Mitä tehdä kun lapsi, tai ehkä jo nuori 13 v. yks kaks ilmoittaa lopettavansa soittoharrastuksen, jonka hän on itse halunnut, jota olemme kannustaneet ja jossa hän on ollut hyvä. Pitääkö kieltää vai myöntää. Olemme aivan ymmällämme. Soittoharrastus on ollut hänellä jo useita vuosia, ja hän on niittänyt mainetta ja kunniaa. Harmittaa, jos hän nyt heittää hukkaan tuon hienon asian elämässään, vain siksi että kaikki on mälsää elämässä tällä hetkellä. Toisaalta, jos ei harrastuksesta yhtään välitä, niin miksi jatkaa sitä. Mutta entäpä jos hän joskus aikuisena sanoo, että miksi annoitte lopettaa soittamisen. tässäpä meillä vanhemmilla miettimistä.
Soittoharrastus
ihmeissäni
7681
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minun 8-vuotias tyttäreni pääsi syksyllä musiikkiopistoon soittamaan selloa. Opettajan kehoituksesta sinne haettiin ja "sellossa oli tilaa". Pianoon ei olisi suuren hakijamäärän vuoksi päässyt.
Tyttö oli kohtuullisen innokas aloittamaan, ja edistyikin hyvin. Nyt keväällä koko soittaminen on yhtä takkuamista: soittotunnille hän menee erittäin mielellään (ihana opettaja), mutta kotona ei koske ollenkaan koko selloon. Opettaja koulussa tykkäisi tytön esiintyvän, mutta vain lahjonnalla hänet yhden kerran lavalle sain.
Tyttö on aivan hurahtanut hevosiin ja koiriin ja käy kerran viikossa ponitunnilla. Selvästi hänen suosikkiharrastuksensa on ratsastus, enkä aio sitä häneltä estää. Olisi kuitenkin mielestäni hyvä, että hänellä' olisi muunkinlainen harrastus ja kun kerran jonkinlaisia lahjoja on.
Olen itse ylivarovainen tämän harrastuksen suhteen, sillä olin itse nuorena pakkoharrastuksen uhri: Isäni olisi halunnut minun toteuttavan hönen unelmansa pianistina ja kävinkin musiikkiopistoa 10 vuotta. Viimeiset kolme vuotta olivat systemaattista pinnaamista, enkä ole koskenut pianoon enää sen jälkeen (15 vuoteen).
Meillä on paineita ulkopuolelta (opettaja, isovanhemmat), mutta tyttö ei ole intohimoinen sellisti. pianoa hän tykkää pimputtaa kavereiden luona ja iltapäiväkerhossa (itsellä ei ole). Tässä tätä kirjoittaessa alkaa tuntua siltä, että annan hänen lopettaa. hakee sitten uudelleen joskus myöhemmin jos innostaa.
Teidän tytön kohdalla on vähän eri tilanne, koska hän on ollut ilmeisesti hyvinkin innostunut soittamaan. Mielestäni tuossa tilanteessa ei kannata heittää pyyhettä kokonaan kehään, mutta onnistuisiko esim. kuukauden täysloma (ei ollenkaan soittamista, vaikka haluaisi)? Kaikki harrastukset alkaa varmaan jossain vaiheessa tympiä jokaista. Pieni tauko tuskin taitoja ruostuttaa - voihan tulla uusia ideoita.
totta, heti ei pyyhettä kannata heittää kehään. Ja toisaalta kun paikka musiikkiopistossa on saatu, ei sitäkään viitsisi antaa pois, jos tuo haluttomuus soittoon onkin vaan joku hetkellinen juttu. Kukapa sen minulle nyt kertoisi. Lasta ei kiinnosta muu kuin löhöily ja telkun tai tietsikan vieressä makoilu. Osittain on varmaan murrosiän tuloa tämä velttoilu. Vaatteet on tärkeitä. jne.Aion kysyä opistosta saisiko paikan piddettyä vaikka olisi koko syksyn poissa. Siinä olisi hyvä tuumaustauko. Minusta jokaisen pitääsaada harrastaa sitä mihin into riittää. Ei pakosta vaan ilosta. Mutta entä silloin kun intoa ei ole oikein mihinkään. Tuossa on naapurissa karmea esimerkki. Ensin tyttö lopetti soittotunnit, sitten eläinharrastuksen, seuraavaksi vaihtui kaveripiiri, ja mukaan tulivat viina tupakka, huumeet, viiltely ja nyt sitten itsemurhan yritys. Onneksi ei onnistuntut.
En nyt tarkoita että omani tekisi saman kaavan mukaan, mutta helposti jos ei ole mtään järkevää tekemistä, sitä ajautuu oleilemaan vääriin paikkoihin. Kun on liikaa aikaa olla tekemättä mitään.
Itse soitin lapsena intohimoisesti itselleni rakasta soitinta. Etenin nopeasti ja nautin soittamisesta. Murkkuiän kynnyksellä koettelin äitini asettamia rajoja joka asiassa. Myös soittamisessa. Pinnailin tunneilta ja odotin että minut käskettäisiin takaisin "ruotuun". Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut vaan minun annettiin lopettaa, ja vielä nyt yli kymmenen vuoden päästäkin minua harmittaa nuoruuden tyhmyys.
