Älä kuitenkaan anna heidän hönäyttää itseäsi

Älä kuitenkaan anna heidän hönäyttää itseäsi
He ovat keksineet muun muassa sellaisen taikasanan kuin ”itsestään järjestäytyminen” (self organization).* He koettavat uskotella itselleen ja muille, että ainakin joskus täytynyt olla olemassa prebioottisia systeemejä, jotka ovat ”ajautuneet itsestään järjestäytymiseen”. Ne ovat saattaneet ”huojua kaaoksen ja järjestyksen partaalla” ja saaneet juuri oikealla hetkellä juuri sopivasti apua eli ulkopuolista energiaa esimerkiksi merenpohjan kuumista lähteistä! Tämä oljenkorsi on toiveajattelua, jolla ei ole mitään tekemistä empiiristen luonnontieteiden kanssa: Energia, joka on kuuman lähteen molekyylien kaoottista liikettä tuhoaa eikä suinkaan synnytä järjestäytyneitä rakenteita. Kyllä jokaisen pitäisi tämän ymmärtää, sen, että tällaisen energian valjastukseen tarvittaisiin jokin koneisto kuten fotosynteettinen systeemi. Ja joillain kuumien lähteiden äärellä elävillä eliöillä sellainen onkin: infrapunasäteilyllä toimiva yhteyttäminen. Stuart Kauffman, yksi hypoteesin nokkamiehistä, joutuikin myöntämään, ettei kukaan tiedä, mitä se, itsestään järjestäytyminen, on (esimerkiksi Susan Mazurin kirjassa The Altenberg 16 : An exposé of the evolution industry, North Atlantic Books, Ca., 2010).

*Itsestään järjestäytymistä voi toki tapahtua, jos järjestelmän osissa on riittävästi informaatiota: Esimerkiksi ribosomin alaosat voivat koeputkessa spontaanisti järjestäytyä ribosomiksi. Näin siksi, että ne on suunniteltu siten, että niillä on ”toinen toisiinsa loksahtavat muodot” kuten palapelin osilla. Lisäksi ne omaavat sähköisiä varauksia ja ovat joko vettä hylkiviä (hydrofobisia) tai vettä puoleensa vetäviä (hydrofiilisiä). Tällöin alaosista ei voi syntyä muuta kuin yksi tuote, ribosomi.

Elämän synnyn tutkijoilla on toki muitakin selityksiä, kuten: He vetoavat ”alun yksinkertaisuuteen” - ja luonnonvalintaan! He selittävät, että alussa (josta kellään ei ole havaintoja) oli jokin hyvin yksinkertainen kemiallinen systeemi. Koska se oli yksikertainen, sen syntyminen sattumasta ja välttämättömyydestä oli mahdollinen. Tämä systeemi alkoi tuottaa joitain ”molekyylejä”. Ja sitten: kuvaan astui luonnonvalinta molekyylien alkaessa ikään kuin kilpailla keskenään jostain reaktioreiteistä, jotka tuottivat ”monimutkaisempia molekyylejä”! Yritysten ja erehdysten kautta jotenkin ihmeellisesti valikoitui ”sopivia molekyylejä”. Mitä nämä muinaiset molekyylit sitten olivat? Kukaan ei taida tietää.

Tämäkin on akateemista tarinointia: Luonnonvalinta on kyllä olemassa ja toimiikin – joten kuten, mutta vain biologiassa. Epäorgaaninen kemia ei osaa valita*, sitä ”ohjaa”, kuten jo todettiin, luonnonlaki, massavaikutuksen ja kemiallisen tasapainon, entropian periaate. Valinta voi astua kuvaan vasta sitten, kun on jo syntynyt lisääntymiskykyinen solu, joka voi tuottaa toisistaan hieman poikkeavia tytärsoluja. Jotkut niistä saattavat olla hieman ”parempia” kuin jotkut toiset. Vasta tässä vaiheessa voitaisiin alkaa puhua valinnasta.

*Luonnonvalinta on harhaanjohtava termi, joka viittaa älykkääseen toimijaan. Todellisuudessa luonnonvalinta on pelkkä ilmiö, luonnollinen seuraus siitä, että huonommat geneettiset ominaisuudet perinyt yksilö saattaa menestyä huonommin kuin paremmat ominaisuudet perinyt. Usein kuitenkin sattuman ja ”kohtalon” vaikutus on huomattavasti suurempi kuin ”valinnan”. On arvioitu, että valinnan osuus sopeutuneimman selviytymisessä saattaa olla niinkin pieni kuin 4 % (Sandford, Eliömaailma rappeutuu, Datakirjat).

Jotkut taas vetoavat itse itseään kopioiviin molekyyleihin. Mitä ne ovat? Proteiineja ne eivät voi olla. Ne ovat lyhyitä RNA-pätkiä. Jotkut RNAt omaavat entsymaattista aktiivisuutta, kuitenkin hyvin heikkoa, jos niitä verrataan oikeisiin entsyymeihin, proteiineihin. Jotkut osat joistain RNA-nauhoista voivat joskus toimia itsensä sabluunoina. Näitä voi joskus kopioitua solussa lyhyitä pätkiä ilman kopiokonetta, RNA-polymeraasia. Laboratorion erikoisjärjestelyin, kun on käytetty valmiita ja aktivoituja nukleotideja ja sopivia alustoja, lyhyitä RNA-jaksoja on saatu osittain kopioitumaan: Tour kertoo, että kolmen vuoden ajan hänen työryhmänsä koetti National Science Foundationin rahoituksella luoda itsestään kopioituvia molekyylejä kuten lyhyttä RNA-nauhaa tarkoin säädetyissä ja kontrolloiduissa olosuhteissa. Parhaimmillaankin lyhyestä nauhasta kopioitui vain 70 %. Seuraavalla kierroksella tästä 70-prosenttisesta nauhasta kopioitui taas korkeintaan 70 % eli muutaman kierroksen jälkeen oli palattu alkuperäiseen kaoottiseen tilaan. Ja vaikka nauha sisältäisi jotain merkityksellistä informaatiota ja kopioituisi sataprosenttisesti, niin siihen tullut yksikin virhe johtaisi informaation menetykseen muutaman kierroksen jälkeen.

Pitäisi siis olla järjestelmä, joka korjaa kopiointivirheet. Ongelma on siinä, että sen pitäisi olla huomattavasti monimutkaisempi kuin se, mitä se korjaa; jotta informaatiota voitaisiin pitää yllä, tarvitaan enemmän informaatiota! Tällaisia järjestelmiä on,