Rakas päiväkirja,
minä tiedän jotakin kirjallisuudesta. Olen opiskellut sitä yliopistossa, rakastan sen analysointia, luen itsekin paljon. Ja kirjoitan. Tiedän jonkin verran suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Tiedän, että kirjailijoita on paljon, ja että alalla menestyminen on harvojen onni.
Tämän päivän nuori kirjailija kirjoittaa lajigenrejä fuusioivaa autofiktiota. Tai ehkä hän itse sanoisi, ettei sellaista asiaa kuin genre ole enää olemassakaan. Hän taituroi sulavasti tekstien keskellä, kokee niitä kaikkialla (vrt. panteismi), yhdistelee niitä; sekoittaa lukijansa pään, puhuttelee häntä, vetää hänet sisälle tekstiin ja työntää pois, hurmaa hänet hänen omalla sekavuudellaan, joka syntyy siitä, ettei tiedä, mitä todellisuus on. Ui siellä, muttei ymmärrä.
Trendikkäin on nuori naiskirjailija, joka kirjoittaa seksistä. Heitä ei Suomessa ole montaa. Jostain syystä. Vielä.
Toistan, että siinä maailmassa on vaikeaa menestyä. Mutta kuka menestystä kaipaa, jos saa tehdä sitä, mikä saa aikaan elävyyden tunteen? Kyllä laskut aina jollain pystyy maksamaan. Mitä tekee työllä, jos ei koe hengittävänsä?
Rakas päiväkirja, minä sanon vain tähän alkuun, että autofiktio on paska käsite. Kirjallisuus on aina omakohtaista. Jos joku väittää muuta, hän ei joko ymmärrä tai ei halua puhua totta. Sinä tiedät, että minä olen rehellinen.
Toteankin, että se, mitä nyt sinulle kerron, ei ole kokonaan totta siinä mielessä, että se olisi tapahtunut tässä materiaalisessa maailmassa. Sen sijaan se on täydellisen totta minun mielessäni, minun kokemukseni maailmassa. Sinä, omassa roolissasi, kyllä tajuat tämän.
Ja tässä kaikessa haavoittuvuudessani, päiväkirjani, kerron tämän sinulle luottamuksellisesti. Tämä on salaisuus. Ymmärtänet, mitä se tarkoittaa.
Sen lisäksi tämä on koe. En vielä itsekään tiedä, mitä se testaa, mutta uskon sen selviävän, kun olen lopettanut.
Kivilattialle asetettu puusäleikkö oli edelleen viileä, vaikka hän oli työntänyt ensimmäiset klapit kiukaan pesään jo tunteja sitten. Nurkassa räiskyvä ja paukkuva musta mörkö oli kuulemma seissyt siinä kymmeniä vuosia ja lämpeni sillä vauhdilla, mitä vanhukselta voi odottaakin.
Katselin ympärilleni saunan hämärässä. Mies oli asettanut lattianrajaan lyhdyn, joka imi kiitollisena sisuksiinsa seinänrakosista tihkuvaa happea. Hirret olivat noen peitossa. Pidin siitä; missä tahansa puuhun piirtyvissä ajan merkeissä on jotakin kovin rauhoittavaa. Lauteita ei ollut uusittu ihan lähiaikoina, arvioin, ja nojasin niihin kokeeksi koko painollani. Ne pitivät ääntä, mutta eivät ajaneet pois.
Tämä on hyvä sauna, ajattelin, ja koin itsessäni myönteistä suomalaisuutta.
Astuin terassille pakkaseen ja suljin paksun oven perässäni. Se oli sellainen tyypillinen vanha mökkirakennuksen ovi, jota piti avatessa työntää, nostaa ja nykäistä sopivassa rytmissä. Onneksi olin harjaantunut käsittelemään sellaisia. Joku miehen esi-isistä, joku käsistään kätevä, oli hionut kahvaksi paksun, kippuraisen oksan. Se oli entisestään silottunut ja tummunut isojen ja sittemmin isoksi kasvaneiden käsien kosketuksesta.
