Kii juoksi jännityksen siivittämin askelin pitkin neulasten peittämää metsänpohjaa. Aurinko täplitti olemattoman aluskasvillisuuden kellertävän eri sävyillä, tunkeutuessaan tuuheiden latvustojen lävitse.
Kiin vaaleat vallattomat suortuvat uhkasivat tarttua tuon tuostakin kuusenoksiin, kun hän väisteli noita aarniometsän vanhoja jättiläisiä.
Päivä oli alkanut lupaavasti, ja hän toivoi kaikesta sielustaan että se jatkuisi yhtä suurenmoisena loppuun asti. Tänään olisi suuri päivä, hän ajatteli, ja nopeutti askeliaan entisestään.
Kiin kyljessä alkoi tuntua voimistuvaa viiltävää kipua, mutta jalat eivät pystyneet hidastamaan juoksua, vaikka hän olisikin halunnut pysähtyä, mitä hän ei halunnut toki tehdä. Oli oltava ajoissa, ei saanut myöhästyä auringonsäteen vertaa.
Hän kuuli puron solinan korvissaan, tapaamispaikka oli jo aivan lähellä. Kii saapui viimein aukion laidalle, ja pysähtyi puron ääreen. Hän oli ajoissa, kerrankin. Viimeksi Väki oli sanonut, että hän ei saisi myöhästyä, tai koko tilaisuus peruttaisiin.
Sitä Kii ei toki halunnut.
Hän polvistui raikkaana virtaavan puron partaalle, ja riisui keltaisen kesämekkonsa siististi viereiselle kannolle. Kii koppasi viileää vettä kämmeniinsä ja pesi itsensä puhtaaksi pölystä ja kylän hajuista.
Samalla kun hän unelmoidessaan tulevasta tilaisuudesta, nyppi hajamielisesti neulasia hiuksistaan, Kii huomasi sivusilmällä aukiota reunustavien haapojen alkavan havista.
Oli aivan tyyntä ja hiljaista, vain puron solina ja haapojen kevyt hyminä, joka tuntui liikkuvan ilmassa tuoksuvina aaltoina.
Kii nousi ripeästi seisomaan ja hengähti syvään, Väki oli viimein tulossa.
Melkein vastapäätä Kiin seisomapaikkaa, hivenen vasemmalle katsottuna vaappui hymisevien haapojen välistä kuusenkannon näköinen otus.
Se näytti tihkuvan kultaista pihkaa kyhmyisille katkenneille oksilleen tasaisesta päälaestaan. Kii tiesi sen olevan Airut. Otus kömpi aina Väen edellä, ja selvitti reittien turvallisuuden. Väki tahtoi olla katseilta suojassa, eivätkä he olleet olleet kosketuksissa kuoleviin enää useaan miesmuistiin, ei enää sen jälkeen kun Vanhaherra Lönruutti kävi tiedustelemassa maailman syntyä.
Kii odotti paikallaan. Hän tiesi, että kaikki sujuisi Väen ehdoilla, tai ei olenkaan. Vaikka he pitivät näyttävistä ilmestymisistä, he osasivat myös kadota henkäystäkin nopeampaa, niin että sattumalta Väkeä nähnyt marjastaja ei tiennyt oliko metsän vihreys tehnyt tepposet silmille, vai oliko Metsänherra Tapio raottanut salaisuuden verhoa ja näyttänyt todellisesta valtakunnastaan vilauksen..
Airut oli jo aukion keskellä johon se asettui uljaana vartioimaan ympäristöä. Otusta ei enää osannut erottaa maastosta. Tuntui kuin se kannonkäppänä olisi aina nököttänyt siinä, keskellä auringon kuivattamaa heinäaukiota.
Haavat vaipuivat hiljaisuuteen, kun metsän vihreyden keskeltä liikahti suoloisin olento, mitä Kii oli koskaan nähnyt.
Kuus kulki hilpein askelin, hänkin oli odottanut tilaisuutta.
