HIGH-FUNCTIONING DEPRESSION, DYSTYMIA
dystymia
HIGH-FUNCTIONING DEPRESSION – AIHE, JOTA ON SUOMALAISESSA MEDIASSA KÄSITELTY VERRATTAIN VÄHÄN.
Tai siis, ei lainkaan.
Mielenterveyden ongelmista on ruvettu keskustelemaan viime vuosina tositeolla. Ja hyvä niin. Sillä aivan kuten hoidamme fyysisiä vammojamme, tulisi meidän hoivata myös meissä pesiviä psyykkisiä vaivoja. Tästä huolimatta vallitsee keskustelussa yksi suurehko myytti. Tuon myytin mukaan masentunut henkilö on lamaantunut, itkee paljon tahi omaa itsensä murhaamiseen liittyviä ajatuksia. High-Functioning Depression, masennuksen muoto, joka kulkee vielä lääketieteessä Dystymian (mielialahäiriö, kliinistä masennusta lievempi, pitkäkestoinen tila) alaviitteenä, vuorostaan ei välttämättä näy ulos päin ei niin laisinkaan.
Sairaus on hyvin tyypillinen työelämässä kovasti suorittavien keskuudessa. Niin tyypillinen, että se on ihan nimetty heidän, kovaa suorittavien, mukaan. On totuus, että HFD:tä potevan olo ei välttämättä ole yhtä avuton kuin juuri yllä mainitun, kliinisestä masennuksesta kärsivän. HFD:tä sairastava henkilö on yleensä kykeneväinen suoriutumaan arjen askareista (koulu, työt), ja sosialisoitumaan sen mikä on tarpeen, mutta tätä seuraa aina vetäytyminen ylhäiseen yksinäisyyteen.
MIKÄ HELPOTUS!
Vasta päädyttyä sairaslomalle löysin sattumalta artikkelin joka kertoi HFD:stä. Luin ja hymyilin. Tunsin valtavan helpotuksen tunteen. Tässä niitä minun tuntemuksia kuvailtiin. Ihmisiä jotka kertoivat tehneensä valtavasti töitä pahassa olotilassa. Olo ei estänyt heitä etenemästä uralla. Kukaan ei epäillyt mitään. He painoivat itku kurkussa harmaassa maailmassa eteenpäin. Masentuneina.
Tajusin vihdoin että masennuksella on monta naamaa. Tässä artikkelissa Claire kertoo omista kokemuksistaan HFD:stä ja miten hän pystyy samalla tehdä kovaa työtä vaikka maailma on musta. Kuinkahan monta ihmistä johon törmään voi yhtä huonosti. Emme uskalla kertoa toisillemme.
En tule ikinä unohtamaan Slush Tokyo-tapahtumaa jossa hymyilin kaikille konferenssin ihmisille mutta kärsin samalla ehkä elämäni pahimpia ahdistuneisuushäiriöitä sekä mustia ajatuksia. Kaikki elämässä tuntui turhalta ja merkityksettömältä. Mutta kukaan ei epäillyt mitään. Samaa tilannetta kuvataan Healthlinen artikkelissa:
It can be difficult to spot the signs of someone with high-functioning depression. That’s because, on the outside, they often appear completely fine. They go to work, accomplish their tasks, and keep up relationships. And as they’re going through the motions to maintain their day-to-day life, inside they’re screaming.
Halusin itse huutaa kurkku suorana vastaantulijoille että en voi hyvin. Halusin takaisin hotellihuoneeseen, halusin lentää kotiin, halusin vaan nukkua. Mutta halusin samalla onnistua start-up toimarina. Nyt me tiedämme miten siinä kävi. Muista että minun päätökset jatkaa jopa vuosi työn tekemistä omassa yrityksessä on saattanut olla minulle kohtalokasta. En ole varma jos tulen ikinä pääsemään eroon kaikista oireistani. Minuun iskee vieläkin ajoittain alavatsa- sekä selkäkipuja, virtsaamisen tunteita ja mustia ajatuksia. Nyt luotan että nämä menevät ohi. Olen myös huomannut että sosiaalinen kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa helpottaa ja parantaa.
Mikäli tämä teksti resonoi, hae apua.
GOOGLESTA kopioin.
dystymia
HIGH-FUNCTIONING DEPRESSION – AIHE, JOTA ON SUOMALAISESSA MEDIASSA KÄSITELTY VERRATTAIN VÄHÄN.
