Ei kovin houkuta

Vaikka kamalalle tuntuu sanoa, hyvä ja viisas päätös ettet ala omaishoitajaksi tuossa kunnossa olevalle isällesi.
Pidä tiukasti kiinni päätöksestäsi vaikka kunnan tai kaupungin taholta painostettaisiin ja luvattaisiin kaikenlaista apua, lupaukset avun saannista on kuin politikkojen vaalipuheet.

Tuttava valitti, että on toisinaan kuin olisi musta säkki päässä. Aivo ei toimi. Saattoi minulata kysyä samaa asiaa 5 kertaa 10 minuutissa.
Yllytin tutkimuksiin ja menin itse tukihenkilöksi. Heti ensin otettiin ajokortti pois (samanlainen Alzheimerkoe kuin minulle aina ajokortin uusinnassa). Sitten toisen paikkaan tutkimuksiin. Alzheimerlääkettä annettiin. Sitten pään kuvaukseen ja vahvistus Alzheimerista ja lääkettä lisää.
Nyt on puolitoista vuotta mennyt. Puhelimessa puhuu ihan järkeviä. En tiedä miten muuten menee, asuu yli 400 km:n päässä.
Reilun vuoden rukoilin joka ilta ja aamu hänelle parannusta kohteen itsensä tietämättä. En väitä sen tehosta mitään, aika näyttää.
Itsellä tahtoo tulla samoja oireita eli ei tahdo aivo toimia aina, ei sitten millään. Saattaa johtua osittain unilääkkeestäkin, jota on pakko ottaa jos aikoo vähänkään nukkua. Täällä meluajat möykkää ajoittain yötä päivää oikein Kaupungin Poliitikkojen antamalla luvalla ja vastoin pakottavaa lainsäädäntöä mm hiljaisuudesta. Laithan koskee vain hallintoalamaisia, ei Eliittiä!

Appiukko oli pitkälle dementoitunut, asui viimeiset vuotensa meillä kun ei olisi yksin kotonaan pärjännyt. Hän ei tiennyt mitä eroa on päivällä ja yöllä. Ei tajunnut pimeän ja valoisan eroa, ei tuntenut kelloa, ei muistanut lääkkeiden ottoa eikä sitä oliko juuri syönyt vai ei.

Muistisairaat osaavat peittää erittäin hyvin jopa sen etteivät he oikeasti tiedä kenen kanssa puhuvat. Sen vuoksi minä suhtautuisin varauksella siihen miltä muistisairas etänä puhelimessa kuulostaa. Pitää osata lukea rivien välistä, tai siis kuunnella ja ymmärtää, puhelinkeskustelun kulku ja sisältö.

Appiukko jutteli puhelimessa hänelle soittaneiden kanssa täysin järkeviä. Ei itse koskaan soittanut kenellekään, mutta pari hänen ikiaikaista ystäväänsä pitivät yhteyttä lähes päivittäin. Puhelut saattoivat kestää jopa tunninkin. Sivusta kuunnellessa tuntemattomampi ihminen ei olisi huomannut mitään outoa.
Kun puhelu päättyi, appiukko totesi aina, en tiedä kuka siellä oli, mutta kiva oli jutella. Ei muistanut koko puhelua enää viiden minuutin päästä. Eikä tuntenut kyseisiä ystäviään kasvokkain tavatessa vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä yli 60 vuotta.

Kun sama kaveri soitti seuraavan kerran, juttu jatkui, tavallaan, aina siitä mihin se oli edelliskerralla jäänyt. Appiukko puhui puhelimessa hyvin ympäripyöreästi. Hän toisti tai myötäili aina vastapuolen sanoja. Aina lyhyitä lauseita ja vastauksia. Appiukko ei enää kertonut vastapuolelle mitään eikä mistään asiasta oma-aloitteisesti, vaikka hän ennen oli hyvinkin puhelias ja kykenevä keskustelemaan esim politiikasta, päivän tapahtumista ja lehdissä olleista jutuista.