Kiin kasvoilla käväisi rakastuneen poissaoleva katse, mutta viileä tuulenhenkäys alastomalla vartalollaan palautti hänet taas tilanteen tasalle. Väki oli koolla.
Aukio oli silmänräpäyksessä täynnänsä keijunsukuisia olentoja. Vaikka tuuli liikutti pitkää keltaista heinää, haavat eivät laulaneet, vain puro juoksi loputonta taivaltaan Kiin takana. Kuus lennähti Kiin eteen ja tarjosi tälle vihreää leninkiä. Tyttö varoi katsomasta Kuusin meripihkan värisiin silmiin, koska ei ollut varma, että pystyisi enää sen jälkeen ihastelultaan keskittymään mihinkään. Hän tarttui silkkiseen, perhosten kutomaan leninkiin ja niiasi vaisusti. Kii veti asun päänsä yli, ja asetteli henkäyksenkevyen kankaan päälleen. Tuntui kuin vaate ei olisi koskettanut ihoa ollenkaan, niin kevyttä se oli.
Kuus hymyili vienosti ja perääntyi aukion keskelle. Väkijoukossa liikehti koko laaja Kuusin perhe keijumaisine kasvoineen, ja keskellä oranssiin liekehtivään leninkiin sonnustautuneena Airueen päällä seisoi Suvi, Väen koossapitäjä.
Hänen vihreät silmänsä iskivät alati kipunoita, ja tutkiessaan Kiin hermostunutta olemusta ne näyttivät huvittuneelta, mutta silti lempeiltä.
Hän kohotti kätensä, jossa piti tuuheaa kuusen oksaa.
”Väki!" Hän huudahti ilman sen kummempia seremonioita. Tämänkin takia Kii piti Väestä; he olivat puheessaan aina suoria, koruttomia ja rehellisiä.
”Otatteko Kiin?” Suvi kysyi äänellä, joka oli yhtä väritön kuin sadetaivas, ja osoitti vaalean tytön vienosti värisevää vartaloa aukion laidalla
Kiin olemus jännittyi odottamaan vastausta. Kuus sulki silmänsä ja suunsa; hän oli jäävi vastaamaan, sillä hän ei ollut halunnut mitään muuta enemmän, siitä asti kun oli nähnyt Kiin edellisvuonna tällä samaisella aukiolla. Kii oli poiminut kukkia viattomiin juhannustaikoihinsa jota oli aikonut illemmalla lausua ystävien kesken, kun sauna olisi viilennyt ja kokko hiipunut. Haavat alkoivat hymistä hiljaa ja samassa kaikui vastaus: ”Otamme!”
Kuus hengitti syvään salatakseen intonsa, ja juoksi kevyesti kuin ajatus Kiin eteen vajoten polvilleen.
Oli hänen vuoronsa.
Kiin poskilla valuivat onnen kyyneleet, kun hän laski lempeän katseensa Kuusin silmiin. Miesolento tarjosi molempia käsiään rakastamalleen tytölle ja kuiskasi: ”Otatko Väen omaksesi ja luovutko menneestäsi?”
Kii hengitti syvään ja nielaisi kerran. Hän ajatteli nopeasti äitiä kylässä, pientä vaaleaa naista jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat. Kuppari-isää, joka oli aina valmis auttamaan jokaista, riippumatta hätää kärsivän varallisuudesta tahi siitä, oliko jo pimeää ja ovet suljetut. Kiin kolme vanhempaa siskoa olivat jo menneet miehelään. Kaikki rakkaita siskoja, mutta kaikki poissa kotokylästä. Ystävät eivät merkinneet tyttölapselle paljoa, naiseksi tultuaan heidät vietiin emänniksi milloin minnekin päin tannerta.
Kii silmäili nyt Väkeä ja tutki heidän värikkäitä asujaan ja odottavia ilmeitään. Kaikilla havut käsissään ja kukkaseppeleet ohimoillaan, ja voi kuinka he tuntuivat niin tutuilta.
