Yritänkö vielä?

Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Valitettavasti elämä ei kuitenkaan ole tuonut eteeni miestä jonka kanssa lapsen tekisin. Kun täytin 30 vakuutin itselleni että selviäisi elämästä ilmankin lasta. Nyt kuitenkin 32-vuotiaana biologinen kelloni on alkanut tikittää pahasti. Ongelmani vain on se että tällä hetkellä olen parisuhteessa miehen kanssa joka ei lapsia halua. Hän on tehnyt hyvin selväksi että jos lapsia haluan niin joudun etsimään jonkun toisen joka ne lapset mulle antais.

Minua vain pelottaa asia niin kamalasti. En ole kuitenkaan niin nuori enää että tässä olisi loputtomasti aikaa miettiä mitä haluan tai etsiä miestä jonka kanssa tehdä lapsi. Mitä jos eroan miehestäni asian takia enkä löydäkään uutta suhdetta? Mitä jos en edes voi tulla raskaaksi? Mitä jos kaikkien toiveiden ja unelmien jälkeen tulisin raskaaksi mutta lapsi ei olisikaan terve, tai ei selviäisi? En tiedä olenko niin vahva että selviäisi siitä jos jotain tapahtuisi. Kun on näin pitkään joutunut elämään sen kanssa että minusta ei koskaan äitiä tulisi, niin kestänkö sitä pettymystä jos se ei yrittäessä onnistukaan?
Tai kadunko tulevaisuudessa enemmän sitä etten edes yrittänyt?

Tai mitä jos minulle käy jotain synnytyksessä? Jos tulee jotain todella inhottavia komplikaatioita. Olen vieroittanut itseäni lapsi haaveista lukemalla kaiken maailman synnytys tarinoita, ja synnytys onkin ainut mitä en todellakaan haluaisi käydä läpi. Pelkään että multa varmasti repeäisi kaikki paikat tai etten ikinä enää voisi käyttää vessaa normaalisti.
Siitä huolimatta kun ystäväni sai äskettäin lapsen, ja hän lähetti kuvan jonka miehensä oli ottanut juuri sillä hetkellä kun hän sai vastasyntyneen vauvansa syliinsä ja ystäväni kasvoilta huokuu uupumus, kipu ja samalla aivan älytön onnellisuus ja helpotus niin omaa sydäntäni riipaisi ja ajattelin vain että minäkin haluan kokea tuon.