Menetin rakkaan koirani reilu viikko sitten sateenkaarisillalle yli kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen. Ikävä ei tunnu helpottavan millään, tämä on kauhean vaikeaa kestää!
Itkettää : ' (
Johanna
25829
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ymmärrän tunteesi täysin. Itse menetin oman kissani syksyllä 2004, joka oli jo 14-vuotias, ja silloin minullakin oli sitä ihan hirveä ikävä ja on vieläkin. :( Ja itkettää aina joskus, kun alan ajattelemaan sitä tai katselen kuvia. Mutta kyllä se ikävä ajan myötä helpottaa ja kannattaa ajatella hyviä muistoja, ei muistella sitä päivää, jolloin menetit rakkaan ystäväsi, vaan katsele vaikka valokuvia ja mieti, mitä kaikkea kivaa ehditte kokea yhdessä. Myös se auttaa, jos kirjoittaa vaikka tunteitaan ylös menetetystä ystävästä.
Koeta pärjätä! :)
Haluaisin lohduttaa sinua. Tiedän tunteen, koska menetin rakkaan kissani 12 vuotiaana diabetekselle, ei auttannut hoito, ei rakkaus. Tuska oli lohdutonta, en voinut olla töissäkään. Kissankaipuuni oli pohjaton, kunnes eräänä päivänä noin 2 kk rakkaan kissani poismenosta meille tuli uusi kissavauva. Ensin tuntui että ei tuo mitenkään ole yhtä jalo ja hieno kaveri kuin se vanha kunnon kissa, mutta hellyys ja rakkaus tätä uutta tulokasta kohtaan on kasvanut päivä päivältä ja vanhan kissan muistot ovat kultautuneet eivätkä enää itketä vaan hymyilyttävät. Aika auttaa, usko pois, vaikka vaikealta nyt tuntuukin.
Menetin myös koiramme noin kuukausi sitten, koira oli myös 12-vuotias, surin niin paljon ennen koiran kuolemaa, että sitten kun piikille lähdön aika tuli, tunsin syvää helpotusta ja kiitollisuutta, koiraamme kohden, jonka se antoi meillä ollessaan, nyt se lepää ilman tuskia, minulla on kuvia nytkin tässä, kun kirjoitan ja muistelen sitä ja muita jo "yhteiseen kotiin" päässeitä, siellä on myös sinun rakas koirasi, älä sure, ota uusi pentu, niin mekin teimme, se ei ole vielä meillä, mutta tulee, kunhan se kasvaa luovutusikään.
Kaikkea hyvää Sinulle ja kohdista ajatuksiasi ainakin osalta uuteen koiraan ja pidä vanha koirasi muistoissa, niissä arvokkaissa ja ihanissa.
Multa kuoli 10.4-05, mun Saksanpaimenkoira.. :(
Ja Bobby oli n. 13w! Kyllähän se harmittaa aika paljon... Eli tiedetään!! :´(
Heippa!
Minä menetin oman rakkaan Eemeli-koirani kaksi päivää sitten 19.4...Mun ikävä on niin sanoinkuvaamaton, eikä se tunnu menevän pois ollenkaan eikä ainakaan helpottavan. Eemeli oli cavalierkingcharlesspaniel ja kuoli aivan yllättäen. Se oli kymmenen vuotias, mutta vielä tosi pirteä enkä odottanut sen menevän pois vielä pitkään aikaan. Yhtäkkiä sen sydän vain petti ja muutaman päivän päästä se lopetettiin. Mä tein sen päätöksen lopettamisesta nopeasti, koska en voinut katsoa sen kärsivän. Kokemusta on jo edellisestä cavalierista. Vielä lääkäriin mennessä toivo eli, että kyseessä olisi jokin muu, mutta mitään ei ollut enää sitten tehtävissä.
Vaikka mä kuinka yritän ajatella, että näin on parempi ja ettei se enää kärsi, mä en saa sitä mielestä, että viikko sitten me vielä lenkkeiltiin yhdessä pitkiä lenkkejä. Tästä ei tunnu selviävän millään. Kuvia katsellessa ja muistellessa koskee niin valtavasti. Mietin vain koska tämä helpottaa? ...Voi jumalantähden mä rakastin sitä koiraa paljon...
