jos aletaan pohtia että uskalletaanko enää ottaa sijaislapsia ollenkaan,niin onko laitos sitten parempi?epäilen.mutta koska keskimmäiset lapseni huostaanotettiin isältään jokin aika sitten,niin mietin vain,että kyllä minä haluan heidän päätyvän mielummin sijaisperheeseen kuin lastenkotiin.koti on aina koti oli se sitten biojen luona tai sijaisperheessä.toki siirtymä vaihe on vaikea varmaan,mutta ajan kanssa varmaan on ihan antoisaakin.ainakin omien lasteni kohdalla,eikä heillä ole terapiaa tulossa saati muutakaan,vaikka helpoimmasta päästä eivät ole.niin että sillai taas.
no niin
äiti74
231510
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
...kirjoitin juuri tuossa edellisessä viestissä sitä uskaltaisimmeko alkaa sijaisvanhemmiksi.
Alun perin menimme koulutukseen, koska halusimme hirveästi lapsen, jolle antaa rakkautta ja huolenpitoa, normaalia perhe-elämää ja yhdessä olemista. Ja koska olemme aina halunneet ison perheen.
Mutta mitä täältä palstalta olen saanut lukea, kaikki kuulostaa tosi vaikealta.
Olen saanut kuvan, että sijaisvanhemmat saavat jatkuvasti riidellä biojen kanssa, sossu ei kuuntele, omista eduistaan saa taistella, ei saisi käydä lomallakaan ilman että tulisi sanomista, omat lapset voisivat saada traumoja, terapiakäynnit jne.jne.
Tuuri kauppaa, millainen lapsi tulisi.
Ihan itsekin ahdistuu, kun lukee täältä näitä viestejä.
Teki mieli sanoa viimeksi sosiaalitädille, kun kyseli haluamme ottaa sijaislapsi, että käypäs lukemassa tätä palstaa ja saat ihmetellä, miksi sijaisperheitä on vaikea löytää!
Suomi on tulevina vuosina aika pulassa, kun sijaisperheiden tarve kasvaa vuosi vuodelta isommaksi!
Itse olen bioäiti, jonka lapsi on sijoitettuna perhekotiin. Ymmärrän tuskasi kun lukee näitä juttuja täällä. Itse on todella kiitollinen sille perheelle, joka otti vastaan minun lapseni. Minulla "menee hyvin" sijaisperheen kanssa, mutta minä en riitelekään heidän kanssaan vaan kykenemme keskustelemaan asioista asiallisesti. Minä kunnioitan heidän tapaansa kasvattaa lastani. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite: että lapsestani kasvaisi tasapainoinen, onnellinen aikuinen, jolla olisi hyvät eväät elämälle. Kyllähän sijaisperhe joutuu laittamaan todella paljon peliin kun lähtevät tähän touhuun. Koskaan ei tiedä, minkälaisia vaikeuksia on tulossa. Mutta niinhän se on omankin lapsen kanssa. Eihän sitä koskaan tiedä, sairastuuko lapsi diabetekseen, onko autistinen vai ADHD tai muuta sellaista. Mutta on varmaan onnistuneitakin tapauksia ja sellaisia, että sijaisvanhemmat ovat saaneet onnistumisen tunteita kasvattaessaan sijoitettuja lapsia.
onneksi muitakin kivoja bio vanhempia lisäkseni on,en ole milloinkaan riidellyt sijaisperheen kanssa,tapaan myös epävirallisesti tyttäreni sijaisäitiä,kun se vanhin tyärkin on sijaisperheessä,ollut jo 10v,
Me tunnetaan kotikaupungistamme 6 sijaisperhettä, jotka on kaikki tosi erilaisia. Neljällä on ongelmia biovanhempien kanssa, kolmella perheellä on fas-lapsia, kahdella tunne-elämän häiriöitä (1lapsi osastolla), neljän perheen sijaislapset ovat todella vaikeahoitoisia, kahden taas pärjäävät jotenkuten (fassin takia koulu- ja sosiaalisia ongelmia), yhden sijaisperheen lapsen biovanhemmat eivät käy ollenkaan tapaamassa. Yhdellä perheellä vakavia ongelmia sossunsa kanssa. Jokaisessa perheessä omat biolapset reagoivat ja yksi heistä saa jo terapiaakin.
