2 elämää

Moikka! toi on aika yleinen ongelma usko pois. Yksi hyvä keino on esim. se, että hanki itsellesi kulissiliitto jonkun lepakon kanssa jolla on samanlainen ongelma niin elämä helpottuu a) koska voit jakaa ongelman toisen kanssa b)voit jakaa kokemuksia toisen kanssa...ja opit puhumaan avoimesti omista ajatuksistasi ja tuntemuksistasi.
Se mitä olet ja millainen on seksuaalinen suuntautuneisuutesi, ei sinua ihmisenä muuta mutta sen julkituominen voi olla joidenkin ihmissuhteiden kannalta ikävä juttu.

Toinen hyvä keino on muuttaa muualle jossa kukaan ei tunne sinua. Esim toiseen kaupunkiin eroon vanhasta ystäväpiiristä ja tarpeeksi kauaksi kotoa.

Itselläni on ollut hieman samalaisia ongelmia. En ole päässyt niistä, vapautunut kylläkin iän myötä puhumaan asioista.

Minä itseasiassa menin naimisiin. Saimme lapsia ja
näin siinä sitten kävi poikamieselämälle, että seikkailut sai jäädä kaiken muun tieltä. Olen tyytyväinen...en välttämättä seksielämään. Mutta oma perhe on jees ja kaikkein tärkein juttu.

Tsemppiä sulle!

Moi,

Elin tuossa tilanteessa melkein kolmekymppiseksi kun viimein tajusin että omaa elämää tässä jokainen elää ja jos joku ympärillä olijoista (ystävät , vanhemmat etc) ei sitä sulata että olen homo, he saavat jäädä elämästäni. Ensimmäisen mieheen rakastumisen jälkeen tulin kaapista hiljalleen ensin veljelle ja siitä sitten sukulaisille ja ystäville. Vanhemmille asia on valjennut sitten siitä suuremmin kertomatta. Heille asiaa pohjusti eräs sukulainen tietämättäni, mitä en sitten loppujen lopuksi pitänyt pahana asiana. Ilmeisesti sitä salaa toivoinkin että joku muu sen kertoo heille kun en itse saanut aikaiseksi. Sen verran sitten lopulta uskalsin avautua että kerroin muuttavani mieheni kanssa yhteen. Asia oli heille jo siinä vaiheessa helppo käsitellä kun olivat vihjeitä ympäristöstä kuulleet. Itselleni homoudesta tuli helpompaa kun muutin helsinkiin missä on mahdollista löytää homoseuraa helpommin ja erilaisuus on jonkin verran hyväksytympää kuin pikkukylissä.

Periaatteessa sanoisin sinulle että tee sinä se päätös elää omaa elämää jo aiemmin kuin kolmekymppisenä. Kyllä ympäristö huomaa että et elä aidosti, vaan esität jotain muuta kuin olet. Valheessa eläminen on rasittavaa. Itsekkin olen yrittänyt olla rehellisyyden perikuva ja itselle ja muille valehteleminen satutti aikalailla omatuntoa ja vähensi itseluottamusta. Itseluottamus on kasvanut viimeaikoina reippaasti. En silti elä räikeän homoa elämää ulkoisesti. Moni voisi yhä erehtyä luulemaan heteroksi, mutta tämä olen minä enkä tunne tarvetta korostaa homouttani millään stereotypioilla. Työpaikallakin kaikki tietävät tilanteen ja elämä on antoisaa.

Rohkeutta vaan sinullekkin ja voimaa elää omaa elämää.

Moi "jäpiskä" :)

Et varmastikaan ole ainoa tuossa tilanteessa. Vaikka itse tiesin jo suhteellisen nuorena olevani erilainen jollain tavalla, vasta vähän sua vanhempana edes osasin pistää asialle mitään otsikkoa. Itse seurustelin ihan iloisesti sun ikäisenä naisten kanssa, tosin näin jälkeenpäin todettuna platonisia suhteitahan ne pääasiassa olivat.

