Raju virusjahti

Siemailin viskiä toimistollani, joka oli nähnyt parempiakin päiviä. Niistä päivistä oli aikaa sata vuotta. Välillä raotin sälekaihtimia sen verran, että näin autioille kaduille. Suurkaupunki oli tyhjentynyt. Vain ambulanssit kiisivät ohi säännöllisin väliajoin. Salaperäinen virus oli autioittanut kadut. Kaikki, mikä teki elämästä elämisen arvoista, oli poissa - paitsi viski, joka ei kuitenkaan riittänyt elämän sisällöksi ihmisille väestötasolla. He tarvitsivat myös seksiä ja rahaa, jolla ostaa jompaa kumpaa edellä mainittua. Nyt rahaa ei tullut mistään, asiakkaat eivät liikkuneet.

Kaikki olisi paremmin, jos kaikki olisi normaalimmin, ajattelin ja tunsin keskikropassani, että ajatus oli oikea ja suuri.

Siemailin lisää viskiä ja odotin ihmettä tapahtuvaksi: asiakasta joka koputtaisi toimistoni oveen.

Ihmettä ei tapahtunut, joten siemailin lisää viskiä ja tuijottelin autioille kaduille sälekaihtimien välistä. Pari rettelöitsijää mukiloi toisiaan kadun kulmassa. Se oli tavallista. Rikoksiin ei puututtu. Poliisi oli voimaton pienten tapausten suhteen. Tiesin, että jos luistaa pienissä asioissa niin luistaa suuremmissakin.

Oikeastaan kaupungin ainoa moraalinvartija olin minä. Minä yksin pidin järjestystä yllä. Minä Yksityisetsivä, minä Kokenut Pamputtaja ja Taivaan Tuomiolle Passittaja. Minä Oikeamielinen.

Ajatus kirkastui päähäni: minun oli otettava virus kiinni ja pamautettava se taivaan tuuliin. Saisin siitä luonnollisesti huomattavan korvauksen ja pääsisin Tyynenmeren saarille juomaan sammiosta viskiä pina coladalla eksoottisten tipujen parveillessa ympärilläni hymyine ja auvoisine ajatuksineen.

Tunsin kutinaa keskikropassani. Intuitio viesti, että oveen pian koputettaisiin ja sieltä astuisi toimistooni rikas asiakas.

Samassa oveen koputettiin.