Mies nojasi kaiteeseen ja katsoi järvelle, uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Hän vilkaisi minua, höyry kohosi hänen kasvojensa sivuitse ja editse kuin jonkin pyhän, ja suuntasi katseensa takaisin veden yli jonnekin kauas. Minä katsoin hänen perässään.
Oli pimeää ja hiljaista. Ei ollut tarvetta sanoa mitään.
Olin tavannut miehen pari kuukautta aiemmin. Missä, sinä tietysti haluat tietää. Tai ehkä sillä ei ole sinulle merkitystä. Mutta minua asia hävettää, jos joku kysymään, ja siksi haluan kertoa siitä, koska aikalaiseni nainen kulkee kohti häpeää eikä karta sitä.
Niin, Tinderissä. Miksi häpeä? En osaa sanoa. Ehkä siksi, että jos ihmisessä on häpeää, se kyllä löytää kohteen, johon kiinnittyä.
Olimme puhuneet tuntikausia puhelimessa. Voimakas yhteydenkokemus oli molemminpuolinen. Jaoimme samankaltaisen lapsuuden, kuten päihdeongelman perheessä ja toisen vanhemman menettämisen nuorella iällä. Meitä yhdistivät myös unelmat, joita pidimme muille ihmisille helposti saavutettavina. Tosiasiassa sellainen asia kuin turvallinen, vakaa perhekokemus löytynee varmimmin juuri sieltä, missä ihmiset luulevat tietävänsä jotain muiden elämästä.
Kaiken yhteydenpitomme ja jakamisen myötä minusta tuntui, että tunsin tämän miehen syvästi – ja hän minut. Samalla päivittelin sitä, kuinka lyhyessä ajassa se kaikki oli tapahtunut. Olin jo viikkoja käynyt läpi tunteiden pyörremyrskyä, jonka arvelin johtuvan siitä, että tässä ihmissuhteessa oli rakkautta. Vain rakkaus voi antaa tilan niin monille voimakkaille tunteille. Kuten hämmennykselle. Sille, ettei lopullista tietoa asioista, kuten nyt elämästä ja sen mysteeristä, ole saatavilla.
Siksi vain seisoin nyt hiljaa, lepuutin nahkarukkasiani patinoituneella kaiteella ja katsoin, miten ulkotulet vilkuttivat meille pimeän keskeltä. Tämä on minun kokemukseni, ajattelin ja tyynnyin. Tämä hiljaisuus ja tuo mies.
Jatkokertomus: Rakas päiväkirja, tämä on koe
5
3470
Vastaukset
- Anonyymi
Jonkin ajan kuluttua seisoimme pienen hirsituvan vastakkaisilla seinustoilla ja riisuuduimme, toistemme vierasta paljautta kunnioittaen. Vaatekerrosten vähetessä viileys nosti ihoni kauttaaltaan kananlihalle. Sisuksiin yltävän lämmön odotus ja lupaus sen täyttymisestä tuntuivat suloisena kihelmöintinä rintakehässä.
“Siellä on lämmintä vettä sulle”, mies puheli arkisesti selälleni, kun mitä ilmeisimmin aisti, että värjöttelin alastomana omassa riisuuntumisnurkassani. En osannut siinä hetkessä (myöhemmin kyllä kiitin häntä huomaavaisuudestaan) sanoa siihen mitään muuta kuin “Ai. Oi.” Ne lukuisat kerrat, kun olin peseytynyt kantovesillä, olin huolehtinut omat vadilliseni itse. Hänen ystävällinen huomaavaisuutensa oli minulle kuin jostain satunnaisesta yhteydestä tuttu ihminen, johon yhtäkkiä kadulla törmätessään ei millään muista, missä hänet olikaan tavannut.
Ripustin pyyhkeeni saunan puolelle, jotta se olisi mukavan lämmin, kun olisi aika kuivatella. Sormella kokeillen kävin läpi alalauteelle varatut vedet – liian kylmää, liian kuumaa, sopivaa – ja upotin koussikan viimeiseen.
Itseäni huuhdellessani hymyilin miehen hienotunteisuudelle; itse olisin luultavasti vihjannut mökkivieraalleni, että täällä sitten jokainen esipesee itsestään enimmät liat ennen lauteille kipuamista.
Oma peritty saunaetikettini tuli esiin suurena eettisenä pohdintana sen suhteen, voisinko heittää ensimmäiset löylyt häntä odotellessani vai en. Päätin odottaa.
Kun ovi narahti hiljaa auki, katsoin ensin miestä silmiin ja sitten lattiaan. En ollut koskaan tutustunut kehenkään näin, tässä järjestyksessä, tällaisella orientaatiolla. Olin kiusallisen tietoinen siitä, että viikkojen tutustumisen jälkeen kehomme eivät tunteneet toisiaan ollenkaan, ja nyt olimme ensimmäistä kertaa alasti samassa pienessä tilassa. Minun teki mieli katsoa häntä, mutta en sallinut itseni tehdä niin.
Jälkikäteen koin myötätuntoa itseäni kohtaan: se intimiteetti, jonka olimme keskusteluissamme saavuttaneet, väreili nyt saunan kosteassa ilmassa, lämmitti lanteitani, ja tuntui kaiken intensiteettinsä rinnalla hyvin hauraalta. Minussa oleva voima pelotti minua.
Olin vetänyt jalkani syliini lauteille. Aina kun istuin niin, muistin, mitä äiti oli minulle lapsena sanonut: “Naiset eivät istua horota lauteilla.” Ymmärsin silloin hävetä moista häpynäyttelyn avaamista, niin tarkoituksetonta kuin se olikin. Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt, millaiset jäljet tuollakin kommentillaan naiseuteeni painaisi. Asento oli kuitenkin mahdottoman mukava, ja tiesin miehen riisuneen piilolinssinsä. Näyttely oli avoinna, mutta katsojat olivat likinäköisiä. Mielessäni pyllistin ilkikurisesti äidilleni, paljain persein.
Jonkin ajan ja muutamien voimallisten löylyjen (vanha kiuas oli paikkansa ansainnut) jälkeen uskalsin vilkuilla vieressäni istuvaa miestä. Hän oli sulkenut silmänsä ja nojasi päätään noen mustaamaan seinään, hiki pisaroi ohimolla. Kiiltävä rintakehä kohoili rauhaisasti hänen hengityksensä tahdissa.
Hän on kääntynyt itseään kohti ja jättänyt minut miettimään omiani, päättelin. Hieman turhauduin, kaipasin häntä. Jännitätkö sinä minua, olisin halunnut kysyä. Tein parhaani kunnioittaakseni hänen omaa tilaansa, joka näytti niin seesteiseltä mutta jonka arvelin olevan pelkkää pintaa.
Katselin häntä vielä hetken, nyt rohkeasti päästä varpaisiin. Hän oli minua pidempi. Pidin siitä. Tuo keho on minulle täysin vieras, mietin. Miten se olikin kaiken keskellä jäänyt minulle niin tuntemattomaksi? Miten se oli edes mahdollista?
Itselleni tyypillisesti kyllästyin pian odottelemaan hänen paluutaan sieltä, missä hän ikinä olikaan vierailemassa. Hakeuduin kontaktiin hänen kanssaan; ujutin sormeni hänen sormilleen, jotka lepäsivät laudetta vasten, kosketin kevyesti. “Näillä on pilkottu saunapuut”, sanoin. Hän katsoi minua ja naurahti: “Niin on.”
Katsoimme toisiamme silmiin. Viimeisin löyly laantui. Ajatukset pyörivät mielessäni levottomina. Mitä hän oikein ajatteli? Ajatteliko hän, mitä minä ajattelin? Miksi minä ajattelin koko ajan sitä, mitä hän ajatteli? Voisinpa jo lakata ajattelemasta!
Tajusin, että vaikka julmetusti yritinkin, en voinut päättelemällä tietää hänen senhetkisestä sisäisyydestään mitään. Sen sijaan ymmärsin, että jos minun jotain nyt tulisi nähdä niin se, kuinka jännittynyt itse olin.- Anonyymi
Ota se käteen ja sano, hyvää päivää.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Ota se käteen ja sano, hyvää päivää.
Työnnä purjoa perseesees vajakki
- Anonyymi
“Heittäisitkö lisää löylyä?” mies pyysi ja sysi kiulua lähemmäs minua.
Suoristauduin, tartuin kauhaan ja mittailin jokaisen sihauksen jälkeen, vieläkö uskaltaisi. Lopulta kuitenkin istuimme molemmat selät köyryssä ja hampaitamme kiristellen ja vain toivoimme, että kuumin henki laskeutuisi jo.
Sain itseni kiinni ajatuksista. Jokin minussa olisi halunnut nousta ylös, ujuttautua hänen ohitseen (polviinsa, reisiinsä, ei, hikiseen päähänsä tukeutuen, hänen polviensa väliin reiteni työntäen ja kasvonsa rintojani vasten -- ei, pesulle), ottaa tyhjän vesisaavin, kumartua kuumavesisäiliölle (pyllistää, täysin käytännön syistä, hänen katseensa...), lorottaa astiaan kiehuvaa vettä (kuinka se roiskuisi, ole varovainen...) ja sekoitella siihen hitaasti ja maltilla kylmää (kokeilla sormenpäillä, pintajännite), ja sitten. Peseytyä siinä hänen edessään kynttilänvalossa. Ihan. Helvetin. Hitaasti.
Kunnes hän. Hänen huulensa märällä ohimollani, huulillani, kätensä vyötäisilläni, sisäreidellä; laudetta vasten, liukasta, melkein liian, kunnes joku pökertyisi...
Olin päätynyt nopeasti syvälle mielikuviini. Tunsin kostuvani paljasta laudetta vasten.
“Mä meen nyt avantoon”, mies tuumasi, harppasi lattianrajaan ja hävisi. Hän tiesi, etten tulisi mukaan, en sellaisella pohjoistuulella. (Hän oli kertonut, että tuuli pohjoisesta, ja se riitti minulle sillä kertaa, vaikka yleisesti ottaen suhtauduin avantoon myönteisesti.)
Katsoin hänen peräänsä saunan pienestä ikkunasta. Ulkotulet lepattivat edelleen pakkasessa. Sinne meni, jäiden sekaan. Se oli vain nopea kastautuminen, mutta ihailin hänen rauhallisia paluuaskeliaan. Hän oli tottunut, totuttautunut. Jonkinlainen miehuusprojekti, arvelin, ja oli mitä oli, kunnioitin sitä.
Kun hän ilmestyi höyryävänä ovensuuhun, annoin itseni katsoa häntä. Totesin, että olin päätynyt itselleni niin tyypilliseen psyykkiseen ansaan, jossa en pystynyt etenemään kohti sitä, mitä olin itseni herättänyt kaipaamaan. Jos hän olisi kuullut ajatukseni, ne olisivat olleet selviä, suoria, harvasanaisia toimintaohjeita, alkaen “Tule tänne.”
Hän tuli. Istui niin lähelle, että tunsin kylmän hohkavan hänen iholtaan. “Hyi hitto!” puuskahdin, kun hän kiersi sormensa ranteeni ympärille ja veti minua kevyesti puoleensa, niin että olkavartemme lopulta hipaisivat toisiaan. “Sehän on ihan tosi kylmää.”
Mielessäni en miettinyt kylmää vaan: Älä päästä irti. Älä päästä nyt irti. Minä en saa sanottua, että älä...
Ja sitten, kun hän oli siinä ja katsoi minua taas silmiin, kylmät sormensa ja kämmenensä iho rannettani vasten, käännyin kokonaan hänen puoleensa.
