Hei, haluaisin teiltä kaikilta kommentteja ja neuvoja ongelmaani.
Meillä on kotimaasta adoptoitu tyttö, joka on tullut perheeseemme noin puolivuotiaana. Hän tuli meille perhehoitoon (sijaisperhe) lastenkodista. Hänen biosukunsa ei kertaakaan tavanneet lasta perhehoidon aikana ja tytön ollessa 4-vuotias adoptoimme hänet bioäidin aloitteesta. Hän on ainoa lapsemme. Tytölle olemme kertoneet hänen taustastaan ihan normaalisti. Hän on nyt 6-vuotias esikoululainen.
Emme ole peitelleet lapsen asemaa sijoitettuna lapsena. Tämä asia on ollut neuvolan, lääkäreiden, kerhotätien, päiväkodin, naapureiden ja muiden tiedossa. Suhtautuminen on ollut pääosin myönteistä, mutta etenkin ennakkoluulojen kanssa on ollut välillä kestämistä.
Olemme olleet kahden terveydenhoitajan hoidossa neuvolassa. Toinen on suhtautunut positiivisesti ja kannustavasti, mutta toinen utelee mielestämme hänelle kuulumattomia asioita ja puhuu lapsen kuullen ikävistä asioista. Hän on kutsunut tyttöämme lastenkotilapseksi ja puhunut huostaanotosta sekä bioäidistä ikävällä äänensävyllä, vaikka ei edes tiedä lapsemme taustaa tarkasti. Hän on puhunut meille paljon raskauden aikaisen alkoholin käytön, tupakoinnin, stressin ja ties minkä pitkäaikaisvaikutuksista. Joka kerta hän myös kyselee ongelmista vähän siihen tyyliin kuin pimittäisimme niitä häneltä.
Päiväkodissa meni hienosti pienten ryhmässä, mutta esikoulussa on ollut erilainen tunnelma. Lastamme on kiusattu siellä adoptiosta ja siitä, ettei ole meidän oikea lapsi. Esikoulun opettaja ei mielestämme puuttunut asiaan mielestämme riittävästi, mutta sen sijaan hän usein ottaa puheeksi tyttömme arkuuden ja aloitekyvyttömyyden. Hän on epäillyt syyksi varhaisia vuorovaikutusongelmia ja bioäidin raskaudenaikaisia elintapoja. Mielestämme tyttäremme adoptiotausta vaikuttaa liiaksi siihen, miten opettaja tyttäremme näkee. Hän myös on käyttänyt termiä 'nämä lapset' jonka koimme tarkoittavan sijoitettuja tai adoptoituja lapsia. Myös ryhmän toisten lasten vanhempien kanssa on ollut ongelmia, vaikka onneksi muutamat heistä ovat ymmärtäneet asian ja tulleet puhumaan meille yksityisesti. Eivät hekään kuitenkaan paljoa voi tehdä ja ymmärrämme heidän lastensa käyttäytymistä kiusaustilanteissa, kun opettaja ei asiaan puutu.
Esikoulu on kuitenkin ihan pian ohi ja mietimme jatkoa. Olemme nimittäin muuttamassa uuteen kotiin. Samalla vaihtuvat koulupiiri, terveydenhuolto ja kaverit.
Emme häpeä, emmekä aio tyttäreltämme salata hänen taustaansa. Tiedämme myös, että tieto adoptiosta voi olla tärkeä terveydenhuollon työntekijöille. Mietimme kuitenkin nyt, että pitäisikö tyttäremme taustasta kertoa luokanopettajalle, uusille ystäville, naapureille ja muille. Tyttärellähän on sama sukunimi kuin meillä, eikä häntä ulkoisesti erota adoptiolapseksi. Ihmisille, joista tulee meille uudessa kodissa läheisiä, kerromme varmaan ajan kuluessa. Mutta miten tuo luokanopettaja?
Pitäisikö luokanopettajalle kertoa lapsen adoptiotaustasta? Kävimme jo ilmoittautumassa kouluun ja siinä lomakkeessa emme asiasta maininneet. Onko kenelläkään hyviä tai huonoja kokemuksia tästä asiasta?
