(Nuoriso)kulttuurin passiivisuus ahdistaa

Olen 17-vuotias z-sukupolven jäsen ja kuuntelen samaa musiikkia kuin vanhempani, luen enimmäkseen 1900-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, katson mielummin vanhoja elokuvia kuin niitä mitä esim. Netlix tuottaa (lopetin myös Netflixin tilaamisen äskettäin enkä kaipaa toista suoratoistopalvelua tilalle), eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata millaista kuvataidetta Instagramiin julkaistaan, nykytaiteen näyttelyistä puhumattakaan.

Eikö yksi 1900-luvun olennaisista piirteistä ollut se, että vaurastuneissa teollisuusmaissa nuorisolle jäi alkaa notkua tekemättä mitään järkevää, eikä pellolle tarvinnut enää lähteä jo esiteininä poimimaan perunoita, vaan pystyttiin eri tavalla irtaantumaan vanhemmista sukupolvista, helpoiten juuri esimerkiksi uuden musiikin avulla, joka toi mukanaan uusia pukeutumistyylejä ja muita esteettisiä asioita, joista tuli kapinoinnin ja vastaan hankaamiseen symboleita?

Kuitenkin nykyään ei tunnu syntyvän mitään radikaaleja muutoksia yhtään missään, kaikki on laimeaa tai pelkkä sekoitus erilaisia nostalgioita. Eri vuosikymmenten piirteitä vaihdellaan eri pukeutumistyyleissä, mutta kellään ei oikeastaan ole halua pukeutua eri tavalla tai ylipäänsä tehdä mitään uutta, vaan mennään ainoastaan mukaan johonkin vanhaan trendiin, joka on vain päässyt unohtumaan ja tuntuu siksi tuoreelta. Kaikki junnaa ja on tosi passiivista. Oman sukupolveni tämän hetken pyrkiviä artisteja motivoi alusta asti eniten rahan saaminen ja ylpeily sellaisilla saavutuksilla, joista esimerikiksi 90-luvulla rapin pioneerit eivät osanneet unelmoida, vaan uuden luominen tarkoitti myös vakavaa taloudellista riskinottoa. Tärkeä osa artistina olemista on nykyään vaikuttaa menestyvältä jo ennen kuin on osoittanut kunnolla mitään teknistä lahjakkuutta musiikin teossa ja ansainnut menestystä olemalla taitava. Jos z-sukupolven perintö musiikille on Cledos, joka tekee jotain burgereita mäkkärin kanssa, haluan oksentaa.

Oikeastaan itse nuorison kapinahengestä ja nuoruudesta yleensä on tullut nostalgista ja pelkkä työkalu yritysten brändäystä varten. Aktivismi tarkoittaa sitä että öyhötetään somessa ja tehdään siinä sivussa lisää rahaa someyhtiöille, joilla on lopulta valta määrittää ilmaisun reunaehtoja (esimerkiksi miten pitkiä vidioita voi julkaista, vaikuttaa suoraan sisällön laatuun). Kaikessa on tärkeää se miltä se näyttää ulospäin eikä se mitä se oikeasti saa aikaan. Tykkäsin kyllä tämän vuoden viisuedustajasta Blind Channelista, mutta henkilökohtaisesti näen siinäkin bändissä vain 1900-jälkipuoliskolta peräisin olevan kapinahengen nostalgisointia tai toistamista, kun tuo kapinahenki on tullut nimenomaan siitä että tehdään jotain mitä ei jo tehdä, eikä sitä ainakaan minun mielestäni voi sellaisenaan toistaa samassa muodossa.

En ymmärrä miksi rapin tai rockin ei pitäisi kuolla. Kyllä pitäisi! Olisi hyvä jos hylättäisiin vanhat musiikin genret ja yleisemmin tavat tehdä taidetta. Nyt jos syntyisi joku radikaalisti uusi kulttuurinen rintama, hyppäisin heti mukaan, mutta en jotenkin jaksa uskoa, että minun sukupolveani muistettaisiin niinkään minkään uuden luojina, vaan pelkästään vanhojen asioiden kierrättäjinä ja kuluttajina, jotka hyväksyvät kuuliaisesti sen mitä heidän eteensä tarjoillaan valmiiksi steriilinä ja ihanan rasvaisena kuin Cledos Meal (5,95€).

Olisin helpottunut jos joku sanoisi minulle että olen kyyninen ja typerä täysin turhaan, että olen vain itse ollut passiivinen ja siksi minulta on mennyt ohi kaikki tämän päivän uuden kulttuurin pioneerit - - tai sitten mitään uuden luojia ei enää ole olemassa tai heidät on onnistuneesti hukutettu kaiken näennäis-uuden roskan alle. Toivottavasti onnistuin selittämään itseni, vaikka en ole musiikin tai minkään muunkaan historian asiantuntija. Ongelmani on se, että haluaisin olla osa jotakin uutta, mutta minusta tuntuu, että sukupolveltani on ryöstetty tämä mahdollisuus jollain tapaa. En voi olla ainut joka kokee näin.

Tietysti on esimerkiksi meemikulttuuri, jota voisi pitää oman sukupolveni omana kulttuurin muotona, mutta siinäkin tuntuu olevan kysymys tietyllä tapaa jakavasta eikä yhdistävästä voimasta, kun kaikki on ironista ja nihilististä, ja käyttää tietenkin materiaalina paljon valmista musiikkia ja elokuvaa, missä on kyse tuosta samasta jatkuvasta nostalgisoinnista ja junnauksesta.