Kristallipoika

*tarinatyttö* kirjoitti:

Ne sanoo, että mä olen kristallia. Särkyy helposti. Että musta näkyy läpi. Ne ei tietenkään tarkoita sitä, että ne näkisi mun ajatuksiin. Ne tarkoittaa kirjaimellisesti, että musta näkyy läpi. Vaikka ei musta tietenkään oikeasti näy läpi. Tai ihon läpi kuultaa kyllä verisuonet ja luut pullistelee sieltä täältä ulos, mutta ei musta läpi näy. Mutta särkyvää mä taidan olla. Mä en saa mennä ulos enää. Mä olen oman kotini vanki. Mua pidetään täällä kuin eläintä. Mä olen aina ollut pienikokoinen, mutta nyt mä olen tosi pieni. Se on sen sairauden syytä. Siis mulla on anoreksia. Tai niin ne väittää. Mutta mä tiedän, ettei se ole totta. Joku sanoi, että mun paino on hälyttävän alhainen, joku toinen haluaa mut jonnekin laitokseen. Eikö ne tajua? Ei mulla ole mitään sairautta. Miksi olisi?

Mä olen lukenut anoreksiasta. Se tarkoittaa, että sitä sairastavalla henkilöllä on pakonomainen tarve laihduttaa. Potilas tarkkailee painoaan, ei pidä ulkonäöstään ja syö todella vähän tai ei mitään. Lisäksi siihen kuuluu ihan tajuton määrä liikuntaa. Mutta mä en ole mikään viisitoistavuotias teinityttö, joka pitää itseään läskinä. Mä olen nyt seitsemäntoista. Puolen vuoden päästä täysi-ikäinen. Ja mä pidän itsestäni. Musta on ihana seisoa peilin edessä ja katsella mun kapeita kasvoja, pieniä harteita, solisluita, pientä lantiota, josta työntyy kaksi lonkkaluuta, vatsaa, rintaa, jalkoja… Olkapäät ja solisluut on parhaat. Mä rakastan niitä. Ja mun kapeita kasvoja. Se kaikki on pelottavan näköistä, eikä moni sitä tajua, mutta mä pidän sellaisesta. Musta laihuus on kiehtovaa. Kaunista. Se lähti siitä, että mä piirtelin laihoja ihmisiä. Niiden käsiä, harteita, kasvoja… Kaikki laihoja, pieniä ja hauraita. Mä ihannoin sitä. Mä aloin tutkia. Aloin laihduttaa. En mä ollut mikään läski, kun aloitin. Mun paino oli silloinkin jo alhainen, vaikka toki normaaleissa mitoissa. Nyt mä olen kymmenen kiloa laihempi. Mutta mä en ole tyhmä. Mä katsoin mitä söin. Liikuin säännöllisesti, mutta en pakosta. Laihduin, koska söin vähemmän, mitä kulutin, mutta yritin pitää huolen siitä, että saisin tarpeeksi kaikkia aineita. Vitamiineja ja muuta. En mä halunnut tuhota itseäni. En mä tyhmä ole. Mä vain haluan olla, niin kuin ne mun piirrokset. Ja mä halusin, että mut huomataan. Mulla on aina kaikki hyvin. Kukaan ei koskaan katso mun päälle. Mun kaverit ei koskaan huomaa mua. Mulla ei ole ketään, joka välittäisi. Vanhempia ei lasketa. Niiden tehtävä on välittää.

