Lapseni sijaisäiti kertoi todella mielenkiintoisen asian lapsen suhtautumisesta bio- ja sijaisvanhempiin. Minulla ei ole koko juttua, mutta kuulin häneltä sen verran, että esim. meidän tilanteessa lapsellani ja minulla on ollut syvä kiintymyssuhde (vaikkakin ristiriitainen, eli vaihdellut kuntoni mukaan) ennen sijoitusta, eikä lapsella ole ollut isää paikalla elämässään.Eli kun tällaisen taustan omaava lapsi sijoitetaan, hänelle yleensä jää biologinen äiti psykologiseksi äidiksi,johon lapsella on ensisijainen rakkaussuhde ja side, ja sijaisäiti on yleensä ns. arkiäiti,jota ainakin meidän tapauksessa lapsi rakastaa, mutta mieltää sijaisäidin enemmän huoltavaksi ja hoivaavaksi, mutta ei äidiksi psykologisesti niinkuin biologisen äidin.Sori, jos on vähän sekavasti selitetty :). Mutta sijaisisästä taas muodostuu helposti se psykologinen isä samalla tavalla kuin biologisesta isästä jos hän olisi lapsen elämässä.Tää voi olla aivan päivänselvää joillekin tai joku voi olla eri mieltä, mutta näin minä tämän käsitin.Luultavasti tää psykologinen vanhemmuus riippuu siitäkin kuinka paljon biovanhempi tapaa lastaan ja minkälaisena heidän suhde säilyy tai muovautuu, vai mitä mieltä olette? Haluaisin kovasti kuulla kokemuksia sijaislastenne suhtautumista teihin ja suhteen kehittymisestä sijoituksen kestäesssä?Mitä kaikkia tekijöitä suhteen syntymiseen ja syvenemiseen vaikuttivat7vaikuttavat?
Olen itse miettinyt paljon sitä, kun olen sanonut lapselleni (kohta 3 vuotta), että sijaisvanhempia saa sanoa äidiksi ja isäksi, mutta lapseni ei tahdo vaan kutsuu heitä nimillä ja sanoo että äiti on tässä, ja osoittaa minua.Asia saa olla näin kun poika tahtoo, tottakai,mutta mietin vain että onko lapsi vaistomaisesti jotenkin lojaali minulle vai onko minusta jotenkin alitajuisesti huokunut kivuntunnetta siitä että lapseni sanoisi toisia äidiksi ja isäksi.Mun on tosi vaikea luottaa siihen, että lapseni on tasapainoinen ihan oikeasti ja kehittyy hurjaa vauhtia.Etsin kaikesta piilomerkityksiä ja usein sijaisäiti rauhoittelee minua että lapsi pärjää oikein hyvin ja luottamus minua kohtaan kasvaa tosi isoilla harppauksilla.Tämä on varmasti vaikeaa sijaisäitille, tukea lapsen kasvun lisäksi äitiäkin, vaikka en minä nyt kauhean usein soita ja meillä on tosi lämpimät välit.Mutta silti, kiitos kaikille teille sijaisvanhemmille jotka ootte ottanut vieraan lapsen kotiinne ja ehdoitta rakastatte ja hoivaatte heitä! Mä olen pahoillani, ettei kaikki biovanhemmat pidä arvossa teidän työtä, mutta itse ainakin oman kokemukseni pohjalta arvostan todella paljon teidän työtä.Rehellisesti voin sanoa, että vaikka olisin jo terve, niin minusta ei siihen varmaan olisi, mutta kiitos teille, joista siihen on!