Jos joku tuntee samoin...olisi kiva keskustella ihan yksityisesti, vaikka sähköpostin kautta...puhuminen auttaa jaksamaan.
Voi Mirella, tunnen aivan samoin. Hetkittäin tuntuu, ettei tästä pääse millään yli eikä ohi.
Onko itselläsi toista koiraa?
Minulle jäi toinen, mutta kaipaus on niin mielettömän suuri, apua!
Toista koiraa ei ole. Siksi juuri edellisen koirani kuolemasta pääsi hiljalleen yli, kun jäljelle jäi Eemeli. Nyt jäljellä ei ole ketään.
15 vuotta elämästäni minulla on ollut koira ja nyt tuntuu siltä kuin osa minusta olisi repäisty pois. Joka paikka muistuttaa Eemelistä.
Aion kyllä hankkia uuden koiran, kunhan tästä selviän. Se ei korvaa Eemeliä, mutta korvaa koiran. Sitä ei ymmärrä kuinka paljon eläin antaa kun sen menettää.
Juuri kaipaus ja itku tulee kuin aaltoina. Välillä tuntuu, että ehkä tästä elämä voittaa, mutta sitten jotenkin vaan taas tipun. Illat ja aamut ovat vaikeinta, koska nään unia Empusta.
Pitäis vain jaksaa.....
Hei Mirella!
Kuinka olet voinut ja jaksanut tänään?
Itse olin töissä (iltavuoro) ja oli tosi kiireinen päivä, ei ollut niin aikaa ajatella edesmennyttä rakasta.
Mutta... nyt illalla: Ikävä taas alkaa jäytämään, ja lujaa!!!
Noh siinähän se...
itkettää joka päivä, mutta aina kun surettaa ja tulee ikäviä nin vaan itku auttaa.
Tänään istuin luennolla vielä yhdeksältäkin. Se, että on muuta tekemistä niin ei asiaa ajattele, et ehkä se on meille molemmille yx askel eteenpäin. Ja muutenkin kun avopuoliso on kotona tai edes juttelen jonkun ihmisen kanssa, niin asiasta pystyy jo puhumaan, ettei heti alkaa itkemään. Kuitenkin sitten kun istuu kotona yksin...niin...kaipaus tulee....
Mitens sinne? Auttaako toinen koira? Kaipaako hän edesmennyttä ystävää?
Mulla tulee aivan paha mieli siitä, että jo ajattelen uuden koiran hankintaa, mutta se vain jotenkin auttaa surutyössä. Koska sun mielestä uutta koiraa kannattaa lähteä hankkimaan?
Hei taas!
Kyselit, kaipaako toinen koira. Kyllä kaipaa. Jää aina ovelle odottelemaan, kun tulen sisään. Varmaan ajattelee, että tuon kaverin takaisinkin kun kerran vein poiskin. Makailee edesmenneen koiran pedillä ja nuolee peittoa silmät kiinni. Kaipaa... ja kovasti :'(
Tuohon, koska kannattaisi hankkia uusi koira, en osaa oikein vastata.
Itse varmaankin katsoisin jo nyt uutta pentua. Uusi tulokas ei vanhaa korvaa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta, onpahan sekin oma ihana persoonansa. Koitetaan jaksaa!
Heippa vaan taas!
Ilta on..joo..ikävää tekee...varsinkin kun on yksin.
Joo, tuota uutta pentua olen jo kattellut tai ainakin rotua. Uutta cavalieriä en kykene ottamaan, Eemeli oli nyt viimeinen.
Tämä voi kuulostaa hassulta, mutta kysyn kuitenkin. Vaivaako sinua koirasi ruumis? Tarkoitan, että Eemeli on haudattuna takapihallemme ja se jotenkin koskee ja sitä ajattelee. Ymmärrän, ettei Eemeli ole siellä enää, mutta se kuitenkin on mun hauva, joka makaa haudan levossa.Onko niin, etten kykene vain erottamaan henkeä ja ruumista toisistaan vielä, koska kuolemasta on niin vähän aikaa? Helpottaako se koskaan?
Hei!
Minkä rotuista pentua olet katsellut?
