Miten pidätte yhteyttä bio vanhempiin?
Meillä on tapaaminen kerran kuussa 2h.
Bio ei kysele lapsen kuulumisia, ei meiltä eikä lapselta. EVVK?? Kortteja en lähetä, lapsi on niin pieni ettei osaa itsekään lähettää. Ei meillä yhteys on 0.
Meillä on tapaaminen kerran kuussa 2h.
Bio ei kysele lapsen kuulumisia, ei meiltä eikä lapselta. EVVK?? Kortteja en lähetä, lapsi on niin pieni ettei osaa itsekään lähettää. Ei meillä yhteys on 0.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Elikkäs otsikko jo kysyy, mitä oikein teette kyseisenä aikana?
Haluaako äiti ollenkaan keskustella mistään, vai eikö vain lapsen asiat kiinnosta?
En ole mukana tapaamisissa, bio on kahden lapsen kanssa.Kesto on n.2h. Bio ei lapsen kertoman mukaan kysele mitä hän on tehnyt. Kerran oli tosin kysynyt mitä hauskaa minä teen lapsen kanssa.. Juu, bio ostaa jäätelöt, karkit ja tiimarin krääsää lapselle aina tapaamisissa.
Hauskaahan sellainen vanhemmuus on.
Itse tapaan hänet kun luovutan lapsen ja noudan hänet. Mutta kertaakaan bio ei ole kysynyt miten menee koulussa jne.. Alussa kerroin kaikesta, nykyään en todellakaan viitsi.
Puheluja meillä ei ole koska lapsi ei halua. Alussa bio soitteli kerran viikossa, ja lapsi ahdistui niistä kovasti. Nykyäänkin (2vuotta viimeisesta puhelusta) lapsi ei halua vastata puhelimeen...
Meillä suunnilleen sama juttu. Joskus eivät tule tapaamisiin (ilmoittamatta) tai sitten joskus ilmoittavat, että eivät tule (toinen on kipeä, auto on rikki tms.). Soittavat lapselle muutaman kerran vuodessa, silloin kun on tapahtunut "jotain" (joku on kuollut, sairaalassa tms.) ja silloinkin humalassa.
Kuulumisia eivät kysele. Ei kertakaikkiaan mitään. Vuoden verran kerroin niitä oma-aloitteisesti, näytin valokuvia ym. mutta ne eivät kiinnostaneet (alkoivat puhua jotain muuta tai menivät tilanteesta pois). Lapselta eivät kysy mitä kuuluu, ja jos lapsi alkaa itse kertoa, eivät jaksa kuunnella. Tapaamisissa biovanhempia kiinnostaa puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta. Ikään kuin olisimme jotain vieraita, joiden kanssa jutellaan autoista tai jostain. Ajoittain he valittavat sosiaalityöntekijöille, kun heille ei kerrota mitään lapsesta. Kun kerrotaan, eivät kuuntele. Koskaan eivät ole kysyneet mitään.
Kortteja lähetämme, kun sosiaalityöntekijät niin määräsivät. Lapsi itse ei tee aloitetta korttien lähettämisen suhteen, eikä aina halua edes kirjoittaa nimeään itse, vaikka osaisi ihan itsekin lähettää (lähettelee mm. isovanhemmille ja kummeille, jotka pitävätkin yhteyttä).
Sitten taas valittavat, kun me estämme lapsen yhteydenpidon vanhempiinsa. Mitenkään emme ole tätä koskaan estäneet. Aina saa soittaa, mutta lapsi ei ole halunnut soittaa alkuaikojen jälkeen.
Jos seuraava tapaamisajankohta jää auki, ja tarkoituksena on, että biovanhemmat ottavat yhteyttä tapaamisen sopimiseksi, mitään ei tapahdu. Välillä on kuukausien taukoja. Sosiaalityöntekijät sitten sopivat tapaamisen.
siis sen suku, joka on suuri ja aktiivinen, ei koskaan kysy miten menee tai kuinka kasvaa tai mitä kuuluu. silloin soitetaan kun halutaan lomalle. väliaikoina ei. jos yrität kertoa kuulumisia niin todellakin vaihdetaan puheenaihetta. ja koulukuvista ei kiitetätä, ei taideta esilläkään pitää, kun ovat täällä sijoituskunnan koulussa otettuja. lapsi ei ainakaan kehu koskaan nähneensä kuvaansa esillä.
tapaamiset ovat meillä pitkän viikonlopun mittaisia ja lapsta juoksutetaan kilvan riennosta rientoon ja huvituksesta huvitukseen.
meillä kun "ei ole" virikkeitä lapselle. ja viikonloppu eletään vanukkailla ja mäkkärin tuotteilla. meillä kun on niin tylsää ruokaa: kaurapuuroa ja perunaa,soosia. voi voi.
Kuvaamanne tilanteet kertovat sellaisista "aikuisista" vanhemmista, joilla omat ongelmat ja varsinkin addiktiot vääristävät elämää. He voivat olla herkkiä ja rakastavia jossain sielunsa sopukoissa, mutta toimintaan asti tätä tunnetta ei riitä. Tai onko niin, että yhteydenpito on liian kipeätä? Jokaisen puhelinsoiton tms. yhteydessä, he kohtaavat oman vajavaisuutensa äitinä tai isänä ja menee niin sanotusti sisu kaulaan. Ja yleensähän sijaisperheessä on hyvä olla ja joku voi ajatella, että parempi lapsen olla siellä rauhassa kasvamassa. Tuli vain mieleen, näitä lukiessani.. Kaunista kevättä!
....olen yrittänyt pitää kiinni siitä, ettei tapaamisvälit kasvaisi kovin pitkiksi, välistä toisilla lapsilla menee puolikin vuotta, pidempiäkin välejä, toisten vanhemmat pitää kiinni kerran kuussa, mutta aika usein sijoituksen myötä myös tapaamiset vähenee.
Olen usein itse aloitteen tekijä siinä, että lasten pitäisi nähdä vanhempansa ja sitten harmittaa kuitenkin, kun huomaa, että he eivät muutakuin haukkuvat, tai meillä nyt vain yksi perhe on sellainen, jotka eivät hyväksy, vaikka hyvin tietävät, että näin on parempi kaikille, mutta pitää "kiusata" saa nyt näkeä miten uusi elämäntilanne ratkaisee asiaa myönteisempään suuntaan.
Itsellä pitäisi olla tieto, että minkä takia he ovat katkeria, ne lapset ovat heille "ainoat" mitä heillä on olemassa, mutta sitä ei aina itsekkään ymmärrä, usein he ovatkin selvinpäin kilttejä, mutta kai se elämä jättää jälkensä, olen huomannut että pohjimmiltaan he hädän hetkellä ovat kuitenkin sitä yhteistä suurta perhettä.