Moi,
ollaan oltu yhdessä miehen kanssa kymmenisen vuotta, naimisissa siitä 6,5 vuotta. Mies 32, mä 28-vuotias.
Yritettiin vauvaa noin kuuden vuoden ajan, kunnes lopulta saatiin ihanan tyttövauva viime lokauun lopulla.
Mutta mies ei ole onnellinen. Meillä meni mun mielestä ihan hyvin ennen mun raskautta. Toki oli ehkä tavallista vaikeampaa osittain,kun lapsen saanti ja siihen liittyvät hoidot kiristi väkisinkin muutaman vuoden hermoja aika kireäksikin välillä. Mutta aina rakastettiin toisiamme kuitenkin.
Kun lopulta tulin raskaaksi, oli koko raskausaika aika hankala, mulla oli kauhean huono olo koko ensimmäiset 4-5 kk, enkä mielestä saanut paljon mieheltäni tukea. Tuntui,et mies ei oikein lopulta iloinnutkaan vauvasta kuten minä. Jäänyt sellanen fiilis, et en ole koskaan ollut yhtä surullinen kuin raskausaikanani. Jos hoito ei sillä kertaa olisi toiminut enkä olisi tullut raskaaksi, olen saanut sen käsityksen et mies ois halunnut erota. Mä ilmeisesti olin huutanut hänelle liikaa ja tunteet siinä hiipunut.
Onneksi on nyt ihan yhtä rakastunut meidän vauvaan ku minäkin. Sanookin mies usein, et vauva hänelle kaikista tärkein asia ja rakastaa sitä eniten. Toki mäkin ajattelen et vauva tärkein, mutta haluaisin niin kovasti, et oltais perheenä onnellisia ja sillain, en mä osaa selittää tarkkaan.
On vaan sellanen olo, et en mä tiedä miten tästä jatkaa. Mä itse rakastan mietäni ihan mielettömästi, mutta alkaa tuntua aika raskaalle, kun tietää et toinen ei enää rakasta itseä takaisin samalla tavalla. Mies varmasti tällä hetkellä eniten siitä syystä mun kanssa, et meillä ihana yhteinen tytär ja haluaa olla sen kans. Jos me oltais erossa, ei tietenkään vois nähdä sitä samalla tavalla.
Kaipaa sitä vaan itsekin niin kamalasti sitä et joku hoitaa ja rakastaa. Musta tuntuu,m et nyt sen vajaat puolitoista vuotta olen ikäänkuin henkisesti nääntymässä, kun en saa tarpeeksi rakkautta. Rakastellaan me aina siloin tällöin, mutta ennen raskautta oli aika aktiivista, joten siihen verrattuna ei voi samana päivänä puhuakaan. Mies ei nykyään oikein usein halua. Aina saan vongata, eikä useinkaan kuulemma tee mieli. Ehkä viikon /kahden viikon välein saan...Ei oikein sekään tunnu normaalilta, et toinen ei halua.
Onko muita joilla ois samanlaisia tilanteita ollut ja miten teille on sitten käynyt? Paraneeko asiat ajan kanssa, vai paheneeko? Onks jotain ideoita, mitä tekisin, yritänkö vaan jaksaa yrittää ja rakastaa siinä toivossa et miehen tunteet palaa entiselleen, vai...?
ollaan oltu yhdessä miehen kanssa kymmenisen vuotta, naimisissa siitä 6,5 vuotta. Mies 32, mä 28-vuotias.
Yritettiin vauvaa noin kuuden vuoden ajan, kunnes lopulta saatiin ihanan tyttövauva viime lokauun lopulla.
Mutta mies ei ole onnellinen. Meillä meni mun mielestä ihan hyvin ennen mun raskautta. Toki oli ehkä tavallista vaikeampaa osittain,kun lapsen saanti ja siihen liittyvät hoidot kiristi väkisinkin muutaman vuoden hermoja aika kireäksikin välillä. Mutta aina rakastettiin toisiamme kuitenkin.
Kun lopulta tulin raskaaksi, oli koko raskausaika aika hankala, mulla oli kauhean huono olo koko ensimmäiset 4-5 kk, enkä mielestä saanut paljon mieheltäni tukea. Tuntui,et mies ei oikein lopulta iloinnutkaan vauvasta kuten minä. Jäänyt sellanen fiilis, et en ole koskaan ollut yhtä surullinen kuin raskausaikanani. Jos hoito ei sillä kertaa olisi toiminut enkä olisi tullut raskaaksi, olen saanut sen käsityksen et mies ois halunnut erota. Mä ilmeisesti olin huutanut hänelle liikaa ja tunteet siinä hiipunut.
Onneksi on nyt ihan yhtä rakastunut meidän vauvaan ku minäkin. Sanookin mies usein, et vauva hänelle kaikista tärkein asia ja rakastaa sitä eniten. Toki mäkin ajattelen et vauva tärkein, mutta haluaisin niin kovasti, et oltais perheenä onnellisia ja sillain, en mä osaa selittää tarkkaan.
On vaan sellanen olo, et en mä tiedä miten tästä jatkaa. Mä itse rakastan mietäni ihan mielettömästi, mutta alkaa tuntua aika raskaalle, kun tietää et toinen ei enää rakasta itseä takaisin samalla tavalla. Mies varmasti tällä hetkellä eniten siitä syystä mun kanssa, et meillä ihana yhteinen tytär ja haluaa olla sen kans. Jos me oltais erossa, ei tietenkään vois nähdä sitä samalla tavalla.
Kaipaa sitä vaan itsekin niin kamalasti sitä et joku hoitaa ja rakastaa. Musta tuntuu,m et nyt sen vajaat puolitoista vuotta olen ikäänkuin henkisesti nääntymässä, kun en saa tarpeeksi rakkautta. Rakastellaan me aina siloin tällöin, mutta ennen raskautta oli aika aktiivista, joten siihen verrattuna ei voi samana päivänä puhuakaan. Mies ei nykyään oikein usein halua. Aina saan vongata, eikä useinkaan kuulemma tee mieli. Ehkä viikon /kahden viikon välein saan...Ei oikein sekään tunnu normaalilta, et toinen ei halua.
Onko muita joilla ois samanlaisia tilanteita ollut ja miten teille on sitten käynyt? Paraneeko asiat ajan kanssa, vai paheneeko? Onks jotain ideoita, mitä tekisin, yritänkö vaan jaksaa yrittää ja rakastaa siinä toivossa et miehen tunteet palaa entiselleen, vai...?
Vastaukset 1
Vanhimmat
..Pitkän yrittämisen jälkeen on samankaltainen kuin teidän. Yritimme 3 vuotta ja nyt kun lopulta tyttäremme syntyi( 7viikoa sitten) ja on olemassa,tuntuu ettei mikään mene niinkuin yhdessä suunittelimme. Mieheni on ensinäkin aivan suunnattoman mustasukkainen minusta,eikä oikein ymmärrä että minulla ei ole aikaa hänelle samalla tavalla kuin ennen. Ja hänen töihin paluun jälkeen hän ei ole kertaakaan hoitanut neitiä,edes sen aikaa että kävisin suihkussa! Hänen menot on lisääntynyt,kotona ei olla koskaan. On tullut sellainen tunne että hän katuu hitosti lapsen saamista! Kavahtaa vastuuta,vaikka sitä niin kovasti halusi ja kaipasi! Olen jotenkin pettynyt häneen ja tähän,unelmat eivät toteutuneetkaan vaikka sain oman pikku prinsessan!
Mutta mitäpä tässä valittamaan kun kerran itse ainakin olen tyytyväinen ja onnellinen omasta enkelistä!