Tai siis, ei lainkaan.
Mielenterveyden ongelmista on ruvettu keskustelemaan viime vuosina tositeolla. Ja hyvä niin. Sillä aivan kuten hoidamme fyysisiä vammojamme, tulisi meidän hoivata myös meissä pesiviä psyykkisiä vaivoja. Tästä huolimatta vallitsee keskustelussa yksi suurehko myytti. Tuon myytin mukaan masentunut henkilö on lamaantunut, itkee paljon tahi omaa itsensä murhaamiseen liittyviä ajatuksia. High-Functioning Depression, masennuksen muoto, joka kulkee vielä lääketieteessä Dystymian (mielialahäiriö, kliinistä masennusta lievempi, pitkäkestoinen tila) alaviitteenä, vuorostaan ei välttämättä näy ulos päin ei niin laisinkaan.
Sairaus on hyvin tyypillinen työelämässä kovasti suorittavien keskuudessa. Niin tyypillinen, että se on ihan nimetty heidän, kovaa suorittavien, mukaan. On totuus, että HFD:tä potevan olo ei välttämättä ole yhtä avuton kuin juuri yllä mainitun, kliinisestä masennuksesta kärsivän. HFD:tä sairastava henkilö on yleensä kykeneväinen suoriutumaan arjen askareista (koulu, työt), ja sosialisoitumaan sen mikä on tarpeen, mutta tätä seuraa aina vetäytyminen ylhäiseen yksinäisyyteen.
MIKÄ HELPOTUS!
Vasta päädyttyä sairaslomalle löysin sattumalta artikkelin joka kertoi HFD:stä. Luin ja hymyilin. Tunsin valtavan helpotuksen tunteen. Tässä niitä minun tuntemuksia kuvailtiin. Ihmisiä jotka kertoivat tehneensä valtavasti töitä pahassa olotilassa. Olo ei estänyt heitä etenemästä uralla. Kukaan ei epäillyt mitään. He painoivat itku kurkussa harmaassa maailmassa eteenpäin. Masentuneina.
Tajusin vihdoin että masennuksella on monta naamaa. Tässä artikkelissa Claire kertoo omista kokemuksistaan HFD:stä ja miten hän pystyy samalla tehdä kovaa työtä vaikka maailma on musta. Kuinkahan monta ihmistä johon törmään voi yhtä huonosti. Emme uskalla kertoa toisillemme.
En tule ikinä unohtamaan Slush Tokyo-tapahtumaa jossa hymyilin kaikille konferenssin ihmisille mutta kärsin samalla ehkä elämäni pahimpia ahdistuneisuushäiriöitä sekä mustia ajatuksia. Kaikki elämässä tuntui turhalta ja merkityksettömältä. Mutta kukaan ei epäillyt mitään. Samaa tilannetta kuvataan Healthlinen artikkelissa:
It can be difficult to spot the signs of someone with high-functioning depression. That’s because, on the outside, they often appear completely fine. They go to work, accomplish their tasks, and keep up relationships. And as they’re going through the motions to maintain their day-to-day life, inside they’re screaming.
Halusin itse huutaa kurkku suorana vastaantulijoille että en voi hyvin. Halusin takaisin hotellihuoneeseen, halusin lentää kotiin, halusin vaan nukkua. Mutta halusin samalla onnistua start-up toimarina. Nyt me tiedämme miten siinä kävi. Muista että minun päätökset jatkaa jopa vuosi työn tekemistä omassa yrityksessä on saattanut olla minulle kohtalokasta. En ole varma jos tulen ikinä pääsemään eroon kaikista oireistani. Minuun iskee vieläkin ajoittain alavatsa- sekä selkäkipuja, virtsaamisen tunteita ja mustia ajatuksia. Nyt luotan että nämä menevät ohi. Olen myös huomannut että sosiaalinen kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa helpottaa ja parantaa.
Mikäli tämä teksti resonoi, hae apua.
GOOGLESTA kopioin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Naimisiin mentyämme ja molempien samaan paikkaan lähettämiemme työpaikka-hakemusten tultua hyväksytyksi
jouduimme paikkaan, jonne emme olisi halunneet mennä. Paikka oli miltei ainoa mahdollinen haettava, ja ilmoituksessa oli lause, joka johti meidät harhaan: "Koulu sijaitsee kauniilla paikalla ja on varustettu keskuslämmityksellä".