Aluksi kukaan ei huomannut mitään. Vasta, kun mä olin laihtunut viitisen kiloa, joku kavereista kysyi olenko mä alkanut treenata. Mä ihmettelin sitä, että ne ihasteli sitä, että mä olin niin laiha, vaikka niiden ei pitänyt. Mutta pian joku toinen kysyi, olenko mä kunnossa. Siitä kysymyksestä mä nautin. Vastasin, että kaikki on hyvin. Mä laihduin edelleen. Toiset jätkät ei huomanneet enää mitään, mutta yksi mun tyttöpuolinen kaveri, ei tyttöystävä, vaan puhtaasti kaveri, huomasi. Se vain tuli kerran mun luo ja kysyi onko mulla kaikki okei. Tietenkin mä taas sanoin, että on. Mullahan oli kaikki hyvin, sillä kaikki oli mennyt juuri niin kuin mä halusin. Kerrankin mut huomattiin. Mä en kuitenkaan vakuuttanut sitä tyttöä. Se pyysi mua kertomaan, jos olisi jotain. Mä ihmettelin sen sinnikkyyttä, kun se alkoi kysellä yhä useammin mun kuulumisia, kunnes se kerran tuli meille. Se ei ollut ennen käynyt meillä. Se vain seisoi mun huoneessa ja katseli, kun mä seisoin peilini edessä ja annoin sormien tunnustella laihaa vartaloa. Sitten mä huomasin sen, käännyin ympäri ja näin heti, että se oli tosi huolissaan musta. Se näytti tosi surulliselta. Mä en oikein tajunnut miksi. Se ei sanonut mitään, mutta tuli mun luokse. Se kosketti mun rintaa, antoi kätensä liukua mun käsivartta pitkin ja sipaisi sitten mun poskipäätä. ”Mitä sä olet tehnyt itsellesi?” se kysyi. Mä en vastannut. En osannut. Mitä mä olisin sille sanonut? ”Sä tapat itsesi, jos jatkat samaa vauhtia. Kai sä ymmärrät sen?” Niin se sanoi. Mä en vastannut vieläkään mitään. Mua hämmensi se, että se oli tullut meille, koskenut mua ja sanoi sen kaiken niin suoraan. Enkä mä osannut sanoa mitään. Se oli meillä sinä iltana kauan ja me puhuttiin paljon. Mä en vastannut sen kysymyksiin siitä, miksi olin laihtunut niin paljon. Mä en osannut selittää sille, että mä pidin laihuudesta. Musta se oli kaunista. Miten sellaisen olisi voinut kertoa?

Mun olisi pitänyt silloin kuunnella sitä tyttöä. Miksi mä en kuunnellut? Miksi mä en uskonut, kun se sanoi, että mä olen sairas? Se sanoi, ettei tahdo menettää mua. Mutta mä en välittänyt. Mähän hallitsin itseni. Mä huolehdin siitä mitä söin. Kaikki oli hyvin. Mä vain olin laiha. Niin laiha, että ihailin joka päivä peilistä ihon läpi työntyviä solisluita ja kohonneita poskipäitä. Ihme kyllä mun vanhemmat eivät puuttuneet koko juttuun. Kai ne eivät halunneet myöntää, että olin sairas. Kai ne halusivat olla sokeita. Mutta vieläkin mä muistan sen tytön. Miksi mä en kuunnellut sitä? Mä olen nyt itseni vanki. Ja mä olen vanki omassa kodissani. Mä en ole ollut moneen päivään ulkona. En jaksa mennä. Mä vain olen. Mulla ei ole enää voimia tehdä mitään. Mä en pysty syömään mitään. Mä en hallitse enää itseäni. Mä ihannoin laihuutta. Se oli kaunista. Nyt se on mulle sama kuin häkki. Tai kuin kahleet. Kuinka mä olinkin tyhmä, kun kuvittelin hallitsevani tämän…

Koulu loppui kaksi viikkoa sitten. Nyt on kesäloma. Huomenna mä lähden hoitoon. Mun vanhemmat puuttui vihdoinkin tähän ja päätti viedä mut kesäksi toipumaan laitokseen. Mä en tiedä toivunko. Ainakin tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta. Mä en halua palata entiseen. Tai… Mä haluaisin olla sellainen kuin ennen, mutta haluaisin näyttää tältä. Mun on kuitenkin valittava toinen. Tärkeämpi. Kai mun pitää sitten yrittää. Yhden asian mä haluaisin tehdä vielä. Sen takia mun täytyy toipua ja päästä kotiin. Se tyttö. Sen mä haluaisin nähdä vielä. Haluaisin puhua sen kanssa. Sanoa sille, että se oli oikeassa. Mä rakastan sitä salaa. Olen rakastanut jo kauan. Halunnut aina, että sekin rakastaisi mua, mutta se ei huomannut mua. Nyt se huomasi. Mutta ei enää. Musta näkyy läpi, eikä sellaista voi huomata. Eihän mua edes näe. Mä olen kristallia. Mä olen hauras. Ehkä mä toivun, ehkä en. Ehkä mun pitäisi kirjoittaa sille tytölle kirje. Mä tiedän, että se tulee käymään. Ja se saa löytää sen kirjeen, jossa mä kerron sille kaiken. Ehkä se itkee. Tai ei. Ehkä se ei tulekaan. Mä en voi tietää. Mutta huomenna mä olen valmis lähtemään. Palasin tai en.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä