Onko muita, joiden epävakaa on löydetty liian myöhään? Mua hoidettiin pelkkänä bipona 20 vuotta lääkkeillä. Epävakaata ei ees voisi I hoitaa lääkkeillä. Nyt on 6 psyykenlääkettä päällekkäin. Kaikki lääkärit niitä lisännyt.
Koska lääkäri ei tienny mun taustoista. Ei ennen ku kerroin. Ei ollu ollu koskaan niistä puhetta. Nyt mulla on lähete terapiaan. Mietin usein, et miten paljo kaikki vois olla toisin jos oikee diagnoosi olis löytyny ja sen olis hoitanut. Tää epävakaa aiheuttaa mulle joka päiväistä haittaa. Mielialat heittelee ja tyhmyyksiä tulee tehtyä.
Onko muita, joiden epävakaata ei oo huomattu tai sotkettu johonki toiseen?
Koska lääkäri ei tienny mun taustoista. Ei ennen ku kerroin. Ei ollu ollu koskaan niistä puhetta. Nyt mulla on lähete terapiaan. Mietin usein, et miten paljo kaikki vois olla toisin jos oikee diagnoosi olis löytyny ja sen olis hoitanut. Tää epävakaa aiheuttaa mulle joka päiväistä haittaa. Mielialat heittelee ja tyhmyyksiä tulee tehtyä.
Onko muita, joiden epävakaata ei oo huomattu tai sotkettu johonki toiseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sori kertoa sulle tämä, mutta ei se epävakaakaan kovin luotettava diagnoosi ole.. Monessa tapauksessa se voidaan sotkea esimerkiksi reaktioon traumaan.
Voidaan voidaan, ehkä mullaki sen yks syistä on monta traumaa.
Mäkin sain kauan sitten epävakaan diagnoosin, kun silloin oli elämä tasaisen epävakaata päihdehuuruisen touhun takia.
Eli minulta/minulle ei löydetty mitään diagnoosia, vaan asetettiin diagnoosi sen hetkisestä elämäntilanteesta johtuen.
diagnoosi on pakko löytyä, muuten potilasta ei voida hoitaa
ja kun diagnoosi on annettu, katsotaan kirjasta lääkeet ja aloitetaan niillä pelaaminen
Pelit tuli pelattua, lääkkeet syötyä, ja hoito osittain saatua.
Kaikki takana päin, onneksi.
Tilanne on paljon parempi nykyisin, pelaamatta.
Minullakin on tuo diagnoosi vuosien takaa ja jäänyt mieleen. Elin ihan normaalia tylsää elämää, mutta kun olin liian pitkään työttömänä, jouduin arvioitavaksi. Siellä sitten täytin ja ruksin lomakkeita ja tein testejä, niin kas siinähän sitten selvisi simsalabim , että olen epävakaa persoona. No niin olen kai vieläkin, mutta ei haittaa mitään. Jos joku asia lähtee vähän lapasesta, niin sanon , että oon pipi.
Tai sitten et vaan ole epävakaa persoona :)
Eiköhän noilla testeillä saada joku diagnoosi ihan jokaiselle, jos sitä lähdetään tarkoituksella hakemaan.
En ole ammattilainen, joten sanomisistani kannattaa kysyä ammattilaiselta, joka on perehtynyt epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Epävakaa on monille vaikea diagnosoitava.
Heti alkuun myös, että jos epävakaa käy terapiassa, hän voi hiljalleen oppia kontrolloimaan impulssejaan, joten toivoa on paremmasta.
Narsismia ja epävakautta tutkineena ja epävakaan läheisenä aikaa viettäneenä, minulla on käsitys, että epävakaaseen diagnoosiin kuuluu olennaisena osana "splittaus", joka johtaa kumppanin hylkäämiseen. Ihannoimasi henkilö onkin splittauksen tapahduttua kaikin keinoin vältettävä henkilö. Siis hyvin mustavalkoista ajattelua. Tämä piirre kannattaisi ottaa esille terapiassa, jotta voi määritellä onko epävakaa vai ei.
Tällainen sykli on (terapiassa käymättömän) epävakaan elämässä toistuvaa: läheisen ihannointi -> läheisen devaluaatio -> splittaus. Sykli alkaa usein alusta, kun epävakaa ei syystä tai toisesta halua enää vältellä entistä ihannoinnin kohdettaan.
Sykli voi jatkua vuosia, jos läheinen ei itse lähde pois. Jatkuva ghostaus on traumaattista epävakaan läheiselle, etenkin jos kyseessä on tavallista läheisempi ihmissuhde, parisuhde tai käytännössä splittaamisten vuoksi on/off suhde.
Sanotaan nyt vielä, että jos epävakaa käy terapiassa, hän voi hiljalleen oppia kontrolloimaan impulssejaan, joten apua on saatavissa.
Jos splittausta ei ole, ei ole myöskään epävakaata persoonallisuushäiriötä. Kyseessä on silloin jokin muu mielenterveyden ongelma. Näin siis minun ymmärtääkseni ja sillä perusteella, mitä minulle on asiasta kerrottu ja mitä olen asiaa itse selvittänyt. Jos epäilee omaa epävakaata diagnoosiaan vääräksi, splittauksesta kannattaa kysyä asiaan perehtyneeltä terapeutilta.
