Laitoshoido kritiikki ja sosiaaliturva tyhjensivät mielisairaalat, ei neuroleptit

Tuohan on yleinen argumentti, että nyky-yhteiskunnan vaatimukset ovat niin paljon koventuneet, että siksi skitsofreenikoiden työllistyminen on heikkoa. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä niin uskottava väite kuin luulisi ensi alkuun, koska tutkimusten mukaan erilaisilla hoitomuodoilla on aika radikaali vaikutus potilaiden toimintakykyyn saman yhteiskunnan sisällä. Vertaillaan vaikka Suomessa kahta vuosikymmeniä käytössä ollutta hoitomuotoa, avointa dialogia ja hyvin lääkekeskeistä käypä hoitoa. Esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan avoimen dialogin tarpeen mukainen hoitomalli romahdutti skitsofrenian ilmaantuvuuden Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä lyhyen ajan sisällä 90 %. Oikeasti hoidolla ja yhteiskunnan asenteilla on todella raju vaikutus juuri vakavien mielisairauksien ennusteeseen. Suurin osa ns. mielisairaista ei ole koskaan ollut synnynnäisesti kehitysvammaisia, ei ennen vanhaan eikä nykyäänkään. Heillä ei ole mitään sellaista periytyvää tai synnynnäistä kehityshäiriöitä, johon ei voisi rajusti vaikuttaa ihan pelkästään asenteilla ja vuorovaikutustavoilla. Hoitotulokset psykoosisairaiden hoidossa ovat olleet huomatavan paljon paremmat avoimen dialogin mallissa, jossa lääkehoitoa enemmänkin vältetään kuin korostetaan ensisijaisena vaihtoehtona. Pelkästään erilaisella hoitokäyännöllä saadaan puolitettua työkyvyttömyyseläkkeiden ihan nyky-Suomessa. Esimerkiksi myös eräässä Harrowin ja kummpaneiden ekemässä amerikkalaisessa 20 vuotta kestäneessä pitkäaikaistutkimuksessa lääkkeettömien skitsofreenikoiden työllisyys oli korkeampaa kuin suomalaisten keskimäärin, lähemmäs 90 %. Lääkittyjen taas alle kolmasosa siitä 23 %. Ei ole mitään syytä olettaa, että ns. mielisairauksiin liittyisi mitään merkittävää kognitiivista tai muuta rajoitetta, joka itse suoraan selittäisi heikon toimintakyvyn. On suuri syy olettaa, että ns. vallankumouksellinen hoito jonka väitetään mullistaneen mielisairaiden elämän, oikeasti johtaa monilla syvään taantumiseen, henkisen kehityksen pysähtymiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Nuo erot monissa pitkäaikaistutkimuksissa lääkkeettömien ja lääkittyjen potilaiden välillä niin kognitiivisessa toimintakyvyssä, työllistymisessä kuin psykoosioireissakin ovat niin rajuja. Nuo ihmiset jotka olivat laitoshoidossa työkykyisiä ennen vanhaan, ovat nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä heidän tosiallinen työkykynsä välttämättä riittäisi edes siihen, mitä ennen mielisairaaloissa vaadittiin. He eivät ole fyysisesi eikä henkisesti työkykyisiä. Kukaan massiivisen ylipainoinen, apaattiseksi huumattu ihminen ei kykene edes yksinkertaiseen fyysiseen työhön ihan siksi, että fokus ja ihan fyysinen kunto ei riitä sellaiseen. Sen näkee jo monen mielisairaan habituksesta, että työelämässä pysyminen heidän nauttimillaan lääkearsenaaleilla on hyvin epätodennäköistä.

Anonyymi kirjoitti:

Tuohan on yleinen argumentti, että nyky-yhteiskunnan vaatimukset ovat niin paljon koventuneet, että siksi skitsofreenikoiden työllistyminen on heikkoa. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä niin uskottava väite kuin luulisi ensi alkuun, koska tutkimusten mukaan erilaisilla hoitomuodoilla on aika radikaali vaikutus potilaiden toimintakykyyn saman yhteiskunnan sisällä. Vertaillaan vaikka Suomessa kahta vuosikymmeniä käytössä ollutta hoitomuotoa, avointa dialogia ja hyvin lääkekeskeistä käypä hoitoa. Esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan avoimen dialogin tarpeen mukainen hoitomalli romahdutti skitsofrenian ilmaantuvuuden Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä lyhyen ajan sisällä 90 %. Oikeasti hoidolla ja yhteiskunnan asenteilla on todella raju vaikutus juuri vakavien mielisairauksien ennusteeseen. Suurin osa ns. mielisairaista ei ole koskaan ollut synnynnäisesti kehitysvammaisia, ei ennen vanhaan eikä nykyäänkään. Heillä ei ole mitään sellaista periytyvää tai synnynnäistä kehityshäiriöitä, johon ei voisi rajusti vaikuttaa ihan pelkästään asenteilla ja vuorovaikutustavoilla. Hoitotulokset psykoosisairaiden hoidossa ovat olleet huomatavan paljon paremmat avoimen dialogin mallissa, jossa lääkehoitoa enemmänkin vältetään kuin korostetaan ensisijaisena vaihtoehtona. Pelkästään erilaisella hoitokäyännöllä saadaan puolitettua työkyvyttömyyseläkkeiden ihan nyky-Suomessa. Esimerkiksi myös eräässä Harrowin ja kummpaneiden ekemässä amerikkalaisessa 20 vuotta kestäneessä pitkäaikaistutkimuksessa lääkkeettömien skitsofreenikoiden työllisyys oli korkeampaa kuin suomalaisten keskimäärin, lähemmäs 90 %. Lääkittyjen taas alle kolmasosa siitä 23 %. Ei ole mitään syytä olettaa, että ns. mielisairauksiin liittyisi mitään merkittävää kognitiivista tai muuta rajoitetta, joka itse suoraan selittäisi heikon toimintakyvyn. On suuri syy olettaa, että ns. vallankumouksellinen hoito jonka väitetään mullistaneen mielisairaiden elämän, oikeasti johtaa monilla syvään taantumiseen, henkisen kehityksen pysähtymiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Nuo erot monissa pitkäaikaistutkimuksissa lääkkeettömien ja lääkittyjen potilaiden välillä niin kognitiivisessa toimintakyvyssä, työllistymisessä kuin psykoosioireissakin ovat niin rajuja. Nuo ihmiset jotka olivat laitoshoidossa työkykyisiä ennen vanhaan, ovat nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä heidän tosiallinen työkykynsä välttämättä riittäisi edes siihen, mitä ennen mielisairaaloissa vaadittiin. He eivät ole fyysisesi eikä henkisesti työkykyisiä. Kukaan massiivisen ylipainoinen, apaattiseksi huumattu ihminen ei kykene edes yksinkertaiseen fyysiseen työhön ihan siksi, että fokus ja ihan fyysinen kunto ei riitä sellaiseen. Sen näkee jo monen mielisairaan habituksesta, että työelämässä pysyminen heidän nauttimillaan lääkearsenaaleilla on hyvin epätodennäköistä.