”Kyllä otan ja kyllä jätän.” Nyt se oli ohi, Kii ajatteli tarttuessaan Kuusin ojennettuihin käsiin.
Kuus nousi ylös ja samalla Kiin piiritti koko Väki kuusenhavut käsissään. He nostivat näreet ilmaan, tehden niistä katon itsensä ja Kiin ylle.
Katoksen alle tuli yllättävän pimeää ja samalla maa vajosi Kiin jalkojen alla.
Hän valui halkeamasta maan alle hitaasti ja levollisesti. Kuus oli selittänyt mitä tapahtuisi jos hänet hyväksyttäisiin osaksi Väkeä.
Maan alla odotti joukko maahisia himmeät lyhdyt käsissään. Kii näki Kuusin kumartuneena yläpuolellaan kun miesolento päästi kädet viimein irti ja samalla maa sulkeutui heidän välissään.
Eikä Kii nähnyt enää mitään.
Auringon ensikajo siivilöityi koivujen oksien lomitse, värjäten valon vaalean kellanvihreäksi.
Kii avasi hitaasti silmänsä, eikä ensin tunnistanut paikkaa missä makasi. Koivut yläpuolella huojuivat leppoisasti ja linnut aloittelivat konserttiaan lähipuissa.
Kii käänsi katseensa sivulleen ja huomasi lepäävänsä metsätähtien keskellä. Hitaasti ja ymmällään hän nousi istumaan. Hänen yllään oli oma vanha keltainen mekko, mutta mikään ei oikein tuntunut tutulta. Kii tutkaili käsiään ja jalkojaan, kaikki näytti normaalilta. Hän nousi seisomaan ja pyörähti katsellen ympäri. Hän oli metsän laidalla Lehdossa, johon kyläläiset toivat uhreja Metsänherra Tapiolle ja muulle metsän Väelle.
Kii näki savua edessäpäin ja tiesi kylänsä olevan siellä. Hän askelsi kotitorppaa päin ja koetti muistaa edellisestä päivästä edes jotakin. Aamulla hän oli lypsänyt lampaista juustomaidot, ja sitten ruokkinut kanat kuten joka aamupäivä.
Sitten Kii muisti. Väki ja aukio. Pettymys väänsi ryhdin kumaraan, kun Kii käveli tuttuun pihaan. Ketään ei näkynyt pihapiirissä kun hän kiiruhti saunalle. Kii riisui mekkonsa ja kampesi saavista vettä kaukaloon peseytyäkseen.
Kyyneleet valuivat lohduttomina kasvoille kun hän pohti ankarasti mitä vikaa hänestä oli löydetty, koska hänet oli palautettu kuolevien pariin.
Kii peseytyi mietteet sekaisina ja kuivasi itsensä pellavapyyhkeeseen joka roikkui omalla paikallaan saunan eteisessä. Harmahtava peili heijasti vihertävälasisesta ikkunasta, pitsiverhon takaa kuultavaa aamuista valoa, ja Kii pysähtyi kuvajaisensa eteen kuin olisi tervaan kävellyt.
Kii kääntyi jännittyneenä enemmän sivuttain ja sitten hän näki ne selässään. Pienet siipien aiheet. Väki piti lupauksensa ja hänet oli sittenkin kelpuutettu kuolemattomien joukkoon.
Kii pukeutui hymyillen valkoiseen pihalla kuivumassa olleeseen mekkoon ja kiirehti tupaan. Väki tahtoi hänen hyvästelevän vanhempansa, koska nyt kun hän lähtisi takaisin metsään, hän ei palaisi sieltä enää koskaan.
The Ceethre Tree
Kiin vaaleat vallattomat suortuvat uhkasivat tarttua tuon tuostakin kuusenoksiin, kun hän väisteli noita aarniometsän vanhoja jättiläisiä.
