Sotkudiagnoosi

Sori kertoa sulle tämä, mutta ei se epävakaakaan kovin luotettava diagnoosi ole.. Monessa tapauksessa se voidaan sotkea esimerkiksi reaktioon traumaan.

Mäkin sain kauan sitten epävakaan diagnoosin, kun silloin oli elämä tasaisen epävakaata päihdehuuruisen touhun takia.

Eli minulta/minulle ei löydetty mitään diagnoosia, vaan asetettiin diagnoosi sen hetkisestä elämäntilanteesta johtuen.

Minullakin on tuo diagnoosi vuosien takaa ja jäänyt mieleen. Elin ihan normaalia tylsää elämää, mutta kun olin liian pitkään työttömänä, jouduin arvioitavaksi. Siellä sitten täytin ja ruksin lomakkeita ja tein testejä, niin kas siinähän sitten selvisi simsalabim , että olen epävakaa persoona. No niin olen kai vieläkin, mutta ei haittaa mitään. Jos joku asia lähtee vähän lapasesta, niin sanon , että oon pipi.

Mä aloin teini-ikäisenä miettiä, että mussa on jotakin outoa, jotakin vialla. Silloin oli jo internet ja meillä kotona tietokone, joten tutkin mielenterveyshäiriöitä sieltä. Muistan, että pidin itseäni "hulluna" ja elämänkokemusta vailla jopa toivoin, että minut sellaiseksi todettaisiin, koska silloin kuvittelin, että saisin helpotusta ahdistukseeni. Tutkin kaikkea, mutta esimerkiksi skitsofrenia ei kuulostanut minulta, vaikka epäluuloisia ajatuksia minulla oli jo silloin ajoittain. Kun löysin kuvauksen epävakaasta, kuulosti se heti tutulta.

Toki vähän hassua olisi teiniä diagnosoida epävakaaksi persoonallisuudeksi. Eiköhän kaikki ole vähän epävakaita siinä iässä? Kuitenkin nyt, kun olen 36, edelleen joskus puolitoista vuotta sitten exän kanssa tutkittiin terveyskirjaston kuvausta epävakaasta ja hän oli yksimielinen siitä, että kuvauksen otsikkona voisi olla yhtä hyvin minun nimeni (lukuunottamatta itsemurhayrityksiä. Rakastan elämää ja se on kerpeleen mielenkiintoista kärsimyksestä huolimatta. Olen miettinyt itsemurhaa vain siltä kantilta, että jos se olisi muille ihmisille parempi? Itse haluaisin elää. Ja vitsaillut, että jos pääsisin terapiaan, sen tavoitteeksi voisi ottaa itsemurhaan rohkaistumisen. Koska tuntuu, että se on yhteiskunnan ja joidenkin yksityisten ihmistenkin toive, että tekisin niin).

Kolme vuotta sitten minut melko pikaisten avohoidon haastattelujen perusteella diagnosoitiin paranoidiksi skitsofreenikoksi. Lääkäri sanoi, että hän kirjoittaa tämän, "koska se on pahinta, mitä sinulla on". En vastustellut, koska en ihan tajunnut, mitä saan sellaisen diagnoosin myötä. Luulin, että saan pysyvän eläkkeen, koska kaikilla ystävillä ja tuttavilla, joilla on se diagnoosi, on eläke. Minun elämä on tosiaan tarpeeksi vaikeaa ilman työelämääkin...

Sitten kuitenkin tutkin skitsofrenian diagnostisia kriteereitä, huomasin, ettei ne taida ihan täyttyä. Lääkäri oli aika nuori ja hän ainakin vaikutti siltä, että kertomukseni siitä millaisia harhaluuloja/vainoharhoja/epäluuloja minulla oli teininä ja parikymppisenä ollut, järkytti häntä. "Kuulostaa aika pelottavalta" -Niin... Olihan se aika pelottavaa.

Pyysin sitten myös persoonallisuushäiriö yms. testejä, mihin suostuttiin, mutta psykologi jätti tahallaan kysymättä epäluuloiseen ja epävakaaseen persoonallisuuteen, sekä autisminkirjoon liittyvät osuudet ilmeisesti, koska käypähoito on eri skitsofreniaan ja epävakaaseen saati aspergeriim. Minua haluttiin hoitaa skitsofreenikkona, koska se hoituu pelkillä pillereillä... En nyt välttämättä sanois, että skitsofreniapuoli ois "pahinta mitä minulla on". Koska en ikinä ole ollut niin psykoottinen, etten samaan aikaan hoksaisi ehkä mielikuvitukseni laukkaavan vähän liian lujaa. Harha-ajatukseni vaan kun eivät ole sellaista ihan ufoa sorttia, vaan sellaisia, mitä pahaa maailmassa oikeastikin tapahtuu... Niin on mahdollista tapahtua, joten samalla pelkään, vaikka aavistelen kuvittelevani.

Kyllä voi olla, että epävakaus aiheuttaa loppujenlopuksi enemmän ja pysyväisluonteisempaa haittaa. Ihmissuhdeongelmia ja päihdeongelmia. Harha-ajatuksista oon selvinny puhumalla luotettaville ystäville ja pyytämällä tarvittaessa turvapaikkaa sohvalta.

Niinhän siinä sitten kävi, kun me autistit emme useinkaan ole oikein auktoriteettiuskovaisia, emmekä taivu kollektiivisiin valheisiin, niin hoitosuhde päättyi epävakaan kokemaan stressiin hoitotahon valehtelusta ja myrkkyjen tyrkytyksestä... Kaduttaa toisaalta. Lääkäri oli jotenkin myös ihana. Osasi rauhallisesti kysellä asioista, ja muutenkin aina rauhoitteli: "kaikki on vapaaehtoista", mutta toisaalta jos hän ei sitä lääkkeet-lääkkeet-agendaa voi ollenkaan kyseenalaistaa, olisi voinut olla minulle vaarallinenkin. Ja olin häneen vielä ihastunut (sallin kaikkien nauraa! Niin nauroin ja nauran edelleen itsekin!) ja vieläkin mietin, että missähän hän menee ja miten menee ja onko vielä samalla alalla ja tunnen syyllisyyttä yhtäkkisestä häipymisestä, vaikka koin vain sen välttämättömäksi itsesuojeluksi silloin...

-Mieletön Melinda