En tiedä onko tämä keskiarvo, tavallista vai tavatonta, mutta yhdelläkään näistä tuntemistani perheistä elämä ei ole ihan mutkatonta.
Me olemme jo päättäneet että kun tämä eka sijoitettu on tarpeeksi iso otamme toisenkin sijoitetun.... Meillä asiat menee sosun kanssa hyvin kun vain voi, ja biojenkin kanssa pärjätään hyvin ja ollaan jopa heiltä saatu kehuja ja ovat myös kehuneet meitä sossuunkin asti.... Heillä on alkoholi ongelma ja itse sen tietävätkin ja ovat mielestäni hyvin sopeutuneet tytön sijoitukseen vaikka haluisivatkin kotiin mahd pian, alku näytti että nää biot tekee elämästä rankkaa, mutta nyt puolen vuoden jälkeen on helpottanutkin jo paljon asioiten hoito. Eli meillä tyttö on vasta 10kk....
täällä toinen sijaisvanhemmuutta harkitseva, joka on lukenut näitä juttuja kauhulla. Lapsen kanssa varmasti pärjäisin, ja pystyisin häneen kiintymään ja hoitamaan hyvin.
Mutta taistelut biovanhempien ja sossun kanssa kuulostavat kamalilta. Ja en todellakaan ymmärrä, miksi minun SIJAISvanhempana pitäisi kumpienkaan kanssa tapella. Kyseessähän ei ole biologinen lapseni, vaikka häntä rakastaisinkin ja hoitaisin.Enkä minä huostaanotto päätöstä tee, minähän tarjoan vain hoidon ja kodin lapselle, joka sitä tarvitsee.
Kysyisinkin biovanhemmilta, jotka riitelevät, että kenen sitten te haluaisitte hoitavan lastanne, jota itse ette voi hoitaa? Olisiko laitos sitten parempi, jossa henkilökunta kokoajan vaihtuu?
Ja tajuatteko, että tuosta riitelystä ei ole kuin haittaa lapsellenne?
Sen ymmärrän, että sossutkin ovat väsyneitä, mutta pitäisi silti muistaa, että sijaisvanhemmat ovat työntekijöitä siinä missä laitostenkin hoitajat. Ja välillä tuntuu, että sijaisvanhempia syyllistetään paljon enemmän.
Minusta tuntuu pahalta niiden lasten puolesta, jotka mahdollisesti jäävät ilman hyvää kotia tällaisten aisioiden takia. Mutta näinhän se on, lapsi jää jalkoihin aikuisten riidellessä. isse se kuuluisalapsen etu silloin on?
Kuka hullu ryhtyy tällaiseen hommaan, jos saa sontaa vain niskaan, siinä mietteeni tänään. Ja tällä en todellakaan tarkoita lasta.
Ihailen teitä muutamia vanhempia, jotka olette täällä puhuneet positiivisesti lapsenne sijaisvanhemmista. Ei ole varmasti aina helppoa seurata vierestä oman lapsensa kehitystä ja hoitoa vieraassa perheessä. Kuitenkin pystytte ajattelemaan lapsenne parasta omien vaikeuksienne keskellä.
No minä luen keskustelua edelleen ja mietintä jatkuu
siinä mielessä onnellisessa asemassa että meille on sattuneet lähes aina hyvät sossut (varmaan likellä 20) suht lyhellä ajalla. Ovat meitä kuunnelleet ja neuvoneet ja yleensä myös vieneet asioita eteenpäin .
Lisäksi meillä on yhteistyö toiminut hyvin myös biojen kanssa ja olemme joskus jopa kiitosta sieltä saaneet.
Tukea ja työnohjausta on antanut vaikeisiin asioihin kasperi.
Mutta monesti tänne tulee kirjoitettua vaikeita asioita ja kun tarvitsee purkaa huoliaan ja paineitaan .