Lue lisää

Mietipäs nyt miltä näyttäisi nykyään perushabituksen omaava lääkemyönteinen skitsofreenikko vanhan ajan maatilan töissä. Hikoileva, kaulukselleen kuolaava, 120 kg painava ihminen, jonka silmät seisoo päässä ja unentarve on 12 h päivässä. Pitää aamulla viideltä herätä lypsämään lehmät, ja tiedätkös miten hitonmoisen rankaa on hyväkuntoisellekin ihmiselle lehmän lannan talikoiminen? Ennen vanhaan elämä oli rankkaa fyysistä työtä, joka vaati varmasti enemmän myös henkistä kapasiteettia kuin monet pitkälle automatisoidut rutiinomaiset nykyajan työt. Piti osata ratkaista monenlaisia ongelmia ja varautua monenlaiseen ihan vain selvitäkseen seuraavaan kesään. Lievät psykoottiset harhat tuskin niin rajusti laskevat työkykyä kuin psykoosilääkkeet, oli kyse sitten kognitiivista suorituskykyä tai fyysistä suorituskykyä vaativista töistä. Rajut harhat ovat erikseen, mutta jopa sairaalahoitoon johtaneiden mielenterveysongelmien ennuste oli huomattavan paljon parempi kuin mitä annetaan ymmärtää. Ei suurin osa taantunut ilman toimivaa lääkitystä, moni eli elämänsä hyvinkin työkykyisenä ja terveenä elämänsä loppuun saakka. Tietenkin mielisairauden käsite on aina ollut elävä eikä se sellaista diskreettiä sairautta kuin skitsofrenia ole oikeasti olemassakaan, siksihän diagnoosin saaneisiin kuuluu kaikenlaista sakkia monenlaisilla ongelmilla.

Anonyymi kirjoitti:

Tuohan on yleinen argumentti, että nyky-yhteiskunnan vaatimukset ovat niin paljon koventuneet, että siksi skitsofreenikoiden työllistyminen on heikkoa. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä niin uskottava väite kuin luulisi ensi alkuun, koska tutkimusten mukaan erilaisilla hoitomuodoilla on aika radikaali vaikutus potilaiden toimintakykyyn saman yhteiskunnan sisällä. Vertaillaan vaikka Suomessa kahta vuosikymmeniä käytössä ollutta hoitomuotoa, avointa dialogia ja hyvin lääkekeskeistä käypä hoitoa. Esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan avoimen dialogin tarpeen mukainen hoitomalli romahdutti skitsofrenian ilmaantuvuuden Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä lyhyen ajan sisällä 90 %. Oikeasti hoidolla ja yhteiskunnan asenteilla on todella raju vaikutus juuri vakavien mielisairauksien ennusteeseen. Suurin osa ns. mielisairaista ei ole koskaan ollut synnynnäisesti kehitysvammaisia, ei ennen vanhaan eikä nykyäänkään. Heillä ei ole mitään sellaista periytyvää tai synnynnäistä kehityshäiriöitä, johon ei voisi rajusti vaikuttaa ihan pelkästään asenteilla ja vuorovaikutustavoilla. Hoitotulokset psykoosisairaiden hoidossa ovat olleet huomatavan paljon paremmat avoimen dialogin mallissa, jossa lääkehoitoa enemmänkin vältetään kuin korostetaan ensisijaisena vaihtoehtona. Pelkästään erilaisella hoitokäyännöllä saadaan puolitettua työkyvyttömyyseläkkeiden ihan nyky-Suomessa. Esimerkiksi myös eräässä Harrowin ja kummpaneiden ekemässä amerikkalaisessa 20 vuotta kestäneessä pitkäaikaistutkimuksessa lääkkeettömien skitsofreenikoiden työllisyys oli korkeampaa kuin suomalaisten keskimäärin, lähemmäs 90 %. Lääkittyjen taas alle kolmasosa siitä 23 %. Ei ole mitään syytä olettaa, että ns. mielisairauksiin liittyisi mitään merkittävää kognitiivista tai muuta rajoitetta, joka itse suoraan selittäisi heikon toimintakyvyn. On suuri syy olettaa, että ns. vallankumouksellinen hoito jonka väitetään mullistaneen mielisairaiden elämän, oikeasti johtaa monilla syvään taantumiseen, henkisen kehityksen pysähtymiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Nuo erot monissa pitkäaikaistutkimuksissa lääkkeettömien ja lääkittyjen potilaiden välillä niin kognitiivisessa toimintakyvyssä, työllistymisessä kuin psykoosioireissakin ovat niin rajuja. Nuo ihmiset jotka olivat laitoshoidossa työkykyisiä ennen vanhaan, ovat nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä heidän tosiallinen työkykynsä välttämättä riittäisi edes siihen, mitä ennen mielisairaaloissa vaadittiin. He eivät ole fyysisesi eikä henkisesti työkykyisiä. Kukaan massiivisen ylipainoinen, apaattiseksi huumattu ihminen ei kykene edes yksinkertaiseen fyysiseen työhön ihan siksi, että fokus ja ihan fyysinen kunto ei riitä sellaiseen. Sen näkee jo monen mielisairaan habituksesta, että työelämässä pysyminen heidän nauttimillaan lääkearsenaaleilla on hyvin epätodennäköistä.

