämää.

Ap

Lue lisää

Tääkin on JuhaR:n ketju. Selvästi

Anonyymi kirjoitti:

Aika hyvä tuo.

Rakkaus antaa varmuutta elämään. Halua elää. Täysillä.

Se on tärkein osa elämässä. Se on se syy elää. Elämä varmalla pohjalla.

Tietää toisenkin olevan tosissaan. Ei enää pelkoa siitä.

Jaksan kyllä vielä odottaa. Tiedät , milloin on se hetki, kun kohdataan.

Syy hymyilyyn

Lue lisää

Kiitos :)

"Se on se syy elää. Elämä varmalla pohjalla. Tietää toisenkin olevan tosissaan"
Varoisin tuon kanssa. Rakkaus ei ole mitenkään varma asia, se voi loppua, eikä se päätös ole ainoastaan omissa käsissäsi. ELämäänsä ei sen varaan kannata asettaa, vaikkakin rakkauteen on hyvä tukeutua ja nojata, jopa upota korviaan myöten :)

Anonyymi kirjoitti:

Hieno, melkein runollinen kommentti. Kiitos. Erityisesti tuo viimeinen lause sykähdytti. Taidanpa tallettaa sen tuonne sieluni sopukoihin.

Ap

Kiitos :)

Meni kysymyksesi vähän tunteisiin, eläydyin, mietin mitä tunsin ja osin tunnen vieläkin exääni kohtaan, miten miellän tuntemani ja millaista oli elää sen tunteen kanssa, miten saisin puettua sitä sanoiksi.

Tuo viimeinen lause olisi riittänyt, mutta se vaati muita sanoja prologiksi, jotta löysin sinne saakka.

Mun tykkäys exääni loppui jo 10 v eroa ennen.

Että ei ihan hätiköity päätös

Anonyymi kirjoitti:

Mun tykkäys exääni loppui jo 10 v eroa ennen.

Että ei ihan hätiköity päätös

Onko mitään järkeä olla vikat 10v yhdessä, jos tunteet on kuolleet? Hukkaat helposti oman elämäsi. Mikä sai sinut jäämään? Ymmärrän kyllä, omasta kokemuksestakin, ettei aina voi lähteä ensimmäisestä ajatuksesta menemään.