Tosiasia on myös että kotinsa joutuu kyllä avaamaan joka "nurkkaa" myöten sekä sossuille että jossain määrin myös biolle.
Onhan myös selvää ettei nämä kaikki joista täällä puhutaan, tapahdu yhdessä sijaisperheessä.
Toisaalta taas jos yhdenkin , sossujen tai biojen, kanssa menee todella vaikeaksi, lisää se työn rasittavuutta huomattavasti.
Minä ja monet muut taistelemme huostaanottopäätöstä vastaan nimenomaan siksi, että haluamme hoitaa lapsemme itse.
Niin haluat hoitaa itse lapsesi, mutta onko se syy muuttunut elämässäsi, jonka takia lapsesi on huostaanotettu?
Ja toiseksi onko kyse siitä, mitä sinä haluat, vai näetkö sen, mikä on oikeasti lapsellesi parasta. Nämä asiat kun eivät ole sama asia. Jos äiti ajattelee vain, että minä, minun tarpeeni, niin silloin mennään jo pahasti metsään. Tämä kun on niin hyvin nähtävissä nykyisin yhteiskunnassa. Kun äiti on onnellinen, niin sitten lapsi on onnellinen,on tämän päivän motto. Ja kyllähän sen pitäisi olla toisin päin, jos lapsen etua ajatellaan.
Minun elämässäni ei ole oleellisia muutoksia huostaanoton jälkeen. Jos ajattelet alkoholismia, huumeita, mielenterveysongelmia yms. niitä ei ole koskaan ollutkaan. Olen alusta asti - ja lapseni myös - ollut sitä mieltä, että koti on paras. Aina ei syy ole ollenkaan vanhemmissa. Sossuille se vain on niin helppo vaihtoehto päättää, että lapsi sijaisperheeseen ja kaikki on kunnossa. Meillä on näytetty, ettei se auttanut asiassa mitään.
näkisin mieluummin että lapset päätyisivät perheeseen mutta todella niin että, he pärjäävät normaalilla huoltapitävällä ja rakastavalla hoidolla mahdollisine terapioineen mutta eipä paljon muuta.
Jos puhutaan normaalista perheestä, on jo se poikkeavaa että, ollaan yhteydessä jatkuvasti biol. vanhempiin ja mahd. muuhun sukuun.(tapaamiset, juhlat, kyläilyt kotiin, puhelut) Sosiaalitoimi on muodossa tai toisessa kuviossa mukana. Nämä kaikki vaativat perheeltä aikaa ja voimiakin, joten omat ja perheen voimavarat on otettava huomioon.
Silti haluaisin että lapsi kokisi olevansa rakastettu ja haluttu tässäkin perheessä . Että hän saisi tuntea ja nauttia kodin lämpöä ja turvaa, näiden seinien sisällä.
Minulla on kaksi poikaa, joista nuorempi on perheessä ja vanhempi nk. laitoksessa, joka kulkee kuitenkin perhekodin nimellä. Kumpikin on toiminut lasten ja minun kannaltani hyvin. Tapaamme vanhemman kanssa paljon ja puhumme vähintään joka toinen päivä puhelimessa. Nuorempaa tapaan harvemmin, mutta tässä on matka esteenä. Eli en lähtisi mollaamaan kumpaakaan systeemiä, pääasia, että lapsilla on asiat hyvin. Putosin syvään, pitkään masennukseen ja annoin itse pojat muualle hoitoon. Oli hyvä ratkaisu, kun ei omat voimat riittäneet. Kaikkia, jotka haluavat ja jaksavat muiden lapsia vielä omien lisäksi hoivata, ihmettelen ja kiitän. Omat jaksamiset loppuivat.
tokihan puhut aivan totta. Ongelma vain on se, että suurin osa sijoitetuista lapsista on niin paljon oireilevia, että normaali perhe ei pidemmän päälle kestä sellaista. Tiesitkö, että sijaisperheissä avioerot ovat moninkertaiset tavallisiin liittoihin verrattuna. Ja että omien lasten riski saada mielenterveysongelmia kasvaa, kun sijaislapsia on perheessä. En tässä väitä, että kaikki sijoitetut olisivat hirmu vaikeita hoidettavia, ei ehkä ole, se on vaan tosi harvinaista.