Minulle ei ole oikein mennyt perille luonnostaan, mitä kaikkea biologinen äiti lapselle merkitsee.Joskus olen ajatellut väsyneenä eroamaan lapsesta 2 viikon välein, että kyllähän sijaisäiti pystyy minut korvaamaan ja kiusaan vain lastani kun teen töitä itseni lisäksi sen eteen että lapsi voisi palata kotiin kun sijaisperhe on rakastava ja turvallinen koti lapselleni.Pikkuhiljaa ymmärrykseni lapsen rakkauteen äitiä kohtaan lisääntyy, mutta en mä tiedä hävettääkö mua myöntää, että tarvitsen joitakin tutkimuksia tms. tueksi että voin opetella luottamaan rakkauteen kaikissa sen muodoissa.
No, eksyin vähän aiheesta tapani mukaan :) , mutta kertokaa ihmeessä jos heräsi ajatuksia näistä psykologisista ja "arkipäivä" vanhemmista!
Olen itse miettinyt paljon sitä, kun olen sanonut lapselleni (kohta 3 vuotta), että sijaisvanhempia saa sanoa äidiksi ja isäksi, mutta lapseni ei tahdo vaan kutsuu heitä nimillä ja sanoo että äiti on tässä, ja osoittaa minua.Asia saa olla näin kun poika tahtoo, tottakai,mutta mietin vain että onko lapsi vaistomaisesti jotenkin lojaali minulle vai onko minusta jotenkin alitajuisesti huokunut kivuntunnetta siitä että lapseni sanoisi toisia äidiksi ja isäksi.Mun on tosi vaikea luottaa siihen, että lapseni on tasapainoinen ihan oikeasti ja kehittyy hurjaa vauhtia.Etsin kaikesta piilomerkityksiä ja usein sijaisäiti rauhoittelee minua että lapsi pärjää oikein hyvin ja luottamus minua kohtaan kasvaa tosi isoilla harppauksilla.Tämä on varmasti vaikeaa sijaisäitille, tukea lapsen kasvun lisäksi äitiäkin, vaikka en minä nyt kauhean usein soita ja meillä on tosi lämpimät välit.Mutta silti, kiitos kaikille teille sijaisvanhemmille jotka ootte ottanut vieraan lapsen kotiinne ja ehdoitta rakastatte ja hoivaatte heitä! Mä olen pahoillani, ettei kaikki biovanhemmat pidä arvossa teidän työtä, mutta itse ainakin oman kokemukseni pohjalta arvostan todella paljon teidän työtä.Rehellisesti voin sanoa, että vaikka olisin jo terve, niin minusta ei siihen varmaan olisi, mutta kiitos teille, joista siihen on!
Minulle ei ole oikein mennyt perille luonnostaan, mitä kaikkea biologinen äiti lapselle merkitsee.Joskus olen ajatellut väsyneenä eroamaan lapsesta 2 viikon välein, että kyllähän sijaisäiti pystyy minut korvaamaan ja kiusaan vain lastani kun teen töitä itseni lisäksi sen eteen että lapsi voisi palata kotiin kun sijaisperhe on rakastava ja turvallinen koti lapselleni.Pikkuhiljaa ymmärrykseni lapsen rakkauteen äitiä kohtaan lisääntyy, mutta en mä tiedä hävettääkö mua myöntää, että tarvitsen joitakin tutkimuksia tms. tueksi että voin opetella luottamaan rakkauteen kaikissa sen muodoissa.
No, eksyin vähän aiheesta tapani mukaan :) , mutta kertokaa ihmeessä jos heräsi ajatuksia näistä psykologisista ja "arkipäivä" vanhemmista!
Vastaukset 5
Vanhimmat
meistä kai jokainen.
Toiset osaavat jo luonnostaan rakastaa lastaan, toiset opettelevat sitä enemmän tai vähemmän pitkin elämää.
Mielestäni olet oikealla tiellä ja pysyt myös tunnesiteessä poikaasi sekä poika sinuun.
Olet kuitenkin se tärkein, jossakin sielun syövereissä olet lapsellesi tärkein "äiti".
Muista itsekin uskoa siihen, niin voit välittää sen tunteen lapsellesi.
Hienoa kun olet saanut hyvän sijaisperheen lapsellesi ja saatte näin tukea elämäänne.
