Kirjotin tämmösen

Ei ole helppoo olla vatipää- mietiskeli Anttu. Anttu oli tehnyt tämän niin sydäntä riipaisevan havainnon itsestään istuessaan bussissa, joka ajoi juuri ulos Upinniemen varuskunta-alueelta. Anttu ja muut saapumiserän 2/07, 270 aamua palvelleet sotilaat oli kotiutettu sinä aamuna. Reserviin MARS! Voi sitä riemun määrää. Tämä oli päivä, jota Anttu oli odottanut niin kauan. Jotkut säntäsivät omille autoilleen ja osa kohti bussipysäkkiä, jossa bussi jo odotti. Anttu päätti tehdä vielä viimeisen käyntinsä sotilaskodissa ja poistua vasta seuraavalla bussilla. Hän osti kahvin, Omar munkin ja istui ulkoterassille. Ulkoterassilta näki valakentän ja sen takana majesteetillisesti seisovat kasarmit. Aliupseerikoulu, toinen komppania jne. Vasemmalla puolella tiheän metsikön ja kaislikon takana oli meri. Anttu sytytti savukkeen Vatipää, olen vatipää. Ei siitä mihinkään pääse. Anttu mietti kauas, hyvin kauas vuosien taakse, aina koulun ala-asteelle saakka. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Muut oppilaat etenivät normaalia vauhtia, mutta Antulla tuntui kaiken uuden oppiminen kestävän kauemmin. Hän eli omissa haavemaailmoissaan, eikä mikään tuntunut kiinnostavan. Antun opettaja Ulla-Riikka Noponen, kävi keskusteluja Antun isän Jaakko-Kalen kanssa pitkään. Kokeiltiin kaikenlaista: erityisopetuksesta psykologiin, j- oka ei osannut antaa minkäänlaista diagnoosia Antun tilaan. Psykologi, Jaakko-kale ja Anttu kuitenkin tiesivät vastauksen, vaikkei sitä sanottu ääneen. Diagnoosi oli selvä: VATIPÄÄ. Se turhautti Antun isää. Olisi edes antanut jonkun selityksen, minkä tahansa esim. Asperger tai dysleksia. Kaikki nostivat kätensä pystyyn ja Antun tila tuntui johtuvan vain motivaation puutteesta. Jaakko-Kale päätti, että hänen tulisi olla ankarempi Antulle. Hän loi Antulle selkeät pelisäännöt ja rutiinit. Tämäkään eituntunut tehoavan ja Antun suoritukset tehtävissä ja kokeissa olivat keskinkertaisia. Rimaa hipoen hautaan Anttu ajatteli. Olen turha ihminen. En ole hyvä missään. Anttu imaisi savuketta voimmakkaasti, otti viimeisen kulauksen kahvistaan. Hän kaivoi taskuaan ja poimi sieltä sotilaspassi, jonka oli juuri saanut kotiuttavalta kapteeniluutnantti Kultavirralta. Passin sisältä löytyi kuva Antusta vakava ilme kasvoilla ja päällään hänellä oli matruusin lomapuku. Anttu ei ollut tunnistaa itseään kuvasta. Passissa oli myös arvosanat kenttäkelpoisuudesta ja yleisarvostelu. Molemmissa luki tyydyttävä. Anttu tuhahti ja mietti mitä oli tehnyt väärin. Hän oli tehnyt kaiken mitä oli käsketty ja sairaalanmäelläkin käynyt vain kaksi kertaa hakemassa vapautusta palvelusta heikkojen polviensa takia. Väkisin Antun mieleen kuitenkin tuli alokasleiri Syndalenissa, jossa alikersantti Ala-törmä jatkuvasti valitti antulle kuinka tämä oli koko ajan myöhässä annetuista aikarajoista. Kuitenkin kaikista noloin kokemus oli kun Antti oli kesken yötä herännyt hälytykseen ja juossut pilkkopimeässä metsässä kohti poteroa ja eksynyt metsään. Voi sitä häpeän määrää hän ajatteli stumpatessaan tupakkaa. Koko joukkuetta rankaistiin seuraavana aamuna asemarallin merkeissä. Asemaralli jossa sotilaita juoksutetaan joukkueteltan ja poteroiden väliä niin kauan että kaikki ovat täysin läkähtymäisillään.

Mielipiteitä