Olen nähnyt tuon sun tilanteesi hyvin läheltä, koska seurustelin pitkään kundin kanssa joka sua monta vuotta vanhempana edelleen eli täyttä kaksoiselämää. Voin sanoa, että se oli hänelle erittäin raastavaa ja vaikeaa. Hän näki selittämättömiä painajaisia yms. Myös hänen vanhempansa ja kaveripiirinsä vitsailivat homoista ja antoivat ymmärtää, että homous on heidän mielestään sairasta tai jotain naurettavaa, eli tavallaan hän eli samankaltaisessa tilanteessa kuin sinäkin.

Tilanne oli raskas myös minulle hänen kundikaverinaan, koska kaveripiirimme eivät koskaan kohdanneet. Sain kuulla hänen "parhaista ystävistään" jatkuvasti ja itselläni oli vahvasti sellainen tunne, että he eivät kyllä häntä hylkäisi vaikka hän kertoisi lähimmille parille frendilleen olevansa homo. Varmasti se olisi ensin pieni shokinpoikanen, mutta eihän se ihminen siitä tiedosta miksikään muutu, vai mitä?

No, eksäni teki päätöksen tulla ulos vanhemmilleen ja muutamalle ystävälleen 27-vuotiaana ja käsittääkseni kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Vanhemmat ovat asian hiljalleen oppineet hyväksymään asian faktana, eivätkä ole hyljänneet poikaansa. Joku kaveri jäi kuvioista pois, mutta ehkä niin oli sitten parempi. Varmasti monista muista kavereista tuli ulostulon jälkeen myös samalla parempia, läheisempiä kavereita.

Omalla kohdallani sua hieman vanhempana sitten menin kännissä kertomaan parille parhaalle frendilleni "tykkääväni enemmän miehistä kuin naisista". :) Jotenkin vain kypsyin, että yhdessä mentiin baariin ja pojat halusivat "pillua" - minä taas halusin tutustua johonkin kivaan kundiin. No, kännissähän sitä tekee vähän hassuja juttuja joskus. Oltiin tosiaan ravintolassa ja tämän asian heille kerroin, sitten pojat lähtivät salamannopeasti pöydästä pois ja ajattelin "siinä ne nyt meni, taisin tehdä typerästi". Kymmenen minuutin päästä jätkät tulivat takaisin pöytään ja sanoivat, että olivat otettuja siitä että kerroin tään jutun heille. Sen jälkeen meillä oli oikein hauska raflailta ja ainakin totaalisesti sain murrettua heidän ennakkokäsityksensä homoista, koska itse olen tällainen nk. "heteronoloinen" kaveri. Tuo termi on kyllä ihan syvältä, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Omien vanhempieni kanssa asiasta tuli noin vuoden kestävä sota, osittain siitä syystä että koko kaksoiselämäni paljastui heille täysin vahingossa ja se oli heille niin "järkyttävä" uutinen. Voin sanoa, että jouduin läpikäymään tuona aikana melkoisen jaakobinpainin ja helvetin, joka kesti melkein vuoden verran. Kävi siinä mielessäni ihan oikeasti, että en vanhempiani enää halua edes tavata. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen, kaikki on ihan hyvin nyt eikähän tartte selitellä enään, miksi en ole naimisissa ja hankkinut lapsia...

Jokaisen kohdalla tämä tarina on vähän erilainen. En sano, että "kyllä kaikki menee ihan hyvin ja kääntyy loppujen lopuksi parhain päin" - vaikka näin yleensä kuitenkin jälkikäteen omaa elämäänsä tarkastellessaan jokainen tuntemani on sanonut. Lopputuloelma ulostulosta voi olla hyvin erilainen eri ihmisillä, mutta tärkeintä on saavuttaa itselle jonkinlainen mielenrauha. Sitä mielenrauhaa ei tavoita, jos tekee ratkaisunsa pelon ja omien kuvitelmien ohjaamana. Et voi tietää 100% varmasti, kuinka homovastaisia vanhempasi tai frendisi loppujenlopuksi ovat - kysymyksessähän olet sinä, ihminen jonka he ovat tunteneet koko tai melkein koko elämänsä. Se selviää olemalla rohkea ja hankkimalla tuekseen ystäväverkoston, joka tukee sua jos prosessista tulee sinulle raskas.

