Neljä vuotta sitten aloimme miettimään toisen koiran hankintaa vanhan koiramme kaveriksi. Jo alusta asti oli selvää, että otamme kodittoman koiran, mielellään nuoren aikuisen. Sellainen löytyikin lehti-ilmoituksen perusteella. Portugalinvesikoira, narttu noin 10kk. vanha. No sitten tutkimaan vimmatusti koirakirjoja, koska ei ollut mitään tietoa rodusta, ei edes ulkomuodosta. Tuntui lukemamme perusteella ihan hyvältä valinnalta ja niinpä suunnistimme auton kohti erästä koirien turvakotia. Siellä se oli tarhassa ainakin kymmenen muun koiran kanssa. Tarhan hoitaja vakuutteli koiran olevan kiltti, mutta vähän arka. Aikamme siinä katseltiin ja muka mietittiin, vaikka olin jo heti päättänyt ottaa koiran mukaani. Kukaan ei kysellyt meistä mitään, se vähän ihmetytti, ilmoittivat hinnaksi 500mk ja koira lähti mukaamme. Sen sanoivat,että entinen omistaja luopui allergian takia. Otin siinä kyllä itsekin ihan tietoisesti ison riskin, kun en koiran menneisyydestä mitään tiennyt, mutta jotenkin sen katse vetosi minuun.
No, koira oli TODELLA arka, se selvisi heti, kun yritettiin viedä se autoon, piti nostaa syliin, ja kun se ei siinä vaiheessa purrut eikä vastustellut niin ajattelin että se oli hyvä merkki, kun vieras voi käsitellä näinkin. Tärisi reppana koko matkan sylissäni, kuin haavanlehti ja minä silittelin ja juttelin sille.
Kotona ekat päivät sujuivat niin, että koira oli koko ajan olohuoneessa, ei suostunut liikkumaan mihinkään, mutta suostui syömään ja lenkillä se löntysti kuin joku vanhus. Annoimme sen tutustua kaikessa rauhassa meihin ja uuteen kotiinsa ja touhusimme omia puuhiamme normaaliin tapaan. Jo hyvin pian tuli selväksi että koiraa oli lyöty. Kun otin lattiaharjan, tai minkä tahansa pitkävartisen esineen käteeni, koira painui aivan matalaksi lattiaan, tai juoksi johonkin nurkkaan piiloon. Se ei osannut kävellä rappusista, pelkäsi oviaukkoja ja varsinkin miehiä. Oma mieheni pysytteli sen takia aluksi taka-alalla. Kaikki äkkinäiset äänet saivat sen paniikin valtaan ja tärinä alkoi pienimmästäkin syystä.
Se ei leikkinyt ollenkaan vielä viikkojenkaan päästä ja mietin suruissani että mitähän se on saanut kokea. Ja jossain vaiheessa vähän kaduinkin, että koiran otin. Mutta missään vaiheessa se ei ollut vihainen, ei murissut ei purrut tai näytellyt hampaitaan, ehkä sen oli vaan vaikea luottaa ihmiseen. No, aika kului, elelimme aika rauhallista elämää niin, ja vanhempi koiramme oli melkein kolme viikkoa suunnilleen sängyn alla, kun loukkaantui toisen koiran tulosta totaalisesti. Uusi koira myös karkaili pari kertaa, mutta juoksi aina vain pihatiemme päähän ja siinä pällisteli ja saimme houkuteltua takaisin.
Kaikkea herkkua sille annoimme ja muutenkin pidimme hyvänä ja jossain vaiheessa sen pelko alkoi talttumaan ja se rupesi luottamaan meihin kun huomasi ettemme tee pahaa. Minuun se leimautui aivan täysin, rupesi seuraamaan jopa vessaan ja kulki perässä koko ajan ihan kyllästymiseen asti.
Koira on nyt noin 5-vuotias, rauhallinen. ihana, ihana koira. Voin nykyisin lakaista lattiaa ja koira vaan nukkuu vieressä, ei pelkää miestäni, mutta vieraita kylläkin vähän. Vahtii taloa hyvin tarmokkaasti ja on ihan kelpo koira.
Meillä kävi lopulta hyvin, mutta vedestä ei piittaa lainkaan vaikka vesikoira onkin, mieluummin makaa rannalla. Uskollinen ystäväni.
No, koira oli TODELLA arka, se selvisi heti, kun yritettiin viedä se autoon, piti nostaa syliin, ja kun se ei siinä vaiheessa purrut eikä vastustellut niin ajattelin että se oli hyvä merkki, kun vieras voi käsitellä näinkin. Tärisi reppana koko matkan sylissäni, kuin haavanlehti ja minä silittelin ja juttelin sille.
Kotona ekat päivät sujuivat niin, että koira oli koko ajan olohuoneessa, ei suostunut liikkumaan mihinkään, mutta suostui syömään ja lenkillä se löntysti kuin joku vanhus. Annoimme sen tutustua kaikessa rauhassa meihin ja uuteen kotiinsa ja touhusimme omia puuhiamme normaaliin tapaan. Jo hyvin pian tuli selväksi että koiraa oli lyöty. Kun otin lattiaharjan, tai minkä tahansa pitkävartisen esineen käteeni, koira painui aivan matalaksi lattiaan, tai juoksi johonkin nurkkaan piiloon. Se ei osannut kävellä rappusista, pelkäsi oviaukkoja ja varsinkin miehiä. Oma mieheni pysytteli sen takia aluksi taka-alalla. Kaikki äkkinäiset äänet saivat sen paniikin valtaan ja tärinä alkoi pienimmästäkin syystä.
Se ei leikkinyt ollenkaan vielä viikkojenkaan päästä ja mietin suruissani että mitähän se on saanut kokea. Ja jossain vaiheessa vähän kaduinkin, että koiran otin. Mutta missään vaiheessa se ei ollut vihainen, ei murissut ei purrut tai näytellyt hampaitaan, ehkä sen oli vaan vaikea luottaa ihmiseen. No, aika kului, elelimme aika rauhallista elämää niin, ja vanhempi koiramme oli melkein kolme viikkoa suunnilleen sängyn alla, kun loukkaantui toisen koiran tulosta totaalisesti. Uusi koira myös karkaili pari kertaa, mutta juoksi aina vain pihatiemme päähän ja siinä pällisteli ja saimme houkuteltua takaisin.
Kaikkea herkkua sille annoimme ja muutenkin pidimme hyvänä ja jossain vaiheessa sen pelko alkoi talttumaan ja se rupesi luottamaan meihin kun huomasi ettemme tee pahaa. Minuun se leimautui aivan täysin, rupesi seuraamaan jopa vessaan ja kulki perässä koko ajan ihan kyllästymiseen asti.
Koira on nyt noin 5-vuotias, rauhallinen. ihana, ihana koira. Voin nykyisin lakaista lattiaa ja koira vaan nukkuu vieressä, ei pelkää miestäni, mutta vieraita kylläkin vähän. Vahtii taloa hyvin tarmokkaasti ja on ihan kelpo koira.
Meillä kävi lopulta hyvin, mutta vedestä ei piittaa lainkaan vaikka vesikoira onkin, mieluummin makaa rannalla. Uskollinen ystäväni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niinhän se menee. Ymmärrän tuo tilanteen niin hyvin sillä itselläni on myös samanlainen tapaus.
Olin etsimässä vanhemmalle nartulleni kaveria kun astutus epäonnistui ja koiralla alkoi olla ikää jo. Etsimme koiranpentua, sekarotuista sellaista joita minulla on ollut koko ikäni( muutamaa terrierriä lukuun ottamatta:))Vihdoin meillä tärppäsi, eläinsuojelu yhdistykseltä soitettiin sinne tuodusta n 4 kk vanhasta narttukoirasta.Menimme samana iltana katsomaan. Sydän murtui kerrassaan sen nähtyämme. Oli raukka ollut teillä tietämättömillä ja joku mies oli sen pelastanut ja ruokkinut mutta ei voinut tarjota pysyvää kotia.Vielä oli kuitenkin epävarmaa saammeko koiran vai löytyykö sille jostakin omistaja. Siitä tuli elämäni pisin 5n päivän odotus koska piti olla tietty aika tarhalla että uudelle omistajalle voi antaa.