En kyllä vaan helppoja sijaislapsia tunne. Yhdessä sijaisperheessä, kenet me tunnemme on sijoitettuna kaksi fas-lasta, jo kouluiässä. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä, lapset pärjäävät jotenkuten koulussa ja ovat kiltin oloisia, kuitenkin tämä on vain silmänlumetta, kotona raivotaan pienemmästäkin asiasta. Toista lasta, 12-vuotiasta joudutaan vieläkin pitämään holding-otteessa raivareiden takia, kouluunmeno saattaa myöhästyä tunnilla, kun sukka ei mene millilleen lapsen jalkaan. Kaveriongelmia on paljon, lapset manipuloivat ja varastavat, leikit ovat seksuaaliväritteisiä. Ja vaikka monikaan ei näe ongelmia, niitä kuitenkin on todella paljon.
Tahdon tällä sanoa, että kaikkea ei näe ulospäin, sijaisvanhemmat eivät useinkaan valita muille ongelmiaan, koska vaitiolovelvollisuuskin sen kieltää eikä lapsiakaan haluta leimata ja haukkua, siksi monilla meneekin "tosi hyvin"
Mistä olet saanut tiedon että, avioerot sijaisperheissä ovat moninkertaiset. Minulla on ollut aivan toisenlainen käsitys.
Sen tiedän jo kokemuksesta että vaikeahoitoiset lapset kyllä panevat välillä parisuhteen kovaankin kouluun mutta sijaisvanhemmilla on mielestänini (luuloa) kykyä normaalia enempi keskustella ja selvittää vaikeitakin asioita, jos molemmat ovat asiaan sitoutuneet mutta jos tämä on enempi vain toisen hommaa on vaikeina aikoina varmaan parisuhde kriisissä.
kovin vaikeaa tuntuu olevan tämä keskustelu.mutta sanoisin teille toisille bioille semmosen jutun,että tosi vanhenpi on vasta silloin kun asettaa lapsen parhaan oman parhaan edelle eli tässä tapauksessa hyväksyy sen että lapset ovat sijaisperheessä.se vasta osoittaa oikeaa vanhemmuutta ja rakkautta,jos itse ei jostain syystä pysty hoitamaan.ja sitten teille sijaisperheille sanoisin että kiitos kaikesta,se perhe jossa minun 12 v tytär on,on onnistunut kasvattamaan hänestä mallikelpoisen jopa seurapiireihin,hienoa työtä.joo koittakaa jaksaa,kesällä sijoitetaan 2 keskimmäistä tytärtäni isältään pois,eivät niin helppoja,muttei niin vaikeitakaan,rakkautta he kaipaavat kun isällään jäivät paitsi siitä ja kaikesta muusta.aurinkoista kevättä kaikille sijaisperheille.toivoo:sijoitettujen tyttöjen äiti.
sijoitetun yhden lapsen boi vanh. ovat hyväksyneet sijoituksen ja sanoneet ääneen myös sostoimessa että nyt heidän lapsensa on hyvä olla.He itse ovat saaneet asiansa jo paljon parempaan kuntoon mutta siitä huolimtta ovat sanoneet että lapsi saa kasvaa meillä aikuisuuteen asti.
Ovat jo kuulema varmoja että hänestä kasvaa meillä fiksu ja hieno ihminen. Minä olen jo vähän toppuutellut että katsotaaan ensin ja kehutaan vasta sitten . ÄÄrettömän hyvältä se tuntuu kun uhteistyö sujuu hyvin ja biotkin luottavat meihin. Onhan se mukava kun saamme yhdessä katsoa ja iloita vähitellen kukkaan puhkeavaa lasta ja myöh. nuorta.
Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että vaatii vanhemmuudelta tosi paljon on kun asettaa lapsen parhaan oman parhaansa edelle eli hyväksyy, että lapsi kasvaa sijaisperheessä, jos itse ei jostakin syystä pysty lasta kasvattamaan. En halua tässä nostaa itselleni mitään hattua kun olen tehnyt ratkaisun, että lapseni on sijoitettuna. (Toinen lapsi kyllä asuu kanssani.) Minulla on ollut niin suuri hätä omasta lapsestani ja koska olen tajunnut, että minun voimavarani eivät tule riittämään sen lapsen kasvattamiseen, olen suostunut hänen sijoitukseen. Voi olla väärin, jos kahden lapsen äitinä sanon, että sijoitettu lapsi on lähempänä sydäntäni, mutta näin se vain on. Ja koska olen suostunut sijoitukseen, joudun myös ottamaan vastaan sen aseman, mihin tavallaan tipahdan eli minusta tuli monen ihmisen silmissä huono, kelvoton äiti. Mutta minä viis veisaan, mitä muut ajattelevat: jos jolla kulla on varaa tulla arvostelemaan ratkaisuani, eläköön saman elämän kuin minä ja tulkoon sitten arvostelemaan.
olet näitä todellisiaäitejä, (tiedäthän sadun todellisesta prinsessasta, siitä joka tunsi herneen kymmenen patjan läpi).
arvostan suuresti kykyäsi nähdä lapsi kaiken sen tunne mylläkän läpi, jota aina sijoitusvaiheessa joutuu läpi käymään. hyväksyy sijoituksen tai ei.
se, että pohtii uskallustaan, kykyään, ottaa (uusi) sijaislapsi perheeseen, on kuitenkin mielestäni positiivista.
tietysti sinusta ja monesta muustakin se voi tuntua raa'alta, mutta käännä ajatus toisinpäin.
kun me (sijaisvanhemmat) olemme pohtineet tuonkin vaihtoehdon, niin me olemme sen jälkeen taas pykälää vahvempia ja valmiimpia sitoutumaan tähän kaikkeen, mitä pahimmillaan eteen tulee.
ja valmiimmat myös joustavaan yhteistyöhon niin sossun kuin biojenkin kanssa. olemmehan tietoisesti vaihtoehtoja punniten päätyneet vastaanottamaan sen (uuden) lapsen.
usein se ensimmäinen lapsi tulee ruusunpunaisin silmälasein varustautuneeseen perheeseen. minäkin uskoin, että rakastamalla ja puhumalla voin hoitaa väkivaltataustaisen, kiintymyssuhdehäiriöisen lapsen kuntoon ihan itsekseni kotikonstein. mutta kyllä elämä opetti ja terapeutteja tarvitaan. enkä silti katso epäonnistuneeni vaikken kaikkeen ITSE kyennytkään.
vaikeatkin lapset tarvitsevat kotia. niin biokotia kuin sijaiskotiakin ja molempien välistä hyvää yhteistyötä.
voimat vain ovat joskus vähissä ja silloin miettii olisiko kolmivuorotyölaitos lapselle parempi. siellä kun tulisi uusi freesi ihminen kahdeksan tunninvälein vuoroon. täällä olen vain minä ja mieheni 24h/vrk.
mutta me jatkamme, tietoisesti sitoutuneina.
Täsmennä reservi miten äiti 74 on todellinen äiti. Hänen lapsensa on sijaiskodissa, isä on hoitanut kahta, jotka äiti 74 haluaa nyt sijoitukseen. Minun näkemykseni mukaan päinvastoin. Vähän hahmottelin sellaista, että hän tekisi yhteistyötä sossujen ja teidän kanssa viekkaudella ja yrittää saada lapset pois isältään kosto mielessään, koska ei kuitenkaan heistä vastuuta itselleen halua. Saattaa olla vanhat jutut, ei ole hoitanut lapsia koskaan, isä on ehkä hoitanut ja rakastanut lapsia. Rakkaushan on konkreettisia tekoja, aina. Ei vain omia tuntemuksien kuuntelua ja ryöpsähdyksiä, ja kelaamista eestaas. Ei satuihin eläytymistä. Minua henkilökohtaisesti sieppaa nämä uneksijat.
todellinenäiti on kuin prinsessa, joka kymmenen patjan läpi tuntee herneen sängynpohjalla.