Tuohon, mitä kysyit: Omani tuhkattiin ja uurna on kirjahyllyssä toisen, reilu viisi vuotta sitten kuolleen koiran rinnalla. Asia ei minua vaivaa, koska koen, että edesmenneet koirat ovat jälleen kotona.
Sen verran muistan viime kerrasta(koiran kuolemasta), että ensimmäiset päivät ovat kaikkein pahimpia, ensimmäiset viikot hyvin vaikeita ja muutaman kuukauden päästä se pikku hiljaa helpottaa...
Kirjoitit tuolla aiemmin, että pidät valokuvia esillä. Itse teen samoin ja itku tulee helposti, kun kuvia katselee. Tosin, ajattelen, että en halua olla niin "lällärikään" ettenkö voisi kuvia katsella. On tää niin vaikeeta...huh, huh!
Heippa!
Minunkin edellinen koirani tuhkattiin, koska oli talvi, mutta nyt päätin haudata ihan normaalisti. Nin ja samahan se on...Ei se Emppu enää siellä ole.
En oikein tiedä vielä minkälaista koiraa, kun vaihtoehtoja on. Belgian Griffonia, Parsonrusselterrieri, kääpiöspinseriä...En oikein osaa päättää. Haen vähän erilaista koiraa, kun mitä oli. Sellaista, joka kuitenkin leikkii ja on vilkas...kuitenkin seurakoira ja pieni. Ja sitten mieluiten lyhytkarvainen tälläkertaa Jotenkin niihin karvoihin on 15 vuoden aikana kyllästynyt =). Niin ja sitten suhteellisen terve rotu, ei mitään vaikeita geneettisiä sairauksia. Osaatko suositella mitään? Paras hetki ottaa koira olisi juuri nyt kesäkuun lopulla...kun olen silloin hyvin kotona. Oikeastaan sekarotuinenkin kävisi, jos se on vain pieni.
niin ja tuohon vielä, että Eemeli on kuitenkin haudan levossa maassa, jota se eniten rakasti ja kotona hänkin on...Kyllä kai tää tästä helpottaa..
Hei taas!
Noista roduista mitä luettelit ottaisin ehkä parsonin. No jaa, kaikki ne on ihania =D
Kääpiö"lintsareita" tätini joskus vuosia sitten kasvatti, aivan mainioita nekin. Ja...tuttavallani on tosi söpö griffoni.
Jos et ole sen kummemmin perehtynyt ko. rotuihin, mene ihmeessä vaikka näyttelyyn tutustumaan! Kyllähän siellä tulee pala kurkkuun jaos Eemelin rotuiseen törmäät, mutta kuitenkin...
Miten olet jaksenut ikävän kanssa, onko yhtään helpottanut?
Heippa!
Joo no tosiasiassa mulle ei niin väliä oo vaikka olis pieni sekarotuinen, ksoka en oo koskaan vieny koiriani näyttelyyn, vaikka rotukoiria onkin ollut. Se on vain helpompi valita rotukoirista...Oikeastaan mä oon lakannu etsimästä nyt hetkeksi. Pitää vain surra pois, ei sitä voi siirtää ja sitä mä tässä vähä yritin tehdä, kun sairaanloisesti etsin uutta koiraa. Kesällä sitten kun ajankohtaismepaa.
No tänään on ollut eka päivä, etten oo itkeny ainakaan vielä ja kello on seitsemän. Mitäs sinne? Kyllähän tää koskee ja pahasti, mutta pikku hiljaa se itku vain vähenee ja emmiä pystyy ajatteleen, ettei heti rupea itkeään. Helpottaako sulla yhtään? Just kun töitä tekee ja opiskelee niin ajatukset on muualla. Viime viikko meni kyllä ihan täysin mönkään. En mä saanu tehtyä mitään ja nyt kaikki työt onkin odottomassa tuossa pinossa. Pitää vaan palata takaisin normaaliin.
On muuten varmaan kamalaa, kun se sun toinen koira kaipaa ystäväänsä? Sydäntä särkevää...
Tässä on muuten tullu vähä sellasta vihaakin...ja sitte sen on purannu avopuolisoon. Syyttelyä ja riitelyä....Surusta ja kaipauksesta se johtaa, ei siitä et olis vihanen. Vähän harmittaa...