Meillä on kotimaasta adoptoitu tyttö, joka on tullut perheeseemme noin puolivuotiaana. Hän tuli meille perhehoitoon (sijaisperhe) lastenkodista. Hänen biosukunsa ei kertaakaan tavanneet lasta perhehoidon aikana ja tytön ollessa 4-vuotias adoptoimme hänet bioäidin aloitteesta. Hän on ainoa lapsemme. Tytölle olemme kertoneet hänen taustastaan ihan normaalisti. Hän on nyt 6-vuotias esikoululainen.
Emme ole peitelleet lapsen asemaa sijoitettuna lapsena. Tämä asia on ollut neuvolan, lääkäreiden, kerhotätien, päiväkodin, naapureiden ja muiden tiedossa. Suhtautuminen on ollut pääosin myönteistä, mutta etenkin ennakkoluulojen kanssa on ollut välillä kestämistä.
Olemme olleet kahden terveydenhoitajan hoidossa neuvolassa. Toinen on suhtautunut positiivisesti ja kannustavasti, mutta toinen utelee mielestämme hänelle kuulumattomia asioita ja puhuu lapsen kuullen ikävistä asioista. Hän on kutsunut tyttöämme lastenkotilapseksi ja puhunut huostaanotosta sekä bioäidistä ikävällä äänensävyllä, vaikka ei edes tiedä lapsemme taustaa tarkasti. Hän on puhunut meille paljon raskauden aikaisen alkoholin käytön, tupakoinnin, stressin ja ties minkä pitkäaikaisvaikutuksista. Joka kerta hän myös kyselee ongelmista vähän siihen tyyliin kuin pimittäisimme niitä häneltä.
Päiväkodissa meni hienosti pienten ryhmässä, mutta esikoulussa on ollut erilainen tunnelma. Lastamme on kiusattu siellä adoptiosta ja siitä, ettei ole meidän oikea lapsi. Esikoulun opettaja ei mielestämme puuttunut asiaan mielestämme riittävästi, mutta sen sijaan hän usein ottaa puheeksi tyttömme arkuuden ja aloitekyvyttömyyden. Hän on epäillyt syyksi varhaisia vuorovaikutusongelmia ja bioäidin raskaudenaikaisia elintapoja. Mielestämme tyttäremme adoptiotausta vaikuttaa liiaksi siihen, miten opettaja tyttäremme näkee. Hän myös on käyttänyt termiä 'nämä lapset' jonka koimme tarkoittavan sijoitettuja tai adoptoituja lapsia. Myös ryhmän toisten lasten vanhempien kanssa on ollut ongelmia, vaikka onneksi muutamat heistä ovat ymmärtäneet asian ja tulleet puhumaan meille yksityisesti. Eivät hekään kuitenkaan paljoa voi tehdä ja ymmärrämme heidän lastensa käyttäytymistä kiusaustilanteissa, kun opettaja ei asiaan puutu.
Esikoulu on kuitenkin ihan pian ohi ja mietimme jatkoa. Olemme nimittäin muuttamassa uuteen kotiin. Samalla vaihtuvat koulupiiri, terveydenhuolto ja kaverit.
Emme häpeä, emmekä aio tyttäreltämme salata hänen taustaansa. Tiedämme myös, että tieto adoptiosta voi olla tärkeä terveydenhuollon työntekijöille. Mietimme kuitenkin nyt, että pitäisikö tyttäremme taustasta kertoa luokanopettajalle, uusille ystäville, naapureille ja muille. Tyttärellähän on sama sukunimi kuin meillä, eikä häntä ulkoisesti erota adoptiolapseksi. Ihmisille, joista tulee meille uudessa kodissa läheisiä, kerromme varmaan ajan kuluessa. Mutta miten tuo luokanopettaja?
Pitäisikö luokanopettajalle kertoa lapsen adoptiotaustasta? Kävimme jo ilmoittautumassa kouluun ja siinä lomakkeessa emme asiasta maininneet. Onko kenelläkään hyviä tai huonoja kokemuksia tästä asiasta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei minun mielestä opettajan tartte tietää adoptiosta. Meillä on Venäjältä pienenä tullut lapsi, emmekä kertoneet opettajalle adoptiosta. Lapsi kertoi siitä kyllä sitten itse neljännellä luokalla :) Jos lapsi tarvitsee erityisopetusta tai muuta niin kertominen on eri asia mutta sillon opettaja on vaitiolovelvollinen. Tietenkin opettaja voi silloin nähdä lapsen ongelmaisempana kuin tämä onkaan.
Noh, ite oon 17 vuotias miehen alku, aboptoitu Intiasta 5kk ikäisenä.
Mä en muista, että ilmottiko mun vahemmat mun kouluun mennessä, mun adoptiosta, mut onhan se jo silmin havaittavissa, syntyperäni takia.
Mut niinku tuossa aikasemmin jo joku kirjoittelikin, ni kyllä me lapsoset ite kerrotaan, niiku muistan itsekkin tehneeni, jos ette itse ole asiasta varmoja, miten sen kanssa toimia pitäisi.
Jaksamisia! :>
Kiitos sinulle kokemuksen jakamisesta! Lapsellanne on varmasti hyvä itsetunto adoptioonkin liittyen, kun hän on kertonut asiasta itse koulussa. Meillä ongelmana on tällä hetkellä se, että vaikka tyttö kotona kyselee ja kuuntelee mielellään historiastaan, on ikätovereiden kyselyt vähän liikaa. Luulen, että kiusaamisen takia asiasta on tullut semmoinen mörkö, joka voisi olla mikä tahansa asia (vaikka punaiset hiukset). Tyttömme on sen verran herkkä, että häntä helposti itkettää kiusaustilanteissa, mikä tuntuu olevan kiusaajille oikea palkinto ja saavutus.
Kiitos sinullekkin asian jakamisesta. On tosi mukava kuulla teiden adoptoitujen ajatuksia näistä asioista!
Jaksamista sinullekin!
Itse ollessani n.6-7v.sain kuulla olevani toisten lapsi, jota en tiennyt eikä minulle siitä vanhempanikaan kertoneet viitaten asian olevan aikuisten eikä minunkuulemma tarvisisikaan tietää asiasta kuin aikuisena...no asia jäi muun elämän myllerrykseen ,välillä tosin kuulin ympärilläni olevilta aikuisilta ja nuorilta jopa kavereiltani uteluita ja kysymyksiä taustastani...kun en osannut vastata enkä tiennyt asioista,enkä uskaltanut enää kysyä vanhemmiltani ...jäin pohtimaan yksinäni,kehittelin omia selityksiä ja vastauksia omaan mieleeni,päätin unhoittaa asian kokonaan...elämääni ja arkeeni astui "haamu"joka liiteli kanssani.Kun tuli murkkuikä otin salaa tiedon vanhempieni asiapapereista ja sain ainakin itselleni varman tiedon ,mutta suhde varsinkin äitiini rikkoutui niin että vieläkin välimme on väljä ja kylmä osaltani.Elämäni jatkui jatkuvassa selittämisessä niin virastoissa kuin sivilielämässä kun kyse oli vanhemmista ja suvusta ,tai perimästä, vaikka virallisissa asiakirjoissa oli tiedot adosta.Aina sai olla selittämässä ja lopulta puolustamassa tuntemattomia biovanhempia sekä heidän kipeää ratkaisuaan aikoinaan ,jotta itse tuntisi olevansa todellinen ja hyväksytty kansalainen.....Olen sitä mieltä että adovanhempien pitäisi pystyä kertomaan lapselle lapsen kehityksen ja henkisen kasvun mukaan asioista,heti kun hän osoittaa kiinnostusta.Myös lapsen lähiympäristön olisi hyvä tietää jotta he voisivat tarpeen vaatiessa puuttua ja tukea lasta..lapsihan on viaton adoptioon ja onhan lapseneduksi tapahtunut adoptio,ei hänen tarvitse kantaa biovanh.taakkaa.ja adovanh.lapsi taas toivoisi olevansa se rakasja kaivattu perheenjäsen jota he rakastavat sellaisenaan.Siis olkaa avoimia lapsillenne ja tukekaa häntä elämän valtaväylillä pienestä pitäen.Mutta muistakaa myös että aina me ihmiset olemme julmia toisillemme kun on kyse "aroista"asioista.