eli todellinen äiti näkee ja tuntee sydämessään lapsen edun läpi oman hätänsä ja tuskansa. läpi oman itsekkyytensäkin, hän vaistoaa lapsen parhaan.
meissä bioäideissäkin (niin, minäkin olen myös bioäiti) on äitejä, jotka takertuvat omaan erinomaisuuteensa ja unohtavat lapsen parhaan. tiedäthän: ei minunlapseni tarvitse koululykkäystä. ei minun lapeni voi olla se kiusaaja. ei minun lapseni ryyppää ja rellestä. kaikki on jonkun muun syytä, kaverien, toisten huonojen vanhempien ja jne.
on todella vaativaa nähdä itsensä ja tunnustaa voimavaransa. antaa lapselle tilaisuus kasvaa ilman repiviä riitoja. ovat riidat sitten äidin ja lapsen välillä. tai lapsen äidin ja isän välillä. tai biovanhempien ja sossujen välillä tai biovanhempien ja sijaisvanhempien välillä.
itsensä näkemisellä tarkoitan juuri sitä, että osaa ottaa etäisyyttä omiin tunteisiin ja katsoa kuvaa muiden kantilta. miltä naapurista tai kenestä tahansa kadunmiehestä minun elämäntilanteeni näyttää. sillä omasta mielestäni minä tietysti olen aina oikeassa, aivan kuten sinäkin, bioäiti, olet omasta mielestäsi oikeassa. todellisuus on jossain siinä minunmieleni ja sinunmielesi välissä.
ja kaiken perustan pitäisi olla se, että lapsen on hyvä olla ja turvallisuus kasvaa arkiseen normaaliin aikuisuuteen. ei väkivaltaa, ei päihteistä, ei HOITAMATTOMIA mielenterveysongelmia. kuka tahansa voi palaa loppuun, sairastaa depression, burnoutin, tms. mutta kun on sairauden tuntu ja halu hoitaa itsensä, ei se vanhemman sairaus lapsen sijoitukseen johda.
On kuule ihan yksi lysti miltä elämä jonkun kadunmiehen mielestä näyttää. Ei kai nyt kukaan sen mukaan arvota tekemisiään, kysymällä kadunmieheltä mielipidettä. Täytyy tosiaan olla sekopää jos niin tekee.
Väkivalta, päihteet ja mielenterveysongelmat onkin syy huostaanottaa lapsi. Eihän sellaset pysty hoitamaan itseäänkään, kuinkas sitten lapsia. Siinä ei auta tuntemukset ja halut hoitoon, Asiathan ON OLTAVA reilassa.
ihminen joko osaa asettua toisen asemaan tai sitten ei.ja ihminen joko haluaa ymmärtää toisen näkökannan tai sitten ei.
toivottavasti oli mukava lenkki.
sinä toinen bio äiti ajattele ennenkuin puhut,omien lasteni kohdalla on niin ettei isä ole koskaan heitä rakastanut,kasvattanut lapset vapaasti niin ettei millään väliä.lapset alkoivat oirehtia varastelemalla ja raivonpurkauksina.isä ei näe itsessään vikaa vaikka myönsi lapsia lyöneensä.ei tule neuvotteluihin,hylkäsi lapsensa mielen osoituksena sossuille.minä en voi ottaa tyttöjäni,voima varani eivät siihen riitä,ja tämän päivän neuvottelun jälkeen,lapset päätettiin laittaa lastenkotiin.koska ajateltiin sossujen kanssa,ettei edes sijaisperheen voimavarat riitä lasteni eheyttämiseen ja kasvatukseen.sen verta voimaa vieviä tytöt ovat,he kun eivät tunne juuri mitään,ei rakkautta ei surua vain vihaa.tämä on rankkaa,mutta jos heidän tila kohenee joskus,niin silloin toivon sijaisperhettä.sanottakoon vielä nuorimmaiseni käy siskojen takia psykiatrilla,saatuaan traumoja siskojen väkivallasta ja kielenkäytöstä.eikä asiaa auta isä joka tyttöjä yllyttää lyömään ja haukkumaan muita.