En osaa ohjeita antaa, kirjoitan vain siitä tuntemuksesta kun oma äitini oli hyvin sairas.
Kaikkea hyvää sinulle!
Juuri tähän perustuu adoptiolapsen kiinnittyminen adoptiovanhempiin ja kokeminen ainoiksi oikeiksi vanhemmiksi. Adoptiolapset(varsinkin ulkomaiset) ovat useimmiten lastenkoteihin hylättyjä lapsia. Kun heillä ei ole vanhempia, he kiinnittyvät heihin, jotka ottavat nämä lapset omikseen. Sen jälkeen kun kiinnittymisprosessi on kulunut, vanhempien sijaan ei voi tulla kukaan muu. Hoitajiksi kylläkin.
Me saimme yhden lapse aivan vauvana. Hänen äitinsä käy säännöllisesti katsomassa häntä.
Äiti ei ota tunnekontaktia mitenkään lapseen, on
sanonutkin ettei tunnu omalta, kun ei ole yhteistä historiaa lapsen kanssa.
Lapsi nyt jo 6-vuotias. On koko ajan puhutellut minua äidiksi kuten muutkin lapsemme.
Tietää äidin joka on synnyttänyt ja olemme keskustelleet, miksi on muualla kuin hänen luonaan.
Psykologisesti olen selvästi hänen äitinsä ja hänen bioäitinsä on joku vieras joka käy vierailemassa.
Pikkuisellemme se on aivan normaali tilanne, mutta hänen bioäitinsä ei pidä kun hän puhuttelee minua äidiksi.
Tosi kurja tilanne.
minusta olet pitkällä oikealla tiellä.
olen miettinyt miten sanani asetan, mutta minusta vanhemmuus muodostuu vähintään kolmesta osa-alueesta, ehkä useammastakin. on syntymävanhemmat, nuo henkiset(psykologiset)vanhemmat ja hoivaa-antavat vanhemmat ja rajoittavat/opettavat vanhemmat. ja parhaimmillaan nuo kaikki ovat yhdet ja samat äiti ja isä.
ihan arkisessa perheessäkin voi silti olla eno, täti, setä, serkku tai kummi, joka vastaa lapsen erityistarpeeseen olemalla juuri tuolle lapselle se hoivaa-antava kuuntelija tai psykologinen ymmärtäjä.
ja onnistuneessa sijaisvanhemmuudessa kumpikin vanhemmista(bio- tai sijais) täyttää lapsen tarpeista sen oikean kohdan. varmistaen lapsen ehjän kasvun aikuisuuteen.
ja vaikka yhteistyö ei onnistuisi, vaikka bioäiti ei haluasisi/osaisi osallistua lapsen hengen kasvuun, niin bioäidillä on aina ainutlaatuinen paikkansa eläömänantajana.
Onhan näitä tullut mietittyä.
"Luultavasti tää psykologinen vanhemmuus riippuu siitäkin kuinka paljon biovanhempi tapaa lastaan ja minkälaisena heidän suhde säilyy tai muovautuu, vai mitä mieltä olette?"
Aivan. Paljon riippuu biovanhemman toiminnasta, ja tietysti siitä minkä ikäinen lapsi on sijoituksen alkaessa, ja siitäkin, millainen lapsen ja vanhemman suhde oli ennen sijoitusta. Ilmeisesti teidän tapauksessa lapsesi ja sinun välinen kiintymyssuhde on syntynyt (sehän alkaa kehittyä syntymästä saakka ja varhaisvuosien vuorovaikutuksella on suurin merkitys), mikä on hyvä pohja sille, että lapsi kykenee kiintymään muihinkin (niin lapsena kuin aikuisenakin), ja psyykkinen kehitys pääsee jatkumaan "normaalilla" tavalla.
Lapsesi on sen ikäinen, että tietää sinun olevan se ainoa oikea äiti. Lapsen voi olla vaikeaa yhtäkkiä ajatella, että olisi toinenkin äiti (sijaisäiti). Ei välttämättä ole kyse lojaalisuudesta (vielä; etenkin kun annat luvan kiintyä sijaisäitiinkin), vaan lapsi on aidosti sinuun kiintynyt ja pitää sinua äitinään. Voihan olla, että jossain vaiheessa "oppii" sanomaan sijaisäitiäkin äidiksi. Sanoo tai ei, tärkeintä on mielestäni se, millaisena lapsi kokee sijaisäidin - saako sijaisäidiltä sen rakkauden, turvan ja huolenpidon, jonka äiti voi antaa. Sijaisäidistä voi tulla lapselle toinenkin äiti, ei pelkästään hoitaja, ja lapsi voi kokea sijaisäidinkin äidiksi, vaikkei sitä sanokaan, ja samalla silti sinä pysyt edelleen "ainoana oikeana äitinä", ja vanhempana lapsikin ymmärtää, että olet rakastanut häntä niin paljon, että olet antanut hänelle mahdollisuuden sijaiskodissa.
Itse olen ajatellut niin, että olen "tämän perheen äiti", ja meille sijoitetulla lapsella on omakin äiti. On siis kaksi äitiä, ja näyttää siltä, että meillä tämä on lapselle ihan luonnollinen tilanne (vaikka meistä aikuisista ei niin helpolta tilanne tunnukaan).
"Haluaisin kovasti kuulla kokemuksia sijaislastenne suhtautumista teihin ja suhteen kehittymisestä sijoituksen kestäesssä?Mitä kaikkia tekijöitä suhteen syntymiseen ja syvenemiseen vaikuttivat7vaikuttavat?"
Meille lapsi tuli vanhempana, ja koska varhaislapsuuden olosuhteet olivat kovin epävakaat, ei kiintymyssuhde ollut kehittynyt "normaalilla" tavalla, mikä näkyy mm. suhtautumisessa toisiin ihmisiin ja itseensä, tunne-elämässä ym. Lapselta on ikään kuin jäänyt joitakin psyykkisen kehityksen vaiheita kokonaan pois; hän oli "pieni aikuinen" tullessaan meille muutaman vuoden ikäisenä (varmastikin erilainen tilanne kuin teillä). Hän halusi miellyttää ja peitti omat tunteensa, pelkäsi meitäkin, sijaisvanhempia. Vähitellen hän on alkanut avautumaan, kun luottamus siihen, että olemme turvallisia (ei väkivaltaa tai heitteillejättöä) ja hyväksymme hänet sellaisena kun hän on (eli lapsena, joka esim. leikkii ja saa tehdä virheitä). Kuukausia meni, että näytti aidosti tunteitaan edes jonkun verran. Nyt muutaman vuoden kuluttua on jo kovastikin "oma itsensä"; ei siis tarkkaile enää muita yrittäen selvittää, mitä uskaltaisi tai saisi tehdä, tai miten pitäisi toimia milloinkin. Hän jo nauraa ja itkeekin. Hän on alkanut osoittaa kiintymystään esimerkiksi halailemalla - aluksikin halaili, mutta teki sen vain silloin, kun joku biolapsistamme oli ensin halannut. Hän myös uskaltaa kertoa, jos jokin asia harmittaa tai jos esim. koulussa on sattunut jotain - aikaisemmin salasi kaiken "harmittomankin" tapahtuman tai vahingon, ilmeisesti rangaistusta peläten.
Tästä voisi kirjoittaa pitkään (no sen olenkin jo tehnyt), mutta siis tässä tapauksessa suhde alkoi syntyä ja kehittyä, kun lapsella oli turvalliset olosuhteet ja aidosti välittävät ihmiset ympärillään. Tässä siis pitää huomata, että ennen sijoitusta olosuhteet olivat rankat, niinhän ei ole kaikilla. Muutos oli lapselle valtava, ja välillä meidänkin oli vaikea sitä tajuta, mitä kaikkea lapsi oli kokenut. Lapselle ollaan läsnä, mutta annetaan tilaa. Hänen kanssaan jutellaan paljon, harrastetaan yhdessä ym. Tavallaan annetaan mahdollisuus sille, että lapsi itse oikeasti kokee, että hänestä välitetään, ja sitä kautta lapsi kokee itsensä tärkeäksi, rakastetuksi ja pystyy itsekin välittämään toisista.