Koira oli arka, ei menannut mennä autoon ja pelkäsi autoja hullunlailla.Nukkui viileimmässä nurkassa, viihtyi yksin alussa. Ystävällinen olento, ihmis rakas vaikka mitä lie olikin kokenut elämässään!!! Karkaili myös omille teilleen.Alkoi melkoinen elämän muutos koko perheessä. Vanhempi koiramme otti Saaran pennukseen, suojeli ja opetti. Yhden ainoan kerran ovat tapelleet! Tulimme siihen tulokseen että Saara olisi jätetty autosta ulos jonnekin tai sitten se on ollut jollain juopolla koska se pelkäsi alkoholin vaikutuksen alaista. Tassut ovat arat edellen, onko sitä lyöty, selkä on arka, olisiko hakattu. Alussa pelkäsi kaikkia ääniä, meteliä.Otin tavakseni ottaa koiran syliini joka päivä niin että se oli sylissä kuin pieni lapsi, jalat ylöspäin.Aikansa vinkuroi mutta nykyään rentoutuu ja on merkki siitä että luottamus on sille syntynyt.Kaikille ystävällinen, niin ihmisille kuin muille koirillekin.Se oli elämäni paras päätös ja hankinta enkä luopuisi koirasta mistään hinnasta. Saaralla on eroahdistus, en saisi olla kauaa poissa sen näkyvistä.Pääsiäisenä jouduin viemään sen mummolaan hoitoon,raukka itki, ei syönyt,oli ikävissään. Meni monta päivää ennen kuin se taas tajusi että sen paikka on lopullisesti minun luonani ja minun elämässäni.Niinpä Saara seuraa mukana joka paikkaan vanhemman koirani kanssa.Työskentelen kotona( erillisessä rakennuksessa) ja asiakkaani ovat olleet todella ihastuneet Saaraan. Siellä se saa loputonta hellyyttä ja rapsutusta mitä se rakastaa yli kaiken. Olen iki onnellinen että sain juuri tämän koiran elämän pelastettua. Ehkä oli niin tarkoitettu että se joutui kodittomaksi että sen elämä pelastuisi.
Kaikkea hyvää sinulle ja Saaran kohtalo toverille.Ihanaa lukea että koirasi elämä on nyt
onnellista.Niin uskollista ystävää saa hakea kaukaa kuin koira on!!!!! Iloista kevättä ja pilkettä silmäkulmaan:))
Ihania tarinoita molemmat!
Niin hienoa kuulla että ihmiset jaksavat antaa näille vielä mahdollisuuden ja sitä aikaa ja ymmärrystä mitä vaativat :)..
Meillä on n.2v rescue koira virosta, aivan ihana. Kova likka vahtimaan, ehkä hiukan turhankin kova, mutta luopuisi en mistään hinnasta. Lieneekö uutuuden viehätystä vielä 2kk jälkeenkin kun joskus unohdun katselemaan kun se nukkuu.. Kyllä on hieno ja kaunis koira.. Kävipä minulla tuuri.
Yhden roska on toisen aarre sanotaan :)!!
noin 7 vuotta sitten tulimme siihen tulokseen että otamme koiran.pitkään mietimme millaisen ja päädyimme löytökoiraan.
matkasimme läheiseen kenneliin johon silloisen alueemme löytökoirat vietiin ja katselimme aikamme koiria.
yhdessä aitauksessa oli kaksi pystykorvaa,molemmat sekoituksia.toinen pieni tyttö ja toinen täysikasvuinen poika.
katselimme aikamme tuota poikaa,jonka silmät huusivat "ottakaa minut pois täältä!"
taluttelimme herraa kennelin alueella ja kyselimme sen kohtalosta.mitä siitä tiedettiin?
se oli hylätty heurekan pihalle pyörätelineeseen,köytetty hihnalla kiinni siihen.
muutaman päivän oli ehtinyt siinä olla kunnes poliisit olivat vieneet kenneliin.
sitä oli ihan selvästi lyöty ja se arasteli miehiä aluksi kovasti.
seuraavana päivänä haimme pojan kotiin.
kiltimpää koiraa saa hakea! koira on nyt noin 10 vuotias,harmaantunut mutta pirteä.
vieläkään emme tiedä sen aiemmasta elämästä muuta kuin yllä olevan.
nyt papalla on koirakaveri,pari kissa kaveria ja iso piha missä juosta.sillä on oma perhe jota se puolustaa ja omat ihmiset joille se antaa ja joilta se saa hyvää huomiota.
se saa hellyyttä ja rakkautta ja huolenpitoa kuten tietysti kuuluukin.
monesti olen miettinyt elämän polkuja,kuinka pienestä on kiinni että asiat loksahtavat paikoilleen.niin myös näiden perheemme eläinten kanssa.
niin tai näin ,saimme ihanan perheenjäsenen ja ystävän koirasta joka oli hylätty.ihana kuulla myös toisten tarinoita ja hienoa huomata että moni muukin ottaa kotiinsa eläimen jonka elämän alkutaival ei ole ollut hyvä.
kun vielä muistaisimme/jaksaisimme laajentaa sen hyvän kanssaihmisten hyvään kohteluun niin mikäs täällä olisi ollessa.
iloista kevättä kaikille tasapuolisesti!