Lue lisää

Ite en ole ollu näkemässä, millasta se elämä niissä kunnalliskodeissa on ollu. Joskus jopa olen leikkinyt ajatuksella, että voisiko sellainen toimia tänäpäivänä. Mutta ehkä se on kaikkinensa jonkinlaista boomer fantasiaa.

Mutta nykypäivän työelämän vaatimukset. (eivät rajoitu yksinomaan skitsofreenikkoihin, vaan myös muihin MT-kunotutujiin.)

Rautaisen ammattitaidon lisäksi tarvitaan aimo annos erilaisia sosiaalisia taitoja. On työryhmiä, ja projekteja. Asiakasrajapintaa ja hankkeita. Kaikkia joissa pitäisi esiintyä edukseen, ja olla myyvä. Valitettavasti se että on hyvä jossain väkertämisessä ei tahdo riittää.

Sitten on myös vastuu. Kun saa palkkaa niin joutuu vastaamaan siitä, että työ tulee tehtyä. Valitettavasti kun ruvetaan puhumaan osatyökykyisistä, niin tahtoo se vastuun kanto kyky heikentyä.

(otetaan huonona esimerkkinä vaikka lemmikin kuolema, ja se että työnantajalle kiikutetaan kahden viikon sairasloma sen takia. Valitettavasti sellasita rahasampoa ei olekkaan, jolla olisi mahdollisuus palkata kahdeksi viikoksi toista työntekijää korvaajaksi vaikka se kuinka olisi inhimillinen ele.)

Ihan tarkkaan en edes tiedä, mitä kaikkia työllistämis temppuja ja kokeiluja tällähetkellä suomessa on. Sekin viidakko on aivan liian sekava. Enkä ole niinkään huolissani osatyökykyisistä, jotka sairautensa perusteella saavat palkkatukea, useamman jakson, vaan enemmän niistä jotka saavat vain yksittäisen jakson palkkatukea

Näiden yksittäis tapausten kohdalla tahtoo käydä niin, että ihmiset kyllä yrittävät tehdä parhaansa, mutta työt eivät jatku ilman palkkatukea, ja he taas ovat liian hyväkuntoisia uudelle palkkatuki jaksolle. Ihmisen näkökulmasta heitä siis rangaistaan siitä että yrittävät.

Toinen asia, mitä ei mielestäni hyödynnetä läheskään niin paljon kuin pitäisi, on työskentely työkyvyttömyys eläkkeellä. Lakihan on mahdollistanut sen jo muistaakseni yli kymmenen vuotta, mutta silti vain harva ihminen on valmis palaamaan sitä kautta takaisin työelämään, työnantajista puhumattakaan.

Mahdollisuuksia siis on, mutta miksi kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.

Anonyymi kirjoitti:

Ite en ole ollu näkemässä, millasta se elämä niissä kunnalliskodeissa on ollu. Joskus jopa olen leikkinyt ajatuksella, että voisiko sellainen toimia tänäpäivänä. Mutta ehkä se on kaikkinensa jonkinlaista boomer fantasiaa.

Mutta nykypäivän työelämän vaatimukset. (eivät rajoitu yksinomaan skitsofreenikkoihin, vaan myös muihin MT-kunotutujiin.)

Rautaisen ammattitaidon lisäksi tarvitaan aimo annos erilaisia sosiaalisia taitoja. On työryhmiä, ja projekteja. Asiakasrajapintaa ja hankkeita. Kaikkia joissa pitäisi esiintyä edukseen, ja olla myyvä. Valitettavasti se että on hyvä jossain väkertämisessä ei tahdo riittää.

Sitten on myös vastuu. Kun saa palkkaa niin joutuu vastaamaan siitä, että työ tulee tehtyä. Valitettavasti kun ruvetaan puhumaan osatyökykyisistä, niin tahtoo se vastuun kanto kyky heikentyä.

(otetaan huonona esimerkkinä vaikka lemmikin kuolema, ja se että työnantajalle kiikutetaan kahden viikon sairasloma sen takia. Valitettavasti sellasita rahasampoa ei olekkaan, jolla olisi mahdollisuus palkata kahdeksi viikoksi toista työntekijää korvaajaksi vaikka se kuinka olisi inhimillinen ele.)

Ihan tarkkaan en edes tiedä, mitä kaikkia työllistämis temppuja ja kokeiluja tällähetkellä suomessa on. Sekin viidakko on aivan liian sekava. Enkä ole niinkään huolissani osatyökykyisistä, jotka sairautensa perusteella saavat palkkatukea, useamman jakson, vaan enemmän niistä jotka saavat vain yksittäisen jakson palkkatukea

Näiden yksittäis tapausten kohdalla tahtoo käydä niin, että ihmiset kyllä yrittävät tehdä parhaansa, mutta työt eivät jatku ilman palkkatukea, ja he taas ovat liian hyväkuntoisia uudelle palkkatuki jaksolle. Ihmisen näkökulmasta heitä siis rangaistaan siitä että yrittävät.