Päivä oli alkanut lupaavasti, ja hän toivoi kaikesta sielustaan että se jatkuisi yhtä suurenmoisena loppuun asti. Tänään olisi suuri päivä, hän ajatteli, ja nopeutti askeliaan entisestään.
Kiin kyljessä alkoi tuntua voimistuvaa viiltävää kipua, mutta jalat eivät pystyneet hidastamaan juoksua, vaikka hän olisikin halunnut pysähtyä, mitä hän ei halunnut toki tehdä. Oli oltava ajoissa, ei saanut myöhästyä auringonsäteen vertaa.
Hän kuuli puron solinan korvissaan, tapaamispaikka oli jo aivan lähellä. Kii saapui viimein aukion laidalle, ja pysähtyi puron ääreen. Hän oli ajoissa, kerrankin. Viimeksi Väki oli sanonut, että hän ei saisi myöhästyä, tai koko tilaisuus peruttaisiin.
Sitä Kii ei toki halunnut.
Hän polvistui raikkaana virtaavan puron partaalle, ja riisui keltaisen kesämekkonsa siististi viereiselle kannolle. Kii koppasi viileää vettä kämmeniinsä ja pesi itsensä puhtaaksi pölystä ja kylän hajuista.
Samalla kun hän unelmoidessaan tulevasta tilaisuudesta, nyppi hajamielisesti neulasia hiuksistaan, Kii huomasi sivusilmällä aukiota reunustavien haapojen alkavan havista.
Oli aivan tyyntä ja hiljaista, vain puron solina ja haapojen kevyt hyminä, joka tuntui liikkuvan ilmassa tuoksuvina aaltoina.
Kii nousi ripeästi seisomaan ja hengähti syvään, Väki oli viimein tulossa.
Melkein vastapäätä Kiin seisomapaikkaa, hivenen vasemmalle katsottuna vaappui hymisevien haapojen välistä kuusenkannon näköinen otus.
Se näytti tihkuvan kultaista pihkaa kyhmyisille katkenneille oksilleen tasaisesta päälaestaan. Kii tiesi sen olevan Airut. Otus kömpi aina Väen edellä, ja selvitti reittien turvallisuuden. Väki tahtoi olla katseilta suojassa, eivätkä he olleet olleet kosketuksissa kuoleviin enää useaan miesmuistiin, ei enää sen jälkeen kun Vanhaherra Lönruutti kävi tiedustelemassa maailman syntyä.
Kii odotti paikallaan. Hän tiesi, että kaikki sujuisi Väen ehdoilla, tai ei olenkaan. Vaikka he pitivät näyttävistä ilmestymisistä, he osasivat myös kadota henkäystäkin nopeampaa, niin että sattumalta Väkeä nähnyt marjastaja ei tiennyt oliko metsän vihreys tehnyt tepposet silmille, vai oliko Metsänherra Tapio raottanut salaisuuden verhoa ja näyttänyt todellisesta valtakunnastaan vilauksen..
Airut oli jo aukion keskellä johon se asettui uljaana vartioimaan ympäristöä. Otusta ei enää osannut erottaa maastosta. Tuntui kuin se kannonkäppänä olisi aina nököttänyt siinä, keskellä auringon kuivattamaa heinäaukiota.
Haavat vaipuivat hiljaisuuteen, kun metsän vihreyden keskeltä liikahti suoloisin olento, mitä Kii oli koskaan nähnyt.
Kuus kulki hilpein askelin, hänkin oli odottanut tilaisuutta.
Kiin kasvoilla käväisi rakastuneen poissaoleva katse, mutta viileä tuulenhenkäys alastomalla vartalollaan palautti hänet taas tilanteen tasalle. Väki oli koolla.