Joillakin voi olla epävakauden sijaan esimerkiksi monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö siitä huolimatta, että terapeutti on diagnosoinut epävakaaksi. Monimuotoiseen traumaperäiseen stressihäiriöön ei kuulu splittaus. Muuten on monia samoja piirteitä kuten tunne-elämän heittely ja impulsiivisuus.
Mä aloin teini-ikäisenä miettiä, että mussa on jotakin outoa, jotakin vialla. Silloin oli jo internet ja meillä kotona tietokone, joten tutkin mielenterveyshäiriöitä sieltä. Muistan, että pidin itseäni "hulluna" ja elämänkokemusta vailla jopa toivoin, että minut sellaiseksi todettaisiin, koska silloin kuvittelin, että saisin helpotusta ahdistukseeni. Tutkin kaikkea, mutta esimerkiksi skitsofrenia ei kuulostanut minulta, vaikka epäluuloisia ajatuksia minulla oli jo silloin ajoittain. Kun löysin kuvauksen epävakaasta, kuulosti se heti tutulta.
Toki vähän hassua olisi teiniä diagnosoida epävakaaksi persoonallisuudeksi. Eiköhän kaikki ole vähän epävakaita siinä iässä? Kuitenkin nyt, kun olen 36, edelleen joskus puolitoista vuotta sitten exän kanssa tutkittiin terveyskirjaston kuvausta epävakaasta ja hän oli yksimielinen siitä, että kuvauksen otsikkona voisi olla yhtä hyvin minun nimeni (lukuunottamatta itsemurhayrityksiä. Rakastan elämää ja se on kerpeleen mielenkiintoista kärsimyksestä huolimatta. Olen miettinyt itsemurhaa vain siltä kantilta, että jos se olisi muille ihmisille parempi? Itse haluaisin elää. Ja vitsaillut, että jos pääsisin terapiaan, sen tavoitteeksi voisi ottaa itsemurhaan rohkaistumisen. Koska tuntuu, että se on yhteiskunnan ja joidenkin yksityisten ihmistenkin toive, että tekisin niin).
Kolme vuotta sitten minut melko pikaisten avohoidon haastattelujen perusteella diagnosoitiin paranoidiksi skitsofreenikoksi. Lääkäri sanoi, että hän kirjoittaa tämän, "koska se on pahinta, mitä sinulla on". En vastustellut, koska en ihan tajunnut, mitä saan sellaisen diagnoosin myötä. Luulin, että saan pysyvän eläkkeen, koska kaikilla ystävillä ja tuttavilla, joilla on se diagnoosi, on eläke. Minun elämä on tosiaan tarpeeksi vaikeaa ilman työelämääkin...
Sitten kuitenkin tutkin skitsofrenian diagnostisia kriteereitä, huomasin, ettei ne taida ihan täyttyä. Lääkäri oli aika nuori ja hän ainakin vaikutti siltä, että kertomukseni siitä millaisia harhaluuloja/vainoharhoja/epäluuloja minulla oli teininä ja parikymppisenä ollut, järkytti häntä. "Kuulostaa aika pelottavalta" -Niin... Olihan se aika pelottavaa.
Pyysin sitten myös persoonallisuushäiriö yms. testejä, mihin suostuttiin, mutta psykologi jätti tahallaan kysymättä epäluuloiseen ja epävakaaseen persoonallisuuteen, sekä autisminkirjoon liittyvät osuudet ilmeisesti, koska käypähoito on eri skitsofreniaan ja epävakaaseen saati aspergeriim. Minua haluttiin hoitaa skitsofreenikkona, koska se hoituu pelkillä pillereillä... En nyt välttämättä sanois, että skitsofreniapuoli ois "pahinta mitä minulla on". Koska en ikinä ole ollut niin psykoottinen, etten samaan aikaan hoksaisi ehkä mielikuvitukseni laukkaavan vähän liian lujaa. Harha-ajatukseni vaan kun eivät ole sellaista ihan ufoa sorttia, vaan sellaisia, mitä pahaa maailmassa oikeastikin tapahtuu... Niin on mahdollista tapahtua, joten samalla pelkään, vaikka aavistelen kuvittelevani.
Kyllä voi olla, että epävakaus aiheuttaa loppujenlopuksi enemmän ja pysyväisluonteisempaa haittaa. Ihmissuhdeongelmia ja päihdeongelmia. Harha-ajatuksista oon selvinny puhumalla luotettaville ystäville ja pyytämällä tarvittaessa turvapaikkaa sohvalta.
Niinhän siinä sitten kävi, kun me autistit emme useinkaan ole oikein auktoriteettiuskovaisia, emmekä taivu kollektiivisiin valheisiin, niin hoitosuhde päättyi epävakaan kokemaan stressiin hoitotahon valehtelusta ja myrkkyjen tyrkytyksestä... Kaduttaa toisaalta. Lääkäri oli jotenkin myös ihana. Osasi rauhallisesti kysellä asioista, ja muutenkin aina rauhoitteli: "kaikki on vapaaehtoista", mutta toisaalta jos hän ei sitä lääkkeet-lääkkeet-agendaa voi ollenkaan kyseenalaistaa, olisi voinut olla minulle vaarallinenkin. Ja olin häneen vielä ihastunut (sallin kaikkien nauraa! Niin nauroin ja nauran edelleen itsekin!) ja vieläkin mietin, että missähän hän menee ja miten menee ja onko vielä samalla alalla ja tunnen syyllisyyttä yhtäkkisestä häipymisestä, vaikka koin vain sen välttämättömäksi itsesuojeluksi silloin...
-Mieletön Melinda