Katson kuinka veri virtaa käsiltäni alas lattialle, läpäisten laastarit hetkessä. Se värjää lakanat punaisuudellaan.
Oi, kuinka haluaisinkaan vetää hihani ylös ja näyttää tuskani jollekin, mutta aina verhoan arvet, vanhat ja uudet pitkien paidanhihojen alle.
Tätä ei voi kutsua enää elämäksi. Ei kuitenkaan kuolemaksi. Se mitä kutsutaan tuskaksi, asuu minussa. Se on kuin loinen, joka on minussa tahtomattanikin. Minulta on riistetty ihmisarvoinen elämä, kaikki mitä olen kokenut on rappeuttanut minua enemmän ja enemmän.
Silti nautin kurjuudestani. Se on ainoa keinoa jotta tiedän vielä hengittäväni. En muuten tunne sitä, en kuule omaa ääntäni.
Käännän kylkeä sängyssäni, pyörin niin kauan kunnes unen kaltainen olotila vie minut mukanaan.
Taas kerran kuten aina ennenkin, uni loppuu liian varhain. Lähden juoksemaan, juoksen metsään omaan piilopaikkaani. Siellä tunnen olevani jotain. Kunnioitan luonnon rauhaa ja hiljaisuutta ja minua kunnioitetaan. Väsyn ja painan pääni maahan. Nukahdan. Annan itikoiden imeä ruumistani, sateen kastella itseni.
Ainoa asia mikä estää minua painamaan terää syvälle verisuoniverkostoon on pelko. Pelkään itseäni ja aiheuttamaani meteliä. Ehkä minussa silti jossain sisällä elää toivo, että tämä kaikki onkin vain pahaa unta...
Oi, kuinka haluaisinkaan vetää hihani ylös ja näyttää tuskani jollekin, mutta aina verhoan arvet, vanhat ja uudet pitkien paidanhihojen alle.
Tätä ei voi kutsua enää elämäksi. Ei kuitenkaan kuolemaksi. Se mitä kutsutaan tuskaksi, asuu minussa. Se on kuin loinen, joka on minussa tahtomattanikin. Minulta on riistetty ihmisarvoinen elämä, kaikki mitä olen kokenut on rappeuttanut minua enemmän ja enemmän.
Silti nautin kurjuudestani. Se on ainoa keinoa jotta tiedän vielä hengittäväni. En muuten tunne sitä, en kuule omaa ääntäni.
Käännän kylkeä sängyssäni, pyörin niin kauan kunnes unen kaltainen olotila vie minut mukanaan.
Taas kerran kuten aina ennenkin, uni loppuu liian varhain. Lähden juoksemaan, juoksen metsään omaan piilopaikkaani. Siellä tunnen olevani jotain. Kunnioitan luonnon rauhaa ja hiljaisuutta ja minua kunnioitetaan. Väsyn ja painan pääni maahan. Nukahdan. Annan itikoiden imeä ruumistani, sateen kastella itseni.
Ainoa asia mikä estää minua painamaan terää syvälle verisuoniverkostoon on pelko. Pelkään itseäni ja aiheuttamaani meteliä. Ehkä minussa silti jossain sisällä elää toivo, että tämä kaikki onkin vain pahaa unta...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voisitko lähettää minulle mailiosoitteesi? Haluaisin keskustella. Asiastani enemmän sitten myöhemmin..
[email protected]