Aukio oli silmänräpäyksessä täynnänsä keijunsukuisia olentoja. Vaikka tuuli liikutti pitkää keltaista heinää, haavat eivät laulaneet, vain puro juoksi loputonta taivaltaan Kiin takana. Kuus lennähti Kiin eteen ja tarjosi tälle vihreää leninkiä. Tyttö varoi katsomasta Kuusin meripihkan värisiin silmiin, koska ei ollut varma, että pystyisi enää sen jälkeen ihastelultaan keskittymään mihinkään. Hän tarttui silkkiseen, perhosten kutomaan leninkiin ja niiasi vaisusti. Kii veti asun päänsä yli, ja asetteli henkäyksenkevyen kankaan päälleen. Tuntui kuin vaate ei olisi koskettanut ihoa ollenkaan, niin kevyttä se oli.
Kuus hymyili vienosti ja perääntyi aukion keskelle. Väkijoukossa liikehti koko laaja Kuusin perhe keijumaisine kasvoineen, ja keskellä oranssiin liekehtivään leninkiin sonnustautuneena Airueen päällä seisoi Suvi, Väen koossapitäjä.
Hänen vihreät silmänsä iskivät alati kipunoita, ja tutkiessaan Kiin hermostunutta olemusta ne näyttivät huvittuneelta, mutta silti lempeiltä.
Hän kohotti kätensä, jossa piti tuuheaa kuusen oksaa.
”Väki!" Hän huudahti ilman sen kummempia seremonioita. Tämänkin takia Kii piti Väestä; he olivat puheessaan aina suoria, koruttomia ja rehellisiä.
”Otatteko Kiin?” Suvi kysyi äänellä, joka oli yhtä väritön kuin sadetaivas, ja osoitti vaalean tytön vienosti värisevää vartaloa aukion laidalla
Kiin olemus jännittyi odottamaan vastausta. Kuus sulki silmänsä ja suunsa; hän oli jäävi vastaamaan, sillä hän ei ollut halunnut mitään muuta enemmän, siitä asti kun oli nähnyt Kiin edellisvuonna tällä samaisella aukiolla. Kii oli poiminut kukkia viattomiin juhannustaikoihinsa jota oli aikonut illemmalla lausua ystävien kesken, kun sauna olisi viilennyt ja kokko hiipunut. Haavat alkoivat hymistä hiljaa ja samassa kaikui vastaus: ”Otamme!”
Kuus hengitti syvään salatakseen intonsa, ja juoksi kevyesti kuin ajatus Kiin eteen vajoten polvilleen.
Oli hänen vuoronsa.
Kiin poskilla valuivat onnen kyyneleet, kun hän laski lempeän katseensa Kuusin silmiin. Miesolento tarjosi molempia käsiään rakastamalleen tytölle ja kuiskasi: ”Otatko Väen omaksesi ja luovutko menneestäsi?”
Kii hengitti syvään ja nielaisi kerran. Hän ajatteli nopeasti äitiä kylässä, pientä vaaleaa naista jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat. Kuppari-isää, joka oli aina valmis auttamaan jokaista, riippumatta hätää kärsivän varallisuudesta tahi siitä, oliko jo pimeää ja ovet suljetut. Kiin kolme vanhempaa siskoa olivat jo menneet miehelään. Kaikki rakkaita siskoja, mutta kaikki poissa kotokylästä. Ystävät eivät merkinneet tyttölapselle paljoa, naiseksi tultuaan heidät vietiin emänniksi milloin minnekin päin tannerta.
Kii silmäili nyt Väkeä ja tutki heidän värikkäitä asujaan ja odottavia ilmeitään. Kaikilla havut käsissään ja kukkaseppeleet ohimoillaan, ja voi kuinka he tuntuivat niin tutuilta.
”Kyllä otan ja kyllä jätän.” Nyt se oli ohi, Kii ajatteli tarttuessaan Kuusin ojennettuihin käsiin.
Kuus nousi ylös ja samalla Kiin piiritti koko Väki kuusenhavut käsissään. He nostivat näreet ilmaan, tehden niistä katon itsensä ja Kiin ylle.
Katoksen alle tuli yllättävän pimeää ja samalla maa vajosi Kiin jalkojen alla.