Samaisessa tilanteessa olisin itse tauon kannalla, en lopetuksen. Tuo EVVK vaihe menee elämässä nopeasti ohi ja on kurja jos silloin tulee tehtyä päätöksiä jotka vaikuttavaat koko loppu elämään.. Musiikkiopistoon ei kovin helposti oteta enää uudelleen jos on sieltä jo kerran eronnut
no mutta...minä vaan voin omasta kokemuksestani sanoa että kannatti lopettaa!toki harmittaa kun silloiset musiikkiopistokaverit on puoliammattilaisia nyt,mutta ymmärrän että en ikinä olisi päässyt sinne asti. lahjoja oli muttei kiinostanut.ekavuoden jälkeen jatkoin vielä 3!!!!tuskallisen pitkää vuotta...vanhemmat sanoi että lopeta jos et kerran harjoittelekaan mutta en minä kun olin itse halunnut...en kehdannut myöntää tehneeni väärää valintaa...
hevoset on sitten siitä asti vienyt ja sillä tiellä olen edelleen. myöhemmin löysin muitakin lajeja. vanhemmat ei koskaan ole onneksi sanoneeet juuri juuta tai jaata harrastuksiini. kaikkea olen saanut kokeilla. on minua toki kuljetettu harrastuksiin ja maksettu niitä, mutta ei ole painostettu mihinkään.
itse (tietysti hevosihmisenä) sanoisin että anna ihmeessä lopettaa ja tue sitten siinä hevoshommassa. se laji jos mikä opettaa ainakin vastuuta, kärsivällisyyttä ja työntekoa!ikävä puoli siinä on että rahaa menee ja menestyminen on työntakana!minulle se sopi joka tapuksessa paremmin kuin mikään muu, jousenvarressa nyhjääminen vaan kiinnostanut eikä siitä saanut mitään iloa, edes onnistuessaan.
Kannattaa lievästi painostaa jatkamaan. Josko tämä kyllästyminen olisi vain ohimenevää? Oletteko keskustelleet, miksi lapsi haluaa lopettaa? Mitä sen tilalle tulee, vai onko joku kaveri vain sanonut, että ompas tyhmä harrastus? Miten olisi, jos ehdottaisit aikalisää, laitatte soittimen hyllylle pariksi kuukaudeksi ja mietitte sitten uudestaan?
Voi hyvinkin olla, että joku hänen tuttunsa on arvostellut hänen harrastustaan nekatiivisesti
Usein painoa tai viulua kiduttava perheen jäsen on rasite muille ja helposti tulee sanottua, että olisit, kuten muutkin lapset metelöimättä, tekisit jotain muuta. Ompelisit...
Yllytä myös tuttaviasi kannustamaan ja kehumaan lapsesi soittotaitoa ja edistymistäään.
Yksi mahdollisuus voisi olla, josko lasta kiinnostaisi joku toinen soitin.
Kolmetoistavuotiaalla on mieli muuttuvainen.
hetken lepo voisi olla paikallaa, eikä mikään harrastus saa olla pakonomainen.
Näissä kannattaa olla ymmärtävä ja viisas.
Meillä on tyttö 6- vuotias ja olen hankkinut hänelle pillejä ja kilkuttimia.
Nyt ostin kaksi laadukasta samanlaista huuliharppua ja hauskoja hetkiä on ollut, kun matkimme toisiamme.
Murrosikäisillä on usein sellainen kiikunkaakun-vaihe, mietitään kovasti, halutaanko vakavasti soittaa.
Ehkä vanhempien kannustus auttaa tuossa vaiheessa.
Itse olin koko yläasteenkin ajan innostunut soittamisesta, joten yllättävä innostuksen hiipuminen on kyllä vakava merkki mielestäni.
Toisaalta, nykyään ei kouluteta musiikkiopistoissa
pelkästään ammattilaisia tai ei edes tähdätä vakavasti siihen, harrastaminen on sallittua.
Vanhempien kannattaa tuoda nämä ongelma-asiat esille keskusteluissa soitonopettajan kanssa. Voi olla, että motivointi sieltä voisi auttaa. Kyse voi olla vain siitä ettei ole tarpeeksi tavoitteita tai kivoja kappaleita.
8-vuotiaan sellistinalun äidille/isälle sanoisin,
että harvempi tuon ikäinen osaa itsenäisesti harjoitella. Harjoitteluvaihe tulee luultavasti vanhempana. Voitte itse ohjata lasta harjoittelemaan vähän kerrallaan, esim. 15-30 min päivässä. Vastuu harjoittelusta on ilman muuta vanhemmilla.
Tuossa iässä leikki on tärkeämpi asia kuin harjoittelu ja se sallittakoon...
Nuorena aloittamisesta on kuitenkin se hyöty, että
lihakset löytävät liikeradat paremmin ja opitut asiat säilyvät aikuisuuteen ja tuovat varmuutta esim. soittoasentoihin ja tekniikkaan.
Joten ei huolta!