Olin 6-vuotias, kun vanhempani erosivat. Tilanne oli silloin minulle järkytys. Isä muutti myöhemmin yhteen harrastusystävänsä kanssa ja me lapset jäimme äidin luokse. Äiti ei koskaan painostanut minua tai siskoani mihinkään isä- tai uusnainenvihaan, vaan kävi eroprosessinsa läpi hillitysti omia aikojaan. Vierailin isäni luona ja tutustuin isän uuteenkin. Meillä ei ollut mitään suuria ristiriitoja. Olin sopeutuja.
Kuitenkin kaikesta huolimatta ristin joka ilta käteni rukoukseen ja pyysin, että perheeni palaisi ennalleen. Luotin Jumalan lempeyteen ja oikeamielisyyteen. Siksi kai minusta tuntui hirveältä, kun isäni ja hänen uusi vaimonsa halusivat myöhemmin avioitua ja pitää häät juuri kirkossa. Haaveilin kai vielä silloinkin omasta vanhasta perheestäni. Tuntui jotenkin rusentavalta, kun lapsen haaveni lyötiin ruttuun juuri Jumalan kasvojen edessä. Eikö sitä olisi voinut tehdä vaivihkaa maistraatissa? Juhlat olivat isot ja paikalla olivat mummi ja vaari, sedät, serkut ja kummitäti. Jotenkin tuntui pahalta, kun kaikki läheiset hymyilivät ja onnittelivat ja juhlivat. Minä olin aivan yksin ja itkin vessassa. Minusta tuntui, että menetin sinä päivänä heidät kaikki. Väleistämme tuli muodollisemmat ja läheisyys kaikkosi. Minä kasvoin aikuiseksi.
Haluaisin kysyä, miksi ihmiset sotkevat Jumalan näihin uusperhekuvioihin, vaikka tietävät, että erojen takana on paljon ristiriitaisia tunteita. Eikö jonkin rakkaan ja läheisen asian voisi antaa pysyä kaikille pyhänä, kun maallinenkin vaihtoehto on olemassa?
Kuitenkin kaikesta huolimatta ristin joka ilta käteni rukoukseen ja pyysin, että perheeni palaisi ennalleen. Luotin Jumalan lempeyteen ja oikeamielisyyteen. Siksi kai minusta tuntui hirveältä, kun isäni ja hänen uusi vaimonsa halusivat myöhemmin avioitua ja pitää häät juuri kirkossa. Haaveilin kai vielä silloinkin omasta vanhasta perheestäni. Tuntui jotenkin rusentavalta, kun lapsen haaveni lyötiin ruttuun juuri Jumalan kasvojen edessä. Eikö sitä olisi voinut tehdä vaivihkaa maistraatissa? Juhlat olivat isot ja paikalla olivat mummi ja vaari, sedät, serkut ja kummitäti. Jotenkin tuntui pahalta, kun kaikki läheiset hymyilivät ja onnittelivat ja juhlivat. Minä olin aivan yksin ja itkin vessassa. Minusta tuntui, että menetin sinä päivänä heidät kaikki. Väleistämme tuli muodollisemmat ja läheisyys kaikkosi. Minä kasvoin aikuiseksi.
Haluaisin kysyä, miksi ihmiset sotkevat Jumalan näihin uusperhekuvioihin, vaikka tietävät, että erojen takana on paljon ristiriitaisia tunteita. Eikö jonkin rakkaan ja läheisen asian voisi antaa pysyä kaikille pyhänä, kun maallinenkin vaihtoehto on olemassa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kaikkea voidaan tehdä kristillisyyden nimissä, mutta tekijät eivät tunne Jumalaa, eli asioiden alkuperää ja merkitystä. Ihmiset luovat oman kuvan Jumalasta, jättävät hänet jäähylle elämässään. Vain Raamattu on Jumalan sanaa ja kuinka ihmiset voivat tietää Jumalasta ja hänen tahdostaan, jos Raamattu on jo vuosia pölyttynyt kirjahyllyssä. Kristillisyys on ihmisille kuin harrastus, jonka avulla on "lupa" toteuttaa omia mieltymyksiä ja saada väärillekin asioille oikeutus - karmeaa! Jumalan tarkoitus ja tahto ei ole, että ihmisen elämä sotkeentuu ja liittoja purkaantuu. Ihminen itse tekee syntiä ja rikkoo Jumalan sanaa vastaan. Ja tästä syytetään Jumalaa, ihmisen omasta itsepäisyydestä ja ojaan vieneistä valinnoista.
Ymmärrän sinua ja toivotan sinulle jaksamista. Toivon, ennen kaikkea, että voisit elää todeksi Joh. 3:16 ja löytää todellisen rakkauden ja rakentaa elämäsi tämän pohjalle. Jumala ei unohda ja jätä sinua koskaan!