Tuo lause sai luulemaan, että perheenä voisimme asua siellä.
Mutta totuus olikin toisenlainen.
Yritimme peruuttaa valintamme sinne, mutta se ei onnistunut.
Siellä ei ollut ollut. yhtäkään pätevää koskaan, ja me olimme parikymppisiä korkeakoulusta hiljattain valmistuneita.
Eikä yhtäkään komeroakaan koko 'asunnossa'.
ei vettä, kaivo oli kaukana mäen alla, ei edes viemäriä.
Vanha rakennus jonka hauras ikkunaruutu lensi lattialle särkyen siihen.
Ehkä jokin kauan sitten hylätty maatalon rakennus,
ja sinne oli joku amatööri laiitanut "keskuslämmityksellä" oka kulki niissä luokissakin,
ne ei vät lämmittäneet, kun kukaan ei ollut laittamassa puuhellaan puita palamaan, lämpö siis ajateltiin lähtevän siitä ympäri talon, koska lämmin pyrkii siirtymään eteenpäin.
Nukkumispaikassamme lämpötila oli 14 °.
Itkin, sillä olimme menneet naimisiin elokuussa, ja olin raskaana.
Ei ollut kauppaakaan edes lähiseudulla.
Ei mitään mahdollisuutta mihinkään.
Itkin sitä, että juuri silloin, kun oli elämäni tärkein hetki,
uuden elämän synnyttäminen,
jouduin asumisolosuhteisiin, jotka olivat pimeimmältä keskiajalta.
Miltä sinusta tuntuu ihminen, joka kuuluu pilkkaavan sinua, ivaa sinua asioista, joille et voi mitään, esim. ikäsi, ja yrittää saada ystäväsikin siihen mukaan?
Tuntuuko vihamieheltäsi vai ystävältäsi?
Toiko mieleesi vihamielisen koulukiusaajasi?
Ei tietenkään tunnu ystävältä.
Vaikka itse olen halunnut ystävyyttä rakentaa, niin hänen ilkeät sanansa rakennuksen aina maan tasalle sortavat.
Hän on kateellinen, äitinsä sanoi kerran että ne jouluaaton huutamiset ennen kun olivat lapsia muistan. Tosiaan, varmaan niin onkin ollut.
Ei TODELLAKAAN.
Ai miltä tuntuu olla pilkan kohteena?
Vihamieliseltä tietenkin, pahalta, ilkeilijää ei pysty ystäväkseen haluamaan. .
Surullista, että vanhanakin vielä on koettava tämä: yksi ilkeä voi tulla 'tosta noin vaan', kantaa tavaransa sisään ilmaiseksi. ja ilmaiseksi asettua asumaan sekä lkeilemään.
Itse olin 'höveli' alusta alkaen kuljetimme miehen kanssa häntä ympäri lähi maaseutua, kun än etsi työpaikkaa. Sitten järjestin hänelle rahalahjan, jotta hän ymmärtäisi nyt kuuluvansa sukuun ja luulin, että hyvää suhdetta kasvattaisin näin. Mieheni oli sitä vastaan ja samoin anoppini, jolle hän myöskin tylytti ensimmäiset sanansa, kuten minullekin. Mies kuoli sitten yllättäen sairauteensa muutaman kuukakuden jälkeen, samoin anoppi.
Tuli tunne, että hänen miehellään ei saisi olla sukulaisia lainkaan.
Ajattelin, että hän taitaa toivoa, että jos tulen poikaani vastaan kadulla, niin että en tuntisi häntä. HUOH.
Kun oli se aika, että hän tuli perheeseen, niin vaikka mieheni ja hänen äitinsä olivat sitä vastaan, niin minä lahjoitin ison summan rahaa tervetuliaisiksi hänelle.
Mutta sitten kun hän yhteisellä automatkalla koko ajan huusi ja nalkutti poikani ajamisesta, joka minun mielestäni oli Helsingissäkin kympin arvoista, hallittua ja oikeata, niin tunnelma alkoi muuttua. Ja sitten kun iva-lauseita alkoi heitellä, ajattelin, että Tertun lause taisi olla oikea. Perheen ' sisäinen kivittäminen' viel kaikilta voimat, sellainen perhe ei menesty.
Hyvistä ihmissuhteista ja ilosta kaikki saavat voimaa.