Hän valui halkeamasta maan alle hitaasti ja levollisesti. Kuus oli selittänyt mitä tapahtuisi jos hänet hyväksyttäisiin osaksi Väkeä.
Maan alla odotti joukko maahisia himmeät lyhdyt käsissään. Kii näki Kuusin kumartuneena yläpuolellaan kun miesolento päästi kädet viimein irti ja samalla maa sulkeutui heidän välissään.
Eikä Kii nähnyt enää mitään.
Auringon ensikajo siivilöityi koivujen oksien lomitse, värjäten valon vaalean kellanvihreäksi.
Kii avasi hitaasti silmänsä, eikä ensin tunnistanut paikkaa missä makasi. Koivut yläpuolella huojuivat leppoisasti ja linnut aloittelivat konserttiaan lähipuissa.
Kii käänsi katseensa sivulleen ja huomasi lepäävänsä metsätähtien keskellä. Hitaasti ja ymmällään hän nousi istumaan. Hänen yllään oli oma vanha keltainen mekko, mutta mikään ei oikein tuntunut tutulta. Kii tutkaili käsiään ja jalkojaan, kaikki näytti normaalilta. Hän nousi seisomaan ja pyörähti katsellen ympäri. Hän oli metsän laidalla Lehdossa, johon kyläläiset toivat uhreja Metsänherra Tapiolle ja muulle metsän Väelle.
Kii näki savua edessäpäin ja tiesi kylänsä olevan siellä. Hän askelsi kotitorppaa päin ja koetti muistaa edellisestä päivästä edes jotakin. Aamulla hän oli lypsänyt lampaista juustomaidot, ja sitten ruokkinut kanat kuten joka aamupäivä.
Sitten Kii muisti. Väki ja aukio. Pettymys väänsi ryhdin kumaraan, kun Kii käveli tuttuun pihaan. Ketään ei näkynyt pihapiirissä kun hän kiiruhti saunalle. Kii riisui mekkonsa ja kampesi saavista vettä kaukaloon peseytyäkseen.
Kyyneleet valuivat lohduttomina kasvoille kun hän pohti ankarasti mitä vikaa hänestä oli löydetty, koska hänet oli palautettu kuolevien pariin.
Kii peseytyi mietteet sekaisina ja kuivasi itsensä pellavapyyhkeeseen joka roikkui omalla paikallaan saunan eteisessä. Harmahtava peili heijasti vihertävälasisesta ikkunasta, pitsiverhon takaa kuultavaa aamuista valoa, ja Kii pysähtyi kuvajaisensa eteen kuin olisi tervaan kävellyt.
Kii kääntyi jännittyneenä enemmän sivuttain ja sitten hän näki ne selässään. Pienet siipien aiheet. Väki piti lupauksensa ja hänet oli sittenkin kelpuutettu kuolemattomien joukkoon.
Kii pukeutui hymyillen valkoiseen pihalla kuivumassa olleeseen mekkoon ja kiirehti tupaan. Väki tahtoi hänen hyvästelevän vanhempansa, koska nyt kun hän lähtisi takaisin metsään, hän ei palaisi sieltä enää koskaan.
The Ceethre Tree
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässäkään ei nyt oltu nimenomaisesti kommentteja pyydetty, mutta toivottavasti kirjoittaja ei pahastu.
Minusta tämä oli oikein viehättävä. Adjektiivien, mahtipontista luontoelementtien ja suurien sanojen määrä teki lukemisesta paikoin hieman raskasta, mutta toisaalta genre puoltaa niitä.
Hieman uskontotiedettä opiskelleena osaa arvostaa tällaista muinaissuomalaista mielikuvamaailmaa.
ja mukava kun tykkäsit.
Totta on, että sorrun usein monitahoiseen kuvaukseen, mutta siitä on tullut minulle jo lähes tavaramerkki.. Hankala luopua.
Mutta silti koetan yhä keventää.. :D
Mukava vain kuulla, mitä mieltä toiset on. Tässähän on ihminen vain kehittyäkseen. :)