Äitini 92 v. asuu nyt palvelutalossa, kun ei enää yksin kotona isossa talossa pärjännyt. Hän on pari kertaa jo aiemmin vihjannut siitä, että on pitemmän aikaa jo kaivannut asuinpaikkakunnaltaan (pieni kirkonkylä) entiseen kotikaupunkiinsa, jossa asui hänen sukulaisiaan ja tuttaviaan. Tänään hän sanoi, että on itse asiassa kaivannut sinne jo yli 60 vuotta ! Eli lähes koko sen ajan, kun oli naimisissa isämme kanssa ja kun me lapset olemme syntyneet ja perhe-elämää vietetty siellä pienellä paikkakunnalla. Kysyin, että miksi sitten et eronnut isästäni ja lähtenyt sinne niin äiti sanoi, ettei vaan saanut aikaan lähteä. Isäni ei olisi koskaan muuttanut kaupunkiin, hänellä oli hyvä työpaikka ja perintötila hoidettavana. Äiti sanoi kuitenkin, ettei tietenkään kadu sitä, että sai meidät lapset, että ollaan tärkeitä.
Olen aika järkyttynyt tästä tiedosta, ja tuntuu, että koko lapsuudelta ja elämältä jotenkin putoaa pohja. Jos äiti olisi lähtenyt, meitä lapsia ei tietysti olisi olemassa. Isäni oli kyllä aika voimakas persoona ja äiti kiltti luonteeltaan, joten se varmaan selittää tilannetta. Olisin toivonut, että äiti olisi saanut edes isän kuoltua (yli 10 vuotta sitten) toteuttaa muuttonsa, tosin eihän siellä kaupungissa enää niitä sukulaisia olisi ollut enää elossa eikä muitakaan tuttavia. Ja nyt on kunto jo niin heikko, ettei voi muuttaa. Ja me lapset olisimme vielä kauempana. Nyt hän siis asuu palvelutalossa, joka on siellä pienellä paikkakunnalla.
Onko samanlaisia kokemuksia ? Kiitos kommenteista.
Olen aika järkyttynyt tästä tiedosta, ja tuntuu, että koko lapsuudelta ja elämältä jotenkin putoaa pohja. Jos äiti olisi lähtenyt, meitä lapsia ei tietysti olisi olemassa. Isäni oli kyllä aika voimakas persoona ja äiti kiltti luonteeltaan, joten se varmaan selittää tilannetta. Olisin toivonut, että äiti olisi saanut edes isän kuoltua (yli 10 vuotta sitten) toteuttaa muuttonsa, tosin eihän siellä kaupungissa enää niitä sukulaisia olisi ollut enää elossa eikä muitakaan tuttavia. Ja nyt on kunto jo niin heikko, ettei voi muuttaa. Ja me lapset olisimme vielä kauempana. Nyt hän siis asuu palvelutalossa, joka on siellä pienellä paikkakunnalla.
Onko samanlaisia kokemuksia ? Kiitos kommenteista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Moni ikääntynyt näkee taakse jääneen elämänsä tyhjänä ja vailla unelmien toteutumista.
Moni avioliitto on muuttunut lyhyesä ajassa elämänmuodoksi, asumiseksi, perheen hoitamiseksi, työksi ja velanmaksuksi.
Nuorena sitä voi kuvitella avioliiton tuovan mukanaan uusia näköaloja, uusia ystäviä, ehkä matkoja, ehkä tutustumista asioihin, joihin ei ole ollut aikaisemmin mahdollisuutta.
Sitten on arki iskenyt, kuten aloittajan äidin elämässä. Eihän siinä mitään vikaa ole ollut, mukava koti, mukavat lapset, mukava vanhuus, terveyttä ja pitkä ikä.
Mutta haikeana on huomattava, että se nuorena kuviteltu elämä lipui ohi, eikä siihen päässyt mukaan. Ehkä olisi itse innostunutkin, ehkä ehdotti puolisolle mukaan menemistä, ehkä toivoi uusia näköaloja, mutta puoliso tipautti unelmista. "Ei rahaa, ei aikaa, ei meikäläiset tuollaista, mitä muutkin sanoisivat, ei meidän suvussa koskaan" jne.
Näitä tarinoita varmaan on enemmän kuin luulisimmekaan.
Samanlaisin miettein minäkin luin tuota kirjoitusta kuin Ano 18.07.
Kai meillä kaikilla on ollut omat unelmamme ja viimeistään täällä "finaalissa" tulemme kysyneeksi: mitäpä jos elämä olisi mennyt toisin ?
Uskon, että useimmat meistä päätyvät tuohon samaan kuin aloittajan äiti: vaikka unelmat eivät toteutuneet elämä oli silti riittävän hyvä. Eikä siitäkään voi mennä takuuseen, että jos olisi mennyt kuten halusimme, se olisi sittenkään ollut parempaa, antanut enemmän.
"Juurille paluu" kävi jossakin vaiheessa myös minun mielessäni, mutta kai tulin sitten siihen ajatukseen, että ihmisen koti on sittenkin siellä, missä on hänen sydämensä, läheisten ihmisten luona.
Ja sanotaanhan niinkin, että kaipaus johonkin, jonnekin on tavallaan ihmisen osa ja sen kanssa elämme miten parhaiten taidamme.
Matkoja ja uusia ystäviäkö joku toivoo avioliiton tuovan? Jos ne katsoo tärkeämmäksi kuin perheeseen sitoutumisen, paras elää yksin. Lapset sitovat aikansa, mutta niidenkin kanssa voi matkustaa, kunhan tekee sen lasten ehdoilla. Eläkkeellä on aikaa pitkässä liitossa toisilleen. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, niin avioliitossa kuin yksin eläen. Ei ihminen voi vain odottaa toiselta, itsekkin pitää antaa ja joustaa. Kaikkea ei voi saada.
Hyvä, kun sinulla ei ole ollut "ehkä"-toiveita tulevaisuudesta. Et ole halunnut elämästäsi mitään muuta kuin arkisen aherruksen ilman unelmia, ilman toiveita, ilman haaveilua jostakin täyttymättömästä toiveesta, vaikkapa matkasta. Olet antanut ja joustanut. Parinkymmenen vuoden pituinen aika lapsien ehdoilla, sitten puolison ehdoilla hänen kuolemaansa saakka. Nyt olisi aikaa, mutta mihin?
Moni todella on ajatellut avioliiton tuovan uutta sisältöä elämään, sitä pidät pahana. "Kaikkea ei voi saada". Näköalattomalle ihmiselle taloushuolet ja niiden voittaminen, uusi auto ja omakokotitalo ovat se tavoite, johon päästään vuosien työllä ja kieltäymyksellä.
Ei todella "kaikkea", jos ei edes ajattelekaan, että yhdessä vietettyyn elämään olisi mukava sisällyttää vähän seikkailua ja yhdessä kokemisen riemua.
Isänisäni veli sanoi olleensa vika naisen kanssa naimisissa ikänsä.
Hyvä esimerkki siitä, miten (nais)ihmisen elämä menee. - Nm. Toisten puolesta