Tuttua on tuo "puolisoon purkaminenkin". Toisaalta, ihan normaalia sekin. Aina ei jaksa/voi itkeä ja paremman puutteessa surra voi ihan hyvin olemalla vihainenkin.Ja rankkaahan tämä surutyön tekeminen on, kyllä sekin kiukuttaa kun on tarpeeksi väsynyt.
Mulla on sellainen fiilis ollut pinnassa, että itku meinaa pusertua vähän väliä (siis tänään). Työpäivä, parin tunnin lenkki, siivous ja kauppareissu takana ja aika väsynytkin jo olen. Taitaa tyyny kastua kyynelistä illalla, mutta kyllä kai tämä tästä ajan kanssa.
Joo näinhän se, että kun oikein väsyttää niin kaikki tunteet purkautuu, mulla ainaski.
Tänään on kulunut viikko siitä, kun Eemeli kuoli. Tää viikko on tuntunut ikuisuudelta. Eilen tosiaan oli ensimmäinen sellainen päivä, että näkyi vähän valoa tunnelissa. Nyt on jo ainakin hyväksynyt sen, että Eemeli on kuitenkin jo 10-vuotias ja ehkä vaan oli nyt sen aika mennä. Mä kaipaan Emppua ihan hirveesti just arkisissa asioissa, kun meilläki meni kaikki niin rutiinin mukaan. OOn kyllä ihan onnellinen, etä on päässyt suurimman surun ylitse, nyt on jäljellä kaipaus, joka ei katoa varmaan koskaan.
Muuten on ollu tosi ihanaa, että ollaan voitu jakaa tämä suru.=) Se on todella helpottanut. On ymmärtänyt, että muutkin surevat lemmikkejään.
Otan osaa. Jos valehtelen
Miten kehtaat tulla tänne näyttämään tuota ylenpalttista tyhmyyttäsi. Olivatko vanhempasi robotteja vai olitko vahinko, puiston puskassa aikaansaatu? Oletko kuullut että hosumisella ei saa kuin kusipäisiä kakaroita????????
Niin, kai se vain on niin, että sellaiset ihmiset, joille ei koskaan ole tapahtunut mitään, eivät kykene tuntemaan empatiaa.
Tässä on juuri malliesimerkki siitä. Kai tämä "Mjau" nyt sitten saavutti kommentillaan jotain erityistä...kai jotain sairasta?
Antakaa ihmisten surra rauhassa...
Jouduin päästämään omani 1.3.05 sateenkaarisillalle emmekä ehtineet viettää kuin 2 kuukautta yhdessä. Silti ikävä on kamala :(... Ei se katso sitä aikaa eikä muuta, surra saa niin kauan kuin siltä tuntuu. Vieläkään en ole itsemättä pystynyt katsomaan omani kuvia... Puhumaan siitä jo pystyn sentään. En itse H hetkestä, mutta koirasta muuten...
Lämmin osanottoni!
Voi... otan osaa.
Kamalaa, kun oman rakkaan menettää noin varhain.
Helpottaa omaa tuskaa, kun muutkin rakkaan lemmikkinsä menettäneet puhuvat tuskastaan. Huomaa, ettei ole tuskansa kanssa yksin.
Itse kidutin kuolinpäivänäkin videonpätkillä ja kuvia on ympäri taloa. Pelkään, että jotenkin unohdan Eemelin. Rakkaus oli niin valtavaa, molemmin puolin, ettei sitä kuitenkaan koskaan unohda.
Koita kestää. Surra tosiaan täytyy niin kauan kun surua ja itkua tulee. Minä en ainakaan keksi muuta keinoa kun vain itkeä niin kauan kuin itkettää.
Voi ei. :( ihan hirveä menetys. otan osaa.
Hei!
Vieläköhän mahdat katsella tätä viestiä?
Jos katselet, miten jakselet?
Minulla välillä "siivet kantaa" hyvinkin, sitten tulee taas ankara mahalasku. Huh huh, kait tämä tästä helpottaa? Tuntuu, ettei oman äidin kuolemakaan pari vuotta sitten ottanut näin lujille :o(