Toinen asia, mitä ei mielestäni hyödynnetä läheskään niin paljon kuin pitäisi, on työskentely työkyvyttömyys eläkkeellä. Lakihan on mahdollistanut sen jo muistaakseni yli kymmenen vuotta, mutta silti vain harva ihminen on valmis palaamaan sitä kautta takaisin työelämään, työnantajista puhumattakaan.

Mahdollisuuksia siis on, mutta miksi kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.

Lue lisää

Onhan se totta, että huono itsetunto, sosiaalinen syrjäytyminen ja heikko elämänhallinta luonnollisesti laskevat ihmisen asemaa työmarkkinoilla. Mutta nuo eivät ole mitään sellaisia ongelmia, joita ei voitaisi tehokkaastikin ehkäistä kuten jo toin ilmi. Nuo ovat ongelmia, joihin voidaan puuttua niin, että läheskään kaikista ihmisistä ei tule osatyökykyisiä alun alkaenkaan. Kyse on ihan siitä, missä vaiheessa panostaa ihmiseen ja mihin panostaa, miten tulkitsee ihmisten ongelmia. Silloin kun ihminen tarvitsee palkkatukea, niin hänellä on jo tietty identiteetti ja leima, josta on vaikea päästä eroon. Suomessa on tarjolla paljon töitä, jotka eivät vaadi ihan loputonta sosialisointia kuitenkaan, pelkkä tutkinto riittää ja vähitellen erinäisten töiden kautta saatu ammattitaito. En minä esimerkiksi välitä siitä, osaako putkimies tai sähköasentaja markkinoida itseään ja tuskin välittää erityisemmin työnantajakaan, kunhan on normaalit sosiaaliset taidot ja ammattitaito mitä alalle vaaditaan. Tässä maassa on paljon ihan hyvin työllistäviä ammatteja, jotka eivät vaadi yhtään mitään ihmeellistä, ihan normaalia työmoraalia, oppimiskykyä ja normaaleja sosiaalisia taitoja. Esimerkiksi lähihoitaja taitaa olla naisten yleisin ammatti Suomessa, kuljetustyöntekijä miesten. Siinä vaiheessa kun ihmiselle on kehittynyt mielenterveyspotilaan identiteetti, niin hänen ongelmansa ovat jo niin kroonistuneita, että totta kai siitä on vaikea kuntouttaa ihmistä työelämään. Tämä kertoo mielenterveyshoidon epäonnistumisesta, että syrjäytyneille elämänhallintansa menettäneille ihmisille pitää rakennella kaiken maailman palkkatukihimmeleitä ja teeskennellä, että niillä olisi oikeasti jotain vaikuttavuutta ihmisten työllistymiseen avoimille työmarkkinoille. Tutkimustenkin mukaan niiden vaikutus on pyöreä nolla.

Esimerkiksi tuossa Harrowin yms. 2013 tutkimuksessa tutkija Martin Harrow esitti eräänä hypoteesina, miksi lääkkeettömät skitsofreenikot muun muassa työllistyvät niin paljon todennäköisemmin kuin lääkityt: heiltä puuttuu mielisairaan identiteetti. He eivät kärsi mielisairaan stigmasta samalla tavalla, eikä se ole ohjannut heidän elämäänsä yhtä voimakkaasti kuin lääkittyjen. Tätä tarkoitan kun puhun siitä, että nykyinen hoitomuoto paitsi vahingoittaa potilaiden terveyttä, myös muokkaa heidän identiteettiään , minäkuvaansa ja tulevaisuudennäkymiään vahingollisella tavalla. Sinunkin tapasi puhua mielisairaudesta jonain, joka tekee ihmisestä vastuuttoman ja sosiaalisesti lahjattoman vätyksen kertoo siitä, että et hahmota noiden olevan opittuja rooleja ja identiteettejä, joihin ihminen usein mukautuu usein nykyisessä palvelujärjestelmässä, joka luokittelee aika karkeasti ihmisiä heidän oletettujen tarpeidensa ja oletetun suorituskykynsä mukaan erinäisiin luokkiin. Moni mielenterveyshäiriöistä kärsivä ihminen voi olla myös koulutettu, lahjakas, sosiaalisesti taitava ja osaa ja pystyy oppimaan monenlaista, mitä työelämässä tarvitaan. Ei pitäisi niin paljon keskittyä olemattoman työllisyysvaikutuksen omaaviin tukimuotoihin, vaan oikeasti keskittyä siihen varsinaiseen hoitoon ja sen onnistumiseen niin, että noita tukimuotoja tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Toki niilläkin on oma merkityksensä ja eläkkeellä työskentely ja opiskelu on kyllä alihyödynnetty mahdollisuus, mutta hoidossa pitäisi keskittyä siihen, että mahdollisimman harva ajautuisi eläkkeelle ylipäätään. Juuri ongelmien kroonistumisen ehkäisyssä esimerkiksi avoimen dialogin malli on tutkimusten mukaan onnistunut paljon paremmin kuin käypä hoitosuositusten mukainen malli. Ei tarvita palkkatukea eikä eläkettä, jos ongelmat hoidetaan ajoissa.

Anonyymi kirjoitti:

Onhan se totta, että huono itsetunto, sosiaalinen syrjäytyminen ja heikko elämänhallinta luonnollisesti laskevat ihmisen asemaa työmarkkinoilla. Mutta nuo eivät ole mitään sellaisia ongelmia, joita ei voitaisi tehokkaastikin ehkäistä kuten jo toin ilmi. Nuo ovat ongelmia, joihin voidaan puuttua niin, että läheskään kaikista ihmisistä ei tule osatyökykyisiä alun alkaenkaan. Kyse on ihan siitä, missä vaiheessa panostaa ihmiseen ja mihin panostaa, miten tulkitsee ihmisten ongelmia. Silloin kun ihminen tarvitsee palkkatukea, niin hänellä on jo tietty identiteetti ja leima, josta on vaikea päästä eroon. Suomessa on tarjolla paljon töitä, jotka eivät vaadi ihan loputonta sosialisointia kuitenkaan, pelkkä tutkinto riittää ja vähitellen erinäisten töiden kautta saatu ammattitaito. En minä esimerkiksi välitä siitä, osaako putkimies tai sähköasentaja markkinoida itseään ja tuskin välittää erityisemmin työnantajakaan, kunhan on normaalit sosiaaliset taidot ja ammattitaito mitä alalle vaaditaan. Tässä maassa on paljon ihan hyvin työllistäviä ammatteja, jotka eivät vaadi yhtään mitään ihmeellistä, ihan normaalia työmoraalia, oppimiskykyä ja normaaleja sosiaalisia taitoja. Esimerkiksi lähihoitaja taitaa olla naisten yleisin ammatti Suomessa, kuljetustyöntekijä miesten. Siinä vaiheessa kun ihmiselle on kehittynyt mielenterveyspotilaan identiteetti, niin hänen ongelmansa ovat jo niin kroonistuneita, että totta kai siitä on vaikea kuntouttaa ihmistä työelämään. Tämä kertoo mielenterveyshoidon epäonnistumisesta, että syrjäytyneille elämänhallintansa menettäneille ihmisille pitää rakennella kaiken maailman palkkatukihimmeleitä ja teeskennellä, että niillä olisi oikeasti jotain vaikuttavuutta ihmisten työllistymiseen avoimille työmarkkinoille. Tutkimustenkin mukaan niiden vaikutus on pyöreä nolla.

Esimerkiksi tuossa Harrowin yms. 2013 tutkimuksessa tutkija Martin Harrow esitti eräänä hypoteesina, miksi lääkkeettömät skitsofreenikot muun muassa työllistyvät niin paljon todennäköisemmin kuin lääkityt: heiltä puuttuu mielisairaan identiteetti. He eivät kärsi mielisairaan stigmasta samalla tavalla, eikä se ole ohjannut heidän elämäänsä yhtä voimakkaasti kuin lääkittyjen. Tätä tarkoitan kun puhun siitä, että nykyinen hoitomuoto paitsi vahingoittaa potilaiden terveyttä, myös muokkaa heidän identiteettiään , minäkuvaansa ja tulevaisuudennäkymiään vahingollisella tavalla. Sinunkin tapasi puhua mielisairaudesta jonain, joka tekee ihmisestä vastuuttoman ja sosiaalisesti lahjattoman vätyksen kertoo siitä, että et hahmota noiden olevan opittuja rooleja ja identiteettejä, joihin ihminen usein mukautuu usein nykyisessä palvelujärjestelmässä, joka luokittelee aika karkeasti ihmisiä heidän oletettujen tarpeidensa ja oletetun suorituskykynsä mukaan erinäisiin luokkiin. Moni mielenterveyshäiriöistä kärsivä ihminen voi olla myös koulutettu, lahjakas, sosiaalisesti taitava ja osaa ja pystyy oppimaan monenlaista, mitä työelämässä tarvitaan. Ei pitäisi niin paljon keskittyä olemattoman työllisyysvaikutuksen omaaviin tukimuotoihin, vaan oikeasti keskittyä siihen varsinaiseen hoitoon ja sen onnistumiseen niin, että noita tukimuotoja tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Toki niilläkin on oma merkityksensä ja eläkkeellä työskentely ja opiskelu on kyllä alihyödynnetty mahdollisuus, mutta hoidossa pitäisi keskittyä siihen, että mahdollisimman harva ajautuisi eläkkeelle ylipäätään. Juuri ongelmien kroonistumisen ehkäisyssä esimerkiksi avoimen dialogin malli on tutkimusten mukaan onnistunut paljon paremmin kuin käypä hoitosuositusten mukainen malli. Ei tarvita palkkatukea eikä eläkettä, jos ongelmat hoidetaan ajoissa.

Lue lisää

Sinulla on niin paljon kauniita ajatuksia, että sinun kannattaisi asettautua ehdolle politiikkaan.

Anonyymi kirjoitti:

Onhan se totta, että huono itsetunto, sosiaalinen syrjäytyminen ja heikko elämänhallinta luonnollisesti laskevat ihmisen asemaa työmarkkinoilla. Mutta nuo eivät ole mitään sellaisia ongelmia, joita ei voitaisi tehokkaastikin ehkäistä kuten jo toin ilmi. Nuo ovat ongelmia, joihin voidaan puuttua niin, että läheskään kaikista ihmisistä ei tule osatyökykyisiä alun alkaenkaan. Kyse on ihan siitä, missä vaiheessa panostaa ihmiseen ja mihin panostaa, miten tulkitsee ihmisten ongelmia. Silloin kun ihminen tarvitsee palkkatukea, niin hänellä on jo tietty identiteetti ja leima, josta on vaikea päästä eroon. Suomessa on tarjolla paljon töitä, jotka eivät vaadi ihan loputonta sosialisointia kuitenkaan, pelkkä tutkinto riittää ja vähitellen erinäisten töiden kautta saatu ammattitaito. En minä esimerkiksi välitä siitä, osaako putkimies tai sähköasentaja markkinoida itseään ja tuskin välittää erityisemmin työnantajakaan, kunhan on normaalit sosiaaliset taidot ja ammattitaito mitä alalle vaaditaan. Tässä maassa on paljon ihan hyvin työllistäviä ammatteja, jotka eivät vaadi yhtään mitään ihmeellistä, ihan normaalia työmoraalia, oppimiskykyä ja normaaleja sosiaalisia taitoja. Esimerkiksi lähihoitaja taitaa olla naisten yleisin ammatti Suomessa, kuljetustyöntekijä miesten. Siinä vaiheessa kun ihmiselle on kehittynyt mielenterveyspotilaan identiteetti, niin hänen ongelmansa ovat jo niin kroonistuneita, että totta kai siitä on vaikea kuntouttaa ihmistä työelämään. Tämä kertoo mielenterveyshoidon epäonnistumisesta, että syrjäytyneille elämänhallintansa menettäneille ihmisille pitää rakennella kaiken maailman palkkatukihimmeleitä ja teeskennellä, että niillä olisi oikeasti jotain vaikuttavuutta ihmisten työllistymiseen avoimille työmarkkinoille. Tutkimustenkin mukaan niiden vaikutus on pyöreä nolla.

Esimerkiksi tuossa Harrowin yms. 2013 tutkimuksessa tutkija Martin Harrow esitti eräänä hypoteesina, miksi lääkkeettömät skitsofreenikot muun muassa työllistyvät niin paljon todennäköisemmin kuin lääkityt: heiltä puuttuu mielisairaan identiteetti. He eivät kärsi mielisairaan stigmasta samalla tavalla, eikä se ole ohjannut heidän elämäänsä yhtä voimakkaasti kuin lääkittyjen. Tätä tarkoitan kun puhun siitä, että nykyinen hoitomuoto paitsi vahingoittaa potilaiden terveyttä, myös muokkaa heidän identiteettiään , minäkuvaansa ja tulevaisuudennäkymiään vahingollisella tavalla. Sinunkin tapasi puhua mielisairaudesta jonain, joka tekee ihmisestä vastuuttoman ja sosiaalisesti lahjattoman vätyksen kertoo siitä, että et hahmota noiden olevan opittuja rooleja ja identiteettejä, joihin ihminen usein mukautuu usein nykyisessä palvelujärjestelmässä, joka luokittelee aika karkeasti ihmisiä heidän oletettujen tarpeidensa ja oletetun suorituskykynsä mukaan erinäisiin luokkiin. Moni mielenterveyshäiriöistä kärsivä ihminen voi olla myös koulutettu, lahjakas, sosiaalisesti taitava ja osaa ja pystyy oppimaan monenlaista, mitä työelämässä tarvitaan. Ei pitäisi niin paljon keskittyä olemattoman työllisyysvaikutuksen omaaviin tukimuotoihin, vaan oikeasti keskittyä siihen varsinaiseen hoitoon ja sen onnistumiseen niin, että noita tukimuotoja tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Toki niilläkin on oma merkityksensä ja eläkkeellä työskentely ja opiskelu on kyllä alihyödynnetty mahdollisuus, mutta hoidossa pitäisi keskittyä siihen, että mahdollisimman harva ajautuisi eläkkeelle ylipäätään. Juuri ongelmien kroonistumisen ehkäisyssä esimerkiksi avoimen dialogin malli on tutkimusten mukaan onnistunut paljon paremmin kuin käypä hoitosuositusten mukainen malli. Ei tarvita palkkatukea eikä eläkettä, jos ongelmat hoidetaan ajoissa.

Lue lisää

Ihmisillä voi olla tietoa ja taitoa kellä mihinkin ammattiin, monilla ammatti valmiiksikin, diagnooseista huolimatta.

Heti alkuun tulee se mutta.
Mutta kun ihminen vaikka laitetaan työelämästä sairauslomalle masennuksen tai ahdistuksen takia, ja aloitetaan useimmiten lääkitykset, joskus vahvemman " kaavan " mukaan, kuinka siinä turhan usein käy ?

Riittävän kauan ( mikä se sitten aikana onkaan ), kun lääkkeillä " hoidetaan ", ilman sen kummempaa ongelmiin pureutumista ja niiden käsittelyä, ajan myötä ihminen ajautuu tavallaan pikkuisen erilleen yhteiskunnasta.
Tulee sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä esiintyviä ongelmia, ongelmia oman mielen ja itseensä suhtautumisen kanssa.
Stigmatisointi ei myöskään ollenkaan helpota asiaa, päinvastoin.

Mitä enemmän aikaa kuluu elellessä omassa " umpiossa " lääkehuuruisena, sitä hankalampaa on mahdollinen palaaminen työelämään.

Ihminen laitetaan palkkatuettuun tai kuntouttavaan työtoimintaan " sairaudestaan " johtuvista syistä, se jos mikä syö itsetuntoa. Moni saattaa alkaa ajatella, ettei heistä ole enää mihinkään.
Tuollaisella ajatusmallillla tilanteet eivät voi oikeastaan mennä parempaan suuntaan, kun ajattelee tätä ihmistä itseään.

Siinä on nujerrettuna luottamus ja usko ihmiseen, ja hänen tekemiseensä, sekä muiden näkökulmasta, että myös ihmisen itsensä.

" Oravanpyörä " on valmis, moniko on hyvässä työkunnossa, uskoisin, ettei kovin moni.
Elämä jää tavallaan rullamaan paikallaan, ns. jumiin.

En nyt oikein tiedä, poikkesinko vähän asiasta, mutta kun oli juttua hyödynnetyistä mahdollisuuksista, työllistymisestä ym.

Anonyymi kirjoitti:

Ite en ole ollu näkemässä, millasta se elämä niissä kunnalliskodeissa on ollu. Joskus jopa olen leikkinyt ajatuksella, että voisiko sellainen toimia tänäpäivänä. Mutta ehkä se on kaikkinensa jonkinlaista boomer fantasiaa.

Mutta nykypäivän työelämän vaatimukset. (eivät rajoitu yksinomaan skitsofreenikkoihin, vaan myös muihin MT-kunotutujiin.)

Rautaisen ammattitaidon lisäksi tarvitaan aimo annos erilaisia sosiaalisia taitoja. On työryhmiä, ja projekteja. Asiakasrajapintaa ja hankkeita. Kaikkia joissa pitäisi esiintyä edukseen, ja olla myyvä. Valitettavasti se että on hyvä jossain väkertämisessä ei tahdo riittää.

Sitten on myös vastuu. Kun saa palkkaa niin joutuu vastaamaan siitä, että työ tulee tehtyä. Valitettavasti kun ruvetaan puhumaan osatyökykyisistä, niin tahtoo se vastuun kanto kyky heikentyä.

(otetaan huonona esimerkkinä vaikka lemmikin kuolema, ja se että työnantajalle kiikutetaan kahden viikon sairasloma sen takia. Valitettavasti sellasita rahasampoa ei olekkaan, jolla olisi mahdollisuus palkata kahdeksi viikoksi toista työntekijää korvaajaksi vaikka se kuinka olisi inhimillinen ele.)

Ihan tarkkaan en edes tiedä, mitä kaikkia työllistämis temppuja ja kokeiluja tällähetkellä suomessa on. Sekin viidakko on aivan liian sekava. Enkä ole niinkään huolissani osatyökykyisistä, jotka sairautensa perusteella saavat palkkatukea, useamman jakson, vaan enemmän niistä jotka saavat vain yksittäisen jakson palkkatukea

Näiden yksittäis tapausten kohdalla tahtoo käydä niin, että ihmiset kyllä yrittävät tehdä parhaansa, mutta työt eivät jatku ilman palkkatukea, ja he taas ovat liian hyväkuntoisia uudelle palkkatuki jaksolle. Ihmisen näkökulmasta heitä siis rangaistaan siitä että yrittävät.

Toinen asia, mitä ei mielestäni hyödynnetä läheskään niin paljon kuin pitäisi, on työskentely työkyvyttömyys eläkkeellä. Lakihan on mahdollistanut sen jo muistaakseni yli kymmenen vuotta, mutta silti vain harva ihminen on valmis palaamaan sitä kautta takaisin työelämään, työnantajista puhumattakaan.

Mahdollisuuksia siis on, mutta miksi kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.

Lue lisää

Tämä yleistyksesi mt-kuntoutujista on loukkaava. Mt-ongelmaisilla ei välttämättä ole vastuunkannon ongelmia. Myöskin vertauksesi lemmikkieläimen kuolemasta ja aiemman henkilön vertaus ylipainosista kuolaavista henkilöistä on loukkaava.

Lisäksi ongelma ei ole työnantajalle tässäkään tapauksessa kenenkään lemmikin kuolema, vaan järjestelmä. Jos työnantajille olisi yhtä kannattavaa palkata kaksi osatyökykyistä kuin täysin työkykyinen, monet tämän päivän työelämän ongelmat ratkeaisivat, nimittäin sairauspoissaolot ja töiden kaatuminen työkaverin niskaan. Kahden osatyökykyisen ollessa töissä, toisen voisi kutsua tekemään puuttuvat työtunnit, toisen kuntoutujan tai täyspäiväisen työntekijän äkillisen sairastumisen johdosta. Useinkin osatyökykyisille lyhyt täyspäivänenkään työnteko ei ole mahdotonta vaan nimenomaan JATKUVA täyspäivänen työnteko. Osatyökykyisistä työnantaja voisi kerätä poolin, josta voisi kutsua porukkaa töihin, kun joku sairastuu. Onko mallia hyödynnetty, ei. Onko meillä rahoitusmalli tähän, ei. mitään soviteltua osatyökykyisyysetuutta ei ole. Lisäksi näissä tuissa on maksimiajat, tyyliin puoli vuotta tai vuosi. Todennäköisesti henkilö, joka on ollut osatyökykyinen 10 vuotta, tulee olemaan sitä loppuelämänsä, joten keinotekoiset aikarajat tulisi unohtaa.

Nämä vihjailut lemmikkieläimen kuolemasta johtuvista poissaoloista on loukkaavia. Jos olet ollut kroonisesti sairas, tietänet, miten hankalaa kuntoutumisen sovittaminen työaikoihin tai opiskeluun on. Terapia-aikoja ei ole iltaisin, ne ovat keskellä päivää ja niiden siirtäminen minnekään suuntaan on käytännössä täysin mahdotonta. Kaikissa ammateissa, varsinkaan suorittavissa töissä tai työuran alussa, mahdollista työaikojen neuvottelemiseen ei ole. Esimerkiksi sähköhoito kestää useita viikkoja, jolloin hoitoa saa 3 päivänä viikossa. Jos satut olemaan hoidon aikana siinä kunnossa, ettei sinun tarvitse olla (tai et pääse) psykiatrisessa sairaalassa, sinun on mahdotonta sovittaa se opiskeluun, perhe-elämään tai työhön. Sinulle ei kerrota etukäteen, milloin hoitojakso alkaa, ilmoitus tulee viikkoa tai kahta ennen. Hoitopäivien aikana, sinulla pitää olla joku vahtimassa sinua 24/7. Eli käytännössä joudut järjestämään sekä itsellesi (ja puolisollesi, vanhemmillesi tai aikuisille lapsillesi) lomaa samaan aikaan, muutaman viikon varotusajalla. Mieti omalla kohdallasi, onnistuisiko tämä sinun perheessäsi. Kuka hakee lapset tarhasta ja missä välissä? Onko tähän joku rahotusmalli olemassa, ei niistä ainakaan kerrota eikä kysyttäessä ohjata oikean palvelun piiriin. Mikä työ tai opiskelu joustaa tällä tavalla? Et saa myöskään mitään apua tukien hakuun, kukaan ei osaa neuvoa. Entä, jos sinulla ei ole läheisiä?
Tällaisen kuntoutusjakson aikana et pysty osallistumaan esimerkiksi opiskeluun, usein seuraava mahdollisuus suorittaa puuttuvia opintoja tai jonku tietty kurssi on vuoden päästä, neuvottelemalla voit saada ajan puoleen vuoteen. Mikä tukimuoto mahdollistaa tämän? Opintotukea voit saada yhden kuukauden, miten elät muut 5 tai 11 kuukautta? Miten palaat työhösi kuntoutusjakson jälkeen kun kyseinen hoito aiheuttaa sivuoireena muistin ongelmia.

Lisäksi sinulla saattaa olla tilanne, että et voi saada sairauspäivärahaa. Miksi, no koska olet 20 vuotta aiemmin saanut sairauspäivärahaa saman sairauden vuoksi. Päivärahapäivien pitäisi nollaantua, jos olet opiskelemassa tai työelämässä. Kuitenkin, jos Kela porsaanreikien vuoksi hylkää tuet, näin ei tapahdu. Sinulla saattaa olla tilanne, jossa joudut hakemaan vaikka kahden vuoden aikana joka kuukausi kolmea tukea Kelasta (vaikka tiedät jo etukäteen, ettet voi niitä saada), koska Kela vaatii. Sen jälkeen voit hakea viimesijaista etuutta, joka on toimeentulotuki, johon sinulla ei ole oikeutta, jos olet naimisissa tai asut avoliitossa. Eli sinulla ei käytännössä ole varaa kuntoutua, koska mitään rahoitusmuotoa tälle ei ole. Sosiaalitoimi ei maksa terapiaa enää 3 vuoden terapiajaksojen jälkeen. Voit saada toimeentulotukea, mutta et saa mitään apua kuntoutumiseen, pääset ehkä jonnekin palkkatukityöpaikkaan sillon tällöin askartelemaan joulukortteja muutamaksi kuukaudeksi tai pussittamaan koruja muutaman sentin pussihintaan. Ja elämä hymyilee, olethan osa yhteiskuntaa (ja tämänkin ketjun ihmisten avoimen solvaamisen kohteena). Miksi, koska satuit sairastumaan vakavasti.

Anonyymi kirjoitti:

Ite en ole ollu näkemässä, millasta se elämä niissä kunnalliskodeissa on ollu. Joskus jopa olen leikkinyt ajatuksella, että voisiko sellainen toimia tänäpäivänä. Mutta ehkä se on kaikkinensa jonkinlaista boomer fantasiaa.

Mutta nykypäivän työelämän vaatimukset. (eivät rajoitu yksinomaan skitsofreenikkoihin, vaan myös muihin MT-kunotutujiin.)

Rautaisen ammattitaidon lisäksi tarvitaan aimo annos erilaisia sosiaalisia taitoja. On työryhmiä, ja projekteja. Asiakasrajapintaa ja hankkeita. Kaikkia joissa pitäisi esiintyä edukseen, ja olla myyvä. Valitettavasti se että on hyvä jossain väkertämisessä ei tahdo riittää.

Sitten on myös vastuu. Kun saa palkkaa niin joutuu vastaamaan siitä, että työ tulee tehtyä. Valitettavasti kun ruvetaan puhumaan osatyökykyisistä, niin tahtoo se vastuun kanto kyky heikentyä.

(otetaan huonona esimerkkinä vaikka lemmikin kuolema, ja se että työnantajalle kiikutetaan kahden viikon sairasloma sen takia. Valitettavasti sellasita rahasampoa ei olekkaan, jolla olisi mahdollisuus palkata kahdeksi viikoksi toista työntekijää korvaajaksi vaikka se kuinka olisi inhimillinen ele.)

Ihan tarkkaan en edes tiedä, mitä kaikkia työllistämis temppuja ja kokeiluja tällähetkellä suomessa on. Sekin viidakko on aivan liian sekava. Enkä ole niinkään huolissani osatyökykyisistä, jotka sairautensa perusteella saavat palkkatukea, useamman jakson, vaan enemmän niistä jotka saavat vain yksittäisen jakson palkkatukea

Näiden yksittäis tapausten kohdalla tahtoo käydä niin, että ihmiset kyllä yrittävät tehdä parhaansa, mutta työt eivät jatku ilman palkkatukea, ja he taas ovat liian hyväkuntoisia uudelle palkkatuki jaksolle. Ihmisen näkökulmasta heitä siis rangaistaan siitä että yrittävät.

Toinen asia, mitä ei mielestäni hyödynnetä läheskään niin paljon kuin pitäisi, on työskentely työkyvyttömyys eläkkeellä. Lakihan on mahdollistanut sen jo muistaakseni yli kymmenen vuotta, mutta silti vain harva ihminen on valmis palaamaan sitä kautta takaisin työelämään, työnantajista puhumattakaan.

Mahdollisuuksia siis on, mutta miksi kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.

Lue lisää

"vain harva ihminen on valmis palaamaan sitä kautta takaisin työelämään". Oletko keskustellut asiasta monen kanssa? Onko rahoitusmalli järjestetty? Vai tippuuko henkilö tyhjän päälle jos osallistuu johonkin tuettuun työmuotoon? Aiemminhan Kelassa oli mahdollisuus tehdä usean kuukauden mittaisia pätkätöitä, ennen kuin tarvitsi laittaa eläkettä lepäämään. Eli sinulla oli mahdollisuus testata työkuntoasi avoimilla työmarkkinoilla eläkkeellä ollessasi. Tämä hyvin toimiva systeemi muutettiin ja nyt jo 3kk pätkätyön vuoksi, eläke on laitettava lepäämään, jolloin sen jatkaminen vaikeutuu, jos työ ei jatkukaan tai terveys pettää. Kela esitti, että uudistuksen tarkoitus oli madaltaa kynnystä ottaa palkkatyö vastaan. Käytännössä vaikutus on aivan päin vastainen. Tässäkin taas joku "myyvä" Kelan asiantuntija, jolla ei ole mitään käsitystä reaalielämästä, on keksinyt hyvän tavan "säästää" rahaa. Pitkällä aikavälillä käy päin vastoin kun henkilö elää tuilla koko loppuelämänsä. Mutta ulospäin näyttää hyvältä, Kela parantaa osatyökykyisten paluuta työelämään.