Minulla on ulkomailta adoptoitu lapsi, mutta piirteiltään häntä ei välttämättä huomaa ulkomaalaiseksi.
Tällä kokemuksella sanoisin, että älä kerro lapsesi adoptiotaustasta. Sitä ei tarvi salata, mutta ei tarvi tuputtaakaan. Jos asia jossain tulee esille, sen voi kertoa, mutta siitä ei tarvi tehdä numeroa.
Anna tyttäresi olla uudessa koulussa vain teidän perheen lapsi - aivan tavallinen tyttö. Anna hänen luoda ystävyyssuhteensa omana itsenään ilman turhia ennakkoluuloja. Muistuta häntä hänen vahvuuksistaan.
Kerroit että hän on hiukan arka. Meillä alaluokilla oli paljon kaverien syntymäpäiviä. Vie lapsesi kaikkiin tällaisiin juhliin, minne vain kutsutaan ja kutsu tarvittaessa muita lapsia teille. Lapset puhuvat tällaisista tapahtumista kauan jälkeenpäin ja ne, jotka eivät ole mukana jäävät helposti ulkopuolelle.
Tyttärelläni oli onni saada erinomaisen sopuisa luokka. Toivottavasti teille käy samoin.
Meillä ei koskaan edetty adoptioon saakka vaikka se olisi ollut sekä lasen että meidän toive, biologinen äiti ei siihen antanut suostumusta, joten kaikki tiesivät jo nimen perusteella että poika ei ollut "meidän". Ongelmia siitä ei oikeastaan ollut kun yhden tyhmän neuvolatädin kanssa ja parilla alaluokkien opettajallakin oli "suhtautumisongelmia". 4-vuotisneuvolassa terv.hoitaja tenttasi minua tunnin; onko nyt tämä lapsi niin kun muut, kehittyykö niin kun muut, keskittyykö niin kun muut jne. Poika istu vierellä koko ajan. Tuntui että väkisin on löydyttävä lapsesta ongelmia, lapsen vikahan ne huostaanotot ovat, (huostaanotto 2 1/2 vuotiaana). Ja sitten oli pari opettajaa jotka eivät voineet "vaatia" sitä eikä tätä kun lapsella oli ollut niin vaikea lapsuus!!!! (elänyt "normaalissa" perheessä silloin jo viisi vuotta). Huhuh! Suurimmat ennakkoluulot taitaa juuri olla näissä neuvolatätien ja opettajien ryhmissä.
Moi! Tosi ikävää, että on noin ajattelemattomia ihmisiä osunut teidän kohdallenne... Itse olen opettaja. En taatusti leimaisi oppilastani sen perusteella, että hän on adoptoitu!!! Itse ajattelisin, että jos vastan tulisi jotain erityistä, osaisin kenties tarvittaessa suhtautua asiaan ymmärtäväisemmin, jos tietäisin taustoista esim. adoptoinnin. Lähinnä siis, jos oppilaalla olisi jotain vaikeuksia... Päätös on teidän, mutta itse kertoisin ehdottomasti. Eiköhän suurin osa opettajista ole kuitenkin sellaisia, että eivät katso adoptiolapsia eri lasien läpi kuin muita... Muuten, tosi törkeää toi terkkarin käytös. Itse olisin kyllä jälkeenpäin ottanut uudelleen yhteyttä terkkariin ja sanonut suorat sanat. Tosi ajattelematon!!! Ei pitäisi tuossa virassa olla noin tyhmästi käyttäytyvä!!!Tsemppiä! Onneksi useimmat osaa olla kuitenkin fiksuja...