Kesäyön usvassa nuokkuvat kurjenpolvet

aamukasteen pisarat niittyleinikeissä.

Miten nauttivatkaan liikkumattomat puut,
tietoisina joka lehden kärjestä syviin juuriin saakka,
täyden kasvustonsa ajasta, jolloin hedelmöitys on ohi,
edessä vielä siementen kanto kypsymiseen.

Heinänkorsien ja kukkien puolen metrin korkuinen värisinfonia erottuu ladon harmaata seinää vasten,
kun lähes hengittämättä koen suven herkän kauneuden.

Taivas valkenee jo aamuun. Yksinäisen sorsan ääntely kuuluu vielä vaimeana järveltä,
kun kuljen levollisena kotiin.
Sain kokea tämän vielä, kesäni viimeisenkö?
Tämän hellivän äitiluonnon lämmön, kypsyvien tähkäpäiden tajunnan lahjana,
kuin isä lapsilleen.