Ristiriitoja tuovat epäonnistuneet tapaamiset biovanhempien kanssa, jotka eivät ole hyväksyneet sijoitusta, eivätkä esim. kykene olemaan selvin päin ja kieltävät lasta kiintymästä meihin - varmaan kokevat "menettäneensä" lapsen meille. Lapsi pohtii todella paljon vanhempiaan, mitä heille kuuluu, miten he voivat, onko heillä ruokaa ja rahaa, ovatko terveitä, onko sattunut jotain tms. Toivoisin, etteivät biovanhemmat olisi turhaan antaneet aihetta näille huolille, mutta he eivät jostain syystä ymmärrä, ettei tällaisia asioita saisi kaataa pienen lapsen harteille. Tämä kaikki vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen ja näkyy kyllä ulospäinkin - koulussa opettaja näkee sanomattakin, milloin on ollut tapaaminen tai jotain muuta vastaavaa.
Kuitenkin näen asian niin, että jos lapsi saa kiintyä sijaisvanhempiinsa, hän ei siltikään samalla hylkää biovanhempiaan. Vaikka sijaisvanhemmista tulisi kuinka tärkeitä lapselle, se ei suinkaan ole pois biovanhemmilta. Kun lapsi oppii kiintymään ihmisiin, ymmärtämään asioita, luomaan sosiaalisia suhteita yms., se kantaa pitkälle. Vaikka yhteydenpito lapsena biovanhempiin olisi vähäistä, lapsuudessa tunne-elämä kehittyy niin, että sitten isompana lapsi kykenee rakentamaan suhteensa biovanhempiinsa uudestaan. Vanhempana (ei välttämättä vielä kouluiässä) lapsi kykenee ymmärtämään, miksi sijoitus on tehty, mitä kaikkea monimutkaista on taustalla: äiti ei siis hylännytkään, vaan rakasti, ja rakastaa edelleen. Mutta hylkäämiskokemuksia saavat varmasti ne lapset, jotka huomaavat, ettei äiti välitä senkään vertaa, että viitsisi aina olla selvä tavatessa tai edes tulisi tapaamiseen.
Jos lapsi ei saisi kiintyä sijaisvanhempiin (ja sijaisvanhemmat lapseen), lapsi olisi tavallaan heitteillä, eikä hänellä olisi pohjaa, jolle rakentaa mitään, vaikka fyysisesti pidettäisiinkin huolta. Lapsi-sijaisvanhempi-suhteessa voidaan mielestäni tarjota lapselle uusi mahdollisuus tasapainoiseen kasvamiseen ja kehittymiseen, ja parhaiten se onnistuu, kun biovanhemmat ymmärtävät sen, että lapsella on toisetkin vanhemmat. Että siis biovanhemmat ymmärtäisivät, että tavoitteena on auttaa lasta, että kaikki tahtovat lapsen parasta, ja että lapsi saisi riittävän hyvät edellytykset elämälle. Ja että sijaisvanhempi ei varasta lasta, vaikka rakastaisikin tätä. Sehän on vain lapsen etu, jos sijaisvanhepikin rakastaa. Ja että lapsen rakkaus biovanhempiin kyllä säilyy.
Jaa, tästä tosiaan voisi kirjoittaa pitkään.
Joka tapauksessa, nämä olivat minun mietteitä pohjautuen omiin kokemuksiini; eri mieltä saa olla, enkä yleistä tätä muihin tilanteisiin kun en niistä mitään tiedä.