Mielessäni: Minä en tee tällaista, minä en tee tätä...
...nousin kontilleni ylälauteelle, painoin kasvoni niin lähelle häntä, että kuumat uloshengityksemme sulivat toisiinsa – sitä hetkeä rakastin kaikkein eniten, kaikista hetkistä – ja tunsin virittyväni häneen, tuohon toiseen ihmiseen, hänen verenkiertoonsa, joka oli nyt vaihtanut suuntaa, ja minä tiesin sen ja ajattelin sitä, ja kun hän viimein suuteli ylähuuleni kaarta (miten kosketus voikaan tuntua yhtä aikaa niin pehmeältä ja niin voimakkaalta, en ymmärrä sitä vieläkään), koin jo täyttyväni hänessä virtaavasta elämästä. Kaikki hidastui.
Hän piti edelleen ranteestani kiinni, siveli sen sisäpintaa sormenpäillään. Minussa oli niin paljon kiihkoa, viikkojen mittaan ja erityisesti sinä iltana latautunutta, että olisin halunnut yksinkertaisesti tulla syödyksi. Tai syödä.
Suutelimme toistemme liukkaita huulia, hänen kielensä tutki suuni sisäpintoja, miten ihanalta se tuntuikaan. Työnsin sormeni hänen hiustensa lomaan, tasapainotellen lauteella kolmella raajalla; hän painoi etusormensa alahuultani vasten, kunnes kiedoin kuuman, märän kieleni sen ympärille ja imin sen suuhuni. Mies huokaisi syvään, koko hänen kehonsa värähti, ja minä ynisin mielihyvästä, joka kaikista aistimuksista kehkeytyi.
Samalla hetkellä kun puskin itseäni yhä enemmän häntä vasten, pyrkien hänen syliinsä, joku kopisteli terassilla kengistään lumet. Säikähdykseni läpikin tunnistin, että ne olivat isot talvisaappaat. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
“Heittäisitkö lisää löylyä?” mies pyysi ja sysi kiulua lähemmäs minua.
Suoristauduin, tartuin kauhaan ja mittailin jokaisen sihauksen jälkeen, vieläkö uskaltaisi. Lopulta kuitenkin istuimme molemmat selät köyryssä ja hampaitamme kiristellen ja vain toivoimme, että kuumin henki laskeutuisi jo.
Sain itseni kiinni ajatuksista. Jokin minussa olisi halunnut nousta ylös, ujuttautua hänen ohitseen (polviinsa, reisiinsä, ei, hikiseen päähänsä tukeutuen, hänen polviensa väliin reiteni työntäen ja kasvonsa rintojani vasten -- ei, pesulle), ottaa tyhjän vesisaavin, kumartua kuumavesisäiliölle (pyllistää, täysin käytännön syistä, hänen katseensa...), lorottaa astiaan kiehuvaa vettä (kuinka se roiskuisi, ole varovainen...) ja sekoitella siihen hitaasti ja maltilla kylmää (kokeilla sormenpäillä, pintajännite), ja sitten. Peseytyä siinä hänen edessään kynttilänvalossa. Ihan. Helvetin. Hitaasti.
Kunnes hän. Hänen huulensa märällä ohimollani, huulillani, kätensä vyötäisilläni, sisäreidellä; laudetta vasten, liukasta, melkein liian, kunnes joku pökertyisi...
Olin päätynyt nopeasti syvälle mielikuviini. Tunsin kostuvani paljasta laudetta vasten.
“Mä meen nyt avantoon”, mies tuumasi, harppasi lattianrajaan ja hävisi. Hän tiesi, etten tulisi mukaan, en sellaisella pohjoistuulella. (Hän oli kertonut, että tuuli pohjoisesta, ja se riitti minulle sillä kertaa, vaikka yleisesti ottaen suhtauduin avantoon myönteisesti.)
Katsoin hänen peräänsä saunan pienestä ikkunasta. Ulkotulet lepattivat edelleen pakkasessa. Sinne meni, jäiden sekaan. Se oli vain nopea kastautuminen, mutta ihailin hänen rauhallisia paluuaskeliaan. Hän oli tottunut, totuttautunut. Jonkinlainen miehuusprojekti, arvelin, ja oli mitä oli, kunnioitin sitä.
Kun hän ilmestyi höyryävänä ovensuuhun, annoin itseni katsoa häntä. Totesin, että olin päätynyt itselleni niin tyypilliseen psyykkiseen ansaan, jossa en pystynyt etenemään kohti sitä, mitä olin itseni herättänyt kaipaamaan. Jos hän olisi kuullut ajatukseni, ne olisivat olleet selviä, suoria, harvasanaisia toimintaohjeita, alkaen “Tule tänne.”
Hän tuli. Istui niin lähelle, että tunsin kylmän hohkavan hänen iholtaan. “Hyi hitto!” puuskahdin, kun hän kiersi sormensa ranteeni ympärille ja veti minua kevyesti puoleensa, niin että olkavartemme lopulta hipaisivat toisiaan. “Sehän on ihan tosi kylmää.”
Mielessäni en miettinyt kylmää vaan: Älä päästä irti. Älä päästä nyt irti. Minä en saa sanottua, että älä...
Ja sitten, kun hän oli siinä ja katsoi minua taas silmiin, kylmät sormensa ja kämmenensä iho rannettani vasten, käännyin kokonaan hänen puoleensa.
Mielessäni: Minä en tee tällaista, minä en tee tätä...
...nousin kontilleni ylälauteelle, painoin kasvoni niin lähelle häntä, että kuumat uloshengityksemme sulivat toisiinsa – sitä hetkeä rakastin kaikkein eniten, kaikista hetkistä – ja tunsin virittyväni häneen, tuohon toiseen ihmiseen, hänen verenkiertoonsa, joka oli nyt vaihtanut suuntaa, ja minä tiesin sen ja ajattelin sitä, ja kun hän viimein suuteli ylähuuleni kaarta (miten kosketus voikaan tuntua yhtä aikaa niin pehmeältä ja niin voimakkaalta, en ymmärrä sitä vieläkään), koin jo täyttyväni hänessä virtaavasta elämästä. Kaikki hidastui.
Hän piti edelleen ranteestani kiinni, siveli sen sisäpintaa sormenpäillään. Minussa oli niin paljon kiihkoa, viikkojen mittaan ja erityisesti sinä iltana latautunutta, että olisin halunnut yksinkertaisesti tulla syödyksi. Tai syödä.
Suutelimme toistemme liukkaita huulia, hänen kielensä tutki suuni sisäpintoja, miten ihanalta se tuntuikaan. Työnsin sormeni hänen hiustensa lomaan, tasapainotellen lauteella kolmella raajalla; hän painoi etusormensa alahuultani vasten, kunnes kiedoin kuuman, märän kieleni sen ympärille ja imin sen suuhuni. Mies huokaisi syvään, koko hänen kehonsa värähti, ja minä ynisin mielihyvästä, joka kaikista aistimuksista kehkeytyi.
Samalla hetkellä kun puskin itseäni yhä enemmän häntä vasten, pyrkien hänen syliinsä, joku kopisteli terassilla kengistään lumet. Säikähdykseni läpikin tunnistin, että ne olivat isot talvisaappaat.Punaiset purjeet joita tuuli haluaa pullistaa, iltapäivän kuumassa paahteessa, veden loiskuessa kylkiä vasten.
Janoinen joisi vaikka suolavettä sammuttaakseen janonsa, kuuma on erämaa hämärälläkin. Suolaista ja makeaa. Tunturien maassa, suloisessa laaksossa, vuonojen syvänteissä.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän381620Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61341Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.11285- 91279
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421267Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,41253Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis01234Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin11210Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä21170Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta11146