Pointtini on se, että kun ilmeisesti kuitenkin tunnet ja tiedät sisimmässäsi olevasi homo, mieti tarkkaan ennenkuin rakennat kulisseja liian pitkälle. Sitä voi ihan oikeasti joutua myöhemmässä elämässä katumaan. Tapoja toki pitkittää ulostuloa ja kerätä rohkeutta on monia.

Jos haluat jutella kanssani meilitse tästä aiheesta, niin profiilistani löydät email-osoitteeni. :) -Make-

Mäkin olen parikymppinen jätkä ja elelen parhaillaan kaksoiselämää. Tällä hetkellä olen ihan onnellinen tilanteeseen ja en sitä halua muuttaa. Kaapista ulostulo on vielä jotenkin hieman kaukainen asia.
Olen esittänyt hetero rooliani pienen ikäni. Viimeisen vuoden aikana olen siitä kuitenkin alkanut pikkuhiljaa luopumaan. Olen sanonut stopin tyhmille naissotkuille ja kavereiden paritusyrityksille. Jotenkin se alkoi vaan riittämään.
Löysin oman kultana uskomattomalla sattumalla viime kesänä ja nyt ollaan kohta vuosi oltu yhdessä. Asumme eri paikkakunnilla, välimatkaa parisataakilsaa. Vietän viikonlopun tai kaksi kuusta poikaystäväni luona. Minulle on siellä muodostunut aivan mahtava kaveripiiri. Koulun jälkeen perjantaisin hyppään autoon ja ajelen sinne. Omat kaverini ovat ihmeissään että missä mä aina viiletän, mut ovat jo tottuneet siihen että en paljon omista asioistani hiisku.
Tätä on nyt sitten kohta vuoden jatkunut. Ollaan tehty ulkomaanmatkojakin ja kaikkea muuta kivaa. Todella upeaa aikaa.
Omat kaverini täällä kotipaikkakunnalla ovat luultavasti aika tietoisia seksuaalisuudestani, tai ainakin osa. Ovat joskus kännissä sitä kysyneetkin, mutta olen jotenkin aina kiertänyt asian.
En korosta homouttani millään lailla, paitsi parilla miehen magneetillakuvalla jääkaapin ovessa... Muuten olen kuin kuka tahansa. Kaadan talvisin puita metsällä, kalastelen, metsästän golfaan, kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Vanhempani eivät ole kuten sinulla. Hieman suvaitsevampia tapauksia. Isälläni nyt vaan on päähänpinttymä että kaikki homot olisivat räikeästi pukeutuvia, korkealla äänellä puhuvia kanoja. Me keskustellaan aina kaikesta perheen kanssa, kaikesta muusta paitsi minun ihmissuhteista, kaikesta muusta, mutta ei ikinä siitä. He ovat minulle todella tärkeitä ihmisiä. Luulen ainakin äitini asian jo tietävän. Isäni voi olla hieman haasteellisempi tapaus. Mutta ei toivoton. Muille sukulaisille asia ei mielestäni ainakaan alussa kuulu pätkääkään.
Kauhea polte olisi vaihtaa opiskelupaikkaa ja muuttaa syksyllä poikaystäväni kanssa yhteen hänen luokseen. Saa nähdä mitä tapahtuu, jospa kesän tuulet avaisi minun kaappini oven.

Vointeja ja jaksamista!
Muista että elät omaa elämääsi, sitä yhtä vain, turha tuhlata sitä turhaan. Elä ja kokeile, ettei tarvitse vanhana ajatella että olisi pitänyt nuorena tehdä muutakin kuin toteuttaa vanhempien unelmia.
Elämä on loppujen lopuksi aika ihanaa.
Tai niin kuin nykäsen masa sanoo: Elämä on ihmisen parasta aikaa...