Koita nyt hertsileijaa toipua jostain vanhasta asiasta. Voidaan kysyä, että mitä ylipäätään kirkolla tekee vihkimisoikeus? Miksi isäsi olisi pitänyt kysyä SINULTA mitä saa tehdä ja mitä ei? Uskotko olevasi maailman napa?
Mitä varten yleensä mies ja nainen menevät yhteen? Onhan sitä muitakin vaihtoehtoja, koirat, hevoset jne. Samoja nisäkkäitä ihmiset ovat... tehdään kirkosta hevostalli!
Onhan tosiaan muita kirkkoja, jotka eivät vihi eronneita. Ainakin Anglikaaninen- (Charles ja Camilla) ja Katolinen kirkko suhtautuvat nihkeästi. Sinähän voisit tiedustella asiaa Luterilaiselta kirkolta, että miksi vihkivät eronneita ja esittää paheksuntasi asian vuoksi.
Ymmärrän kantasi, mutta oletko miettinyt niitä liittoja, jotka sisältävät henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jolloin liiton loppuminen on helpotus kaikille osapuolille. Eikö silloin ole oikeus vihdoinkin nauttia onnestaan ja rakkaudesta, jos sellainen kohdalle osuu? Älä yleistä kaikkien eronneiden tilannetta samaksi. Mielestäni jokaisella on oikeus uuteen alkuun. Ja päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä.
Asiahan ei koskenut eronneiden uudelleenavioitumista sinänsä vaan kirkon suhtautumista eronneiden vihkimiseen. Ovat kaksi eri asiaa.
Kyllähän jokaisella, eronneellakin, on oikeus uuteen onneen, mutta onko kirkon välttämättä annettava liitolle siunauksensa...
Ymmärrän hyvin sen, että uusi liitto halutaan virallistaa, mutta eron jälkeisen uuden liiton voi virallistaa maistraatissa. Ymmärrän senkin, että uutta liittoa halutaan juhlia, mutta eron jälkeistä uutta liittoa voidaan juhlistaa kaksin. Mielestäni on epäkorrektia ja ajattelematonta järjestää uushääjuhlat, sillä silloin uushäihin sotketaan mukaan paitsi Jumala myös omaiset, sukulaiset ja ystävät.
Itse en halua osallistua tyttäreni uushäihin, sillä tiedän, että lapsenlapseni kaipaavat vielä kovasti isäänsä kotiin. Opin myös vuosien saatossa pitämään vävystämme ja pidän häntä vävynämme yhä edelleen. Minä en ole juhlatuulella. En ole iloinen, enkä voi
onnitella tytärtäni ja hänen uutta miestään rehellisillä mielin. Miksi minun pitäisi valehdella ja näytellä, onnitella ja juhlia?
Tyttäreni ei tarvitse kysellä minulta lupia tekemisilleen, muttei hän voi olettaa sitäkään, että minun pitäisi omassa sydämessäni hyväksyä hänen tekonsa. Ihmisillä on lupa rehellisyyteen ja myös vastuu rehellisyydestä. Jos joku tekee elämänvalintoja, jotka herättävät monenlaisia tunteita ja tuskaakin, hänen on alusta alkaen kannettava omien päätöstensä seuraukset yksin. Ei ole kaunista odottaa ulkopuolisia mukaan juhlistamaan ja hyväksymään omia elämänsotkuja. Jos ihmisessä on hitustakaan hienotunteisuutta, rehellisyyttä ja rohkeutta, hän osaa seisoa ristiriitojensa keskellä hiljaa ja vaatimattomasti, mutta varmasti ihan omillaan (näissä uusperhekuvioissa tietenkin uuspuolison kanssa yhdessä). Ei hän todellakaan tarvitse ulkopuolista puolipakotettua ja vaivautunutta hymyilemistä ja hyssyttelyä osakseen.
Minun on surullisena todettava, että olen itsekin osallistunut kaksi kertaa uushäihin. Toisissa häissä kyseessä oli pienen kummityttäreni perhe. Nyt jälkikäteen olen pahoillani tapahtuneesta. Tiedän, että silloinen tilaisuus satutti myös lasta, sillä olen kysynyt asiaa myöhemmin jo miltei aikuiselta kummitytöltäni. Olin yllättynyt ja häkeltynyt, sillä kysymykseni kirvoitti kyyneleen nuoren silmäkulmaan. Aikaa oli kulunut jo vuosia ja tytöllä oli ihan mutkattomat suhteet uusperheeseensä. Luulin silloin häävieraana olleeni puolueeton, korrekti ja sivistynyt, mutta todellisuudessa olinkin ollut kelvoton valehtelija ja pelkuri. Ulkopuolinen ei voi tietää erojen ja uusrakkauksien taustoja, mutta tietämättömän ei pidä myöskään ottaa niin rohkeaa kantaa eroon ja uuteen rakkauteen, että ottaa osaa seremoniaan. Yksityiset asiat on syytä pitää yksityisinä puolin ja toisin silloin, kun ne koskettavat usean ihmisen syvimpiä tunteita kovin eri tavoin ja ristiriitaisestikin.
Onpas ahdasmielistä porukkaa. Ehkä kannattaisi katsoa asioita naimisiin menevän parinkin kannalta.
Vai pitäisikö eronneiden syntisten ihmisten mennä salaa naimisiin ja heittää tuhkaa päällensä etteivät vaan loukkaa muita ihmisiä.
Siskoni meni naimisiin eronneen miehen kanssa. Eikö hänellä olisi ollut oikeutta solmia ensimmäistä ja ainoaa avioliittoaan Jumalan edessä, koska mies oli ollut aikaisemmin naimisissa? Molemmilla vanhemmillani oli kakarana solmittu pakkoavioliitto takanaan, kun toisensa tapasivat. He menivät naimisiin sakastissa vain kahden todistajan läsnäollessa, nyt takana jo 33 vuotta avioelämää. Hirveitä syntisiä ihmisiä ihan selvästi.
Mielenkiintoinen keskustelu. Kyllä itse aion mennä naimisiin ihan kirkossa vaikka olenkin kertaalleen eronnut. Ja sillä taas ei ole mitään tekemistä uskonnon ja elinikäisen sitoutumisen kanssa - tai pikemminkin sitoutumattomuuden. Minkäs teet, jos joudut pakosta eroamaan. Oman ex-mieheni kanssa meillä oli siviilivihkiminen, koska hän kuului uskontokuntaan, jota luterilaisessa kirkossa ei voi vihkiä. Sen sijaan kirkollisen siunauksen saimme liitollemme.
Ex-mies tuli myös kulttuurista, jossa yksilö ei päätä asioistaan, vaan suku ja perhe päättää. Hänen sukunsa päätti erottaa meidät toisistamme ja hän "piilotteli" maan alla vuosikausia. On paha olla naimisissa yksinään itsensä kanssa, ja johan sitä ihmettelevät viranomaisetkin. Toki koin liitossamme rajua henkistä väkivaltaa ex-miehen taholta, mutta kyllä minä ensimmäiseen liittooni menin rakkaudesta ja elinikäisestä sitoumuksesta. Yksinään ei voi liitossa olla, eikä varsinkaan, jos toinen osapuoli on vuosiksi "kadonnut".
Nyt vuosien jälkeen avioerosta olen solmimassa uutta avioliittoa. Minusta on loukkaavaa, jos eronneet leimataan niin, että he omasta itsekeskeisyydestään ja mistään mitään välittämättä avioituvat (kirkossa) uudelleen, ikään kuin se olisi jotenkin irstasta tai jumalatonta. Ihmisten tilanteet ovat erilaisia, eikä se ainakaan ole tippaakaan omasta uskonnollisuudestani pois vaikka menenkin uudelleen kirkossa naimisiin.
Samaa minäkin ihmettelen, että miksi meidät eronneet halutaan huonompaan asemaan?
Ihan niinkuin ensimmäinen liitto olisi jotenkin kunniallisempi ja toinen jotenkin hävettävä juttu.....Apua! Moni on varmaan ollut ensimmäisissä naimisissa ihan väärän henkilön kanssa ja toinen voi olla se "oikea", kuten minun tapauksessani. Me ainakin haluamme kaiken painon näille häille, niistä tulee juuri meidän näköiset, tavalla jota emme ole vielä päättäneet, mutta pappi vihkii joka tapauksessa.
Aikaisemmissa vastauksissa korostettiin, että uusiohäät loukkaavat sukulaisia. Kukahan heistä todella kannustaisi jatkamaan pilalle mennyttä avioliittoa? Eikä hyväksyisi uutta onnea? Ei meidän ainakaan! Ja molempien exätkin perheineen ovat melkein kutsulistalla, mutta olemme keskenämme sopineet, ettei meitä exiä toistemme häihin ylipäätänsä kutsuta. Kaikkeen muuhun kylläkin.
Oma vanhempi poikani taluttaa minut tulevalle miehelleni, tytärpuoleni on kaasoni, poikapuoleni isänsä bestman. Nuoremmalle pojalleni vielä virkaa haetaan, haluaa ehdottomasti olla osallisena. Kaikki täysi-ikäiset lapsemme suunnittelevat innolla ohjelmaa